Naavaparrat kuivumassa. Mitä ilmeisimmin pukinmuori on ottanut parrat
naftaliinista ja pessyt pukin ja tonttujen varusteet juhlakuntoon.
Pikkujouluaika lähestyy...
naftaliinista ja pessyt pukin ja tonttujen varusteet juhlakuntoon.
Pikkujouluaika lähestyy...
Huushollissamme majailee tolkuton määrä erinäisiä reseptikirjoja. Minkähän ihmeen takia? Kuitenkin, kaiketikin katson lähes aina ohjeet netistä. Hannelle ja Johannallekin olen ostanut monet kerrat hyödyllisten lahjaideoiden sarjaan kuuluvia keitto- ja leivontakirjoja. Enpähän taida ostaa enää.
Äsken tein netistä löytämälläni ohjeella omenapiirakkaa. Hyvää tuli. Reseptiä lukiessani huomioni kiinnittyi ohjeessa olleeseen sanamuotoon: Sekoita puulusikalla kovaa tasaiseksi. Tuon kovaa-sanan perusteella arvelisin reseptin laatijan omaavan pohojalaaset juuuret. Tuo kovaa-sana kun ainakin meillä tarkoittaa voimakkaasti.
On se muuten kummallista, kun nykyään nuoretkin ihmiset täyttävät jo viisikymmentä. Viime viikolla serkkupoika juhli puolta vuosisataa, ja veljenikin täytti neljäkymmentä. Tuntuu siltä, että tuon neljänkympin jälkeen elämä on mennyt niin nopeasti, että kaikki on ollut vain yhtä vilinää. Kuinkahan nopeasti se sitten viisikymppisenä vilistääkään?
Kuka haluaa haravoida meidän pihasta loput lehdet? Krookuksen sipulitkaan eivät ole kaivautuneet maahan itsestään. Tuo hartiakipuiluni on erinomainen syy, johon voi vedota, kun oikeasti haravoiminen ei tällä hetkellä huvita. Äitini jo haravoikin koivujen lehdet, mutta viime päivien myrskyt ovat repineet pylväshaapammekin paljaiksi.
Eilen isäntä kiipaisi puuhun. En minä häntä sinne ajanut, vaan ihan itsestään meni. Asensi samalla paikoilleen lahjaksi saamamme linnunpöntön. Saman tien alkoi valtaisa siipien suhina, kun linnut kävivät tutustumassa uuteen lukaaliin. Sisätilatkin tutkittiin, ja luksuspöntön ilmestymisestä tiedotettiin mitä ilmeisimmin reviirin ulkopuolellekin - ainakin lintujen lukumäärän perusteella.
Keväällä laitamme pönttöjä lisää. Jo on aikakin, sillä meillä ei tainnut olla entuudestaan kunnollisia pönttöjä kuin parissa puussa.
Muistan, kuinka ylpeä olin lapsena, kun olin tehnyt itse oikean linnunpöntön. Kai siinä isä oli apuna, tuskin muuten olisin saanut sahattua lautoja oikean mittaisiksi. Muistan, kuinka linnut aina aluksi välttelivät "uudesta puusta" tehtyjä pönttöjä. Vanhat, harmaantuneet pöntöt olivat aina suosiossa.
Viimeisiä viedään pizzeriassa, eli viimeinen viikko on meneillään. Asiakkaat ovat kyselleet, että onko haiku olo. Täytyypä sanoa, että eipä oikeastaan ole. Voipi olla, että kun tuo avainnippu todellakin muuttuu kevyemmäksi lauantaina, jonkinmoista tuskaa ilmentyy.
Kuten jotkut tietävätkin, tarkoitus ole ole tyystin tykkänään jättää Kotipizzaa. Voipi olla, että jossain vaiheessa olemme taas tavalla tai toisella tekemisissä Kotipizzan kanssa. Ehkäpä tämä asia on se, joka lieventää luopumisen tuskaa. Mutta saas nyt nähärä.
Perjantaina olimme oikein kutsuvieraina Fontanassa. Hyvää syötävää ja juotavaa. Kutsu kävi City-lehdestä, jossa valittiin Kaupungin Paras-juttuja. No, isäntä oli tietenkin Kaupungin paras pizzakokki. Jos kerran Berlusconi-pizza valittiin maailman parhaaksi, toki se on myös kaupungin parasta. Mainetta ja kunniaplakaatti tuli. Väsy kävi kuitenkin käpälään, emmekä jaksaneet jäädä kuuntelemaan Jonna Tervomaata, joka astui illan mittaan estraadille. Oommako me vanhoja, muka?
Yhtenä päivänä ajallessani kaupungista kotiinpäin, jokin vilahti autoni edestä. Ei se hirvi ollut, paljon pienempi. Kauris, peura? Ruskea, sarvia sillä ei ollut. Oli pimeää, ja auton valoissa se vain vilahti. Samoilla paikoin on usein hirviä, mutta kauriita en ole ennen nähnyt, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan nähneen. Ajattelin vain, että tuskin se yksin oli matkassa. Kaiketi niitä on alueella enemmänkin. Hirvimääräkin on rajusti lisääntynyt, naapurikunnassa Laihialla on kuulemma peräti 60 kaatolupaa.
Poika alkoi rustaamaan kirjettä joulupukille. Listan pituutta saattaa rajoittaa se, että poika ei vielä ole kovin tuottelias kirjoituspuuhissaan. Hoppuhallin lehdestä saa näköjään oivia ideoita lahjatoiveiksi, ja odottelenkin, koska kysymys kuuluu: "Äiti, saako tästä leherestä leikata kuvia, en mä jaksa kirijoottaa..."
Äsken tein netistä löytämälläni ohjeella omenapiirakkaa. Hyvää tuli. Reseptiä lukiessani huomioni kiinnittyi ohjeessa olleeseen sanamuotoon: Sekoita puulusikalla kovaa tasaiseksi. Tuon kovaa-sanan perusteella arvelisin reseptin laatijan omaavan pohojalaaset juuuret. Tuo kovaa-sana kun ainakin meillä tarkoittaa voimakkaasti.
On se muuten kummallista, kun nykyään nuoretkin ihmiset täyttävät jo viisikymmentä. Viime viikolla serkkupoika juhli puolta vuosisataa, ja veljenikin täytti neljäkymmentä. Tuntuu siltä, että tuon neljänkympin jälkeen elämä on mennyt niin nopeasti, että kaikki on ollut vain yhtä vilinää. Kuinkahan nopeasti se sitten viisikymppisenä vilistääkään?
Kuka haluaa haravoida meidän pihasta loput lehdet? Krookuksen sipulitkaan eivät ole kaivautuneet maahan itsestään. Tuo hartiakipuiluni on erinomainen syy, johon voi vedota, kun oikeasti haravoiminen ei tällä hetkellä huvita. Äitini jo haravoikin koivujen lehdet, mutta viime päivien myrskyt ovat repineet pylväshaapammekin paljaiksi.
Eilen isäntä kiipaisi puuhun. En minä häntä sinne ajanut, vaan ihan itsestään meni. Asensi samalla paikoilleen lahjaksi saamamme linnunpöntön. Saman tien alkoi valtaisa siipien suhina, kun linnut kävivät tutustumassa uuteen lukaaliin. Sisätilatkin tutkittiin, ja luksuspöntön ilmestymisestä tiedotettiin mitä ilmeisimmin reviirin ulkopuolellekin - ainakin lintujen lukumäärän perusteella.
Keväällä laitamme pönttöjä lisää. Jo on aikakin, sillä meillä ei tainnut olla entuudestaan kunnollisia pönttöjä kuin parissa puussa.
Muistan, kuinka ylpeä olin lapsena, kun olin tehnyt itse oikean linnunpöntön. Kai siinä isä oli apuna, tuskin muuten olisin saanut sahattua lautoja oikean mittaisiksi. Muistan, kuinka linnut aina aluksi välttelivät "uudesta puusta" tehtyjä pönttöjä. Vanhat, harmaantuneet pöntöt olivat aina suosiossa.
Viimeisiä viedään pizzeriassa, eli viimeinen viikko on meneillään. Asiakkaat ovat kyselleet, että onko haiku olo. Täytyypä sanoa, että eipä oikeastaan ole. Voipi olla, että kun tuo avainnippu todellakin muuttuu kevyemmäksi lauantaina, jonkinmoista tuskaa ilmentyy.
Kuten jotkut tietävätkin, tarkoitus ole ole tyystin tykkänään jättää Kotipizzaa. Voipi olla, että jossain vaiheessa olemme taas tavalla tai toisella tekemisissä Kotipizzan kanssa. Ehkäpä tämä asia on se, joka lieventää luopumisen tuskaa. Mutta saas nyt nähärä.
Perjantaina olimme oikein kutsuvieraina Fontanassa. Hyvää syötävää ja juotavaa. Kutsu kävi City-lehdestä, jossa valittiin Kaupungin Paras-juttuja. No, isäntä oli tietenkin Kaupungin paras pizzakokki. Jos kerran Berlusconi-pizza valittiin maailman parhaaksi, toki se on myös kaupungin parasta. Mainetta ja kunniaplakaatti tuli. Väsy kävi kuitenkin käpälään, emmekä jaksaneet jäädä kuuntelemaan Jonna Tervomaata, joka astui illan mittaan estraadille. Oommako me vanhoja, muka?
Yhtenä päivänä ajallessani kaupungista kotiinpäin, jokin vilahti autoni edestä. Ei se hirvi ollut, paljon pienempi. Kauris, peura? Ruskea, sarvia sillä ei ollut. Oli pimeää, ja auton valoissa se vain vilahti. Samoilla paikoin on usein hirviä, mutta kauriita en ole ennen nähnyt, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan nähneen. Ajattelin vain, että tuskin se yksin oli matkassa. Kaiketi niitä on alueella enemmänkin. Hirvimääräkin on rajusti lisääntynyt, naapurikunnassa Laihialla on kuulemma peräti 60 kaatolupaa.
Poika alkoi rustaamaan kirjettä joulupukille. Listan pituutta saattaa rajoittaa se, että poika ei vielä ole kovin tuottelias kirjoituspuuhissaan. Hoppuhallin lehdestä saa näköjään oivia ideoita lahjatoiveiksi, ja odottelenkin, koska kysymys kuuluu: "Äiti, saako tästä leherestä leikata kuvia, en mä jaksa kirijoottaa..."