maanantai 27. lokakuuta 2008

Sekalaasia sekooluja

Naavaparrat kuivumassa. Mitä ilmeisimmin pukinmuori on ottanut parrat
naftaliinista ja pessyt pukin ja tonttujen varusteet juhlakuntoon.
Pikkujouluaika lähestyy...


Huushollissamme majailee tolkuton määrä erinäisiä reseptikirjoja. Minkähän ihmeen takia? Kuitenkin, kaiketikin katson lähes aina ohjeet netistä. Hannelle ja Johannallekin olen ostanut monet kerrat hyödyllisten lahjaideoiden sarjaan kuuluvia keitto- ja leivontakirjoja. Enpähän taida ostaa enää.

Äsken tein netistä löytämälläni ohjeella omenapiirakkaa. Hyvää tuli. Reseptiä lukiessani huomioni kiinnittyi ohjeessa olleeseen sanamuotoon: Sekoita puulusikalla kovaa tasaiseksi. Tuon kovaa-sanan perusteella arvelisin reseptin laatijan omaavan pohojalaaset juuuret. Tuo kovaa-sana kun ainakin meillä tarkoittaa voimakkaasti.

On se muuten kummallista, kun nykyään nuoretkin ihmiset täyttävät jo viisikymmentä. Viime viikolla serkkupoika juhli puolta vuosisataa, ja veljenikin täytti neljäkymmentä. Tuntuu siltä, että tuon neljänkympin jälkeen elämä on mennyt niin nopeasti, että kaikki on ollut vain yhtä vilinää. Kuinkahan nopeasti se sitten viisikymppisenä vilistääkään?

Kuka haluaa haravoida meidän pihasta loput lehdet? Krookuksen sipulitkaan eivät ole kaivautuneet maahan itsestään. Tuo hartiakipuiluni on erinomainen syy, johon voi vedota, kun oikeasti haravoiminen ei tällä hetkellä huvita. Äitini jo haravoikin koivujen lehdet, mutta viime päivien myrskyt ovat repineet pylväshaapammekin paljaiksi.

Eilen isäntä kiipaisi puuhun. En minä häntä sinne ajanut, vaan ihan itsestään meni. Asensi samalla paikoilleen lahjaksi saamamme linnunpöntön. Saman tien alkoi valtaisa siipien suhina, kun linnut kävivät tutustumassa uuteen lukaaliin. Sisätilatkin tutkittiin, ja luksuspöntön ilmestymisestä tiedotettiin mitä ilmeisimmin reviirin ulkopuolellekin - ainakin lintujen lukumäärän perusteella.

Keväällä laitamme pönttöjä lisää. Jo on aikakin, sillä meillä ei tainnut olla entuudestaan kunnollisia pönttöjä kuin parissa puussa.

Muistan, kuinka ylpeä olin lapsena, kun olin tehnyt itse oikean linnunpöntön. Kai siinä isä oli apuna, tuskin muuten olisin saanut sahattua lautoja oikean mittaisiksi. Muistan, kuinka linnut aina aluksi välttelivät "uudesta puusta" tehtyjä pönttöjä. Vanhat, harmaantuneet pöntöt olivat aina suosiossa.

Viimeisiä viedään pizzeriassa, eli viimeinen viikko on meneillään. Asiakkaat ovat kyselleet, että onko haiku olo. Täytyypä sanoa, että eipä oikeastaan ole. Voipi olla, että kun tuo avainnippu todellakin muuttuu kevyemmäksi lauantaina, jonkinmoista tuskaa ilmentyy.

Kuten jotkut tietävätkin, tarkoitus ole ole tyystin tykkänään jättää Kotipizzaa. Voipi olla, että jossain vaiheessa olemme taas tavalla tai toisella tekemisissä Kotipizzan kanssa. Ehkäpä tämä asia on se, joka lieventää luopumisen tuskaa. Mutta saas nyt nähärä.

Perjantaina olimme oikein kutsuvieraina Fontanassa. Hyvää syötävää ja juotavaa. Kutsu kävi City-lehdestä, jossa valittiin Kaupungin Paras-juttuja. No, isäntä oli tietenkin Kaupungin paras pizzakokki. Jos kerran Berlusconi-pizza valittiin maailman parhaaksi, toki se on myös kaupungin parasta. Mainetta ja kunniaplakaatti tuli. Väsy kävi kuitenkin käpälään, emmekä jaksaneet jäädä kuuntelemaan Jonna Tervomaata, joka astui illan mittaan estraadille. Oommako me vanhoja, muka?

Yhtenä päivänä ajallessani kaupungista kotiinpäin, jokin vilahti autoni edestä. Ei se hirvi ollut, paljon pienempi. Kauris, peura? Ruskea, sarvia sillä ei ollut. Oli pimeää, ja auton valoissa se vain vilahti. Samoilla paikoin on usein hirviä, mutta kauriita en ole ennen nähnyt, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan nähneen. Ajattelin vain, että tuskin se yksin oli matkassa. Kaiketi niitä on alueella enemmänkin. Hirvimääräkin on rajusti lisääntynyt, naapurikunnassa Laihialla on kuulemma peräti 60 kaatolupaa.

Poika alkoi rustaamaan kirjettä joulupukille. Listan pituutta saattaa rajoittaa se, että poika ei vielä ole kovin tuottelias kirjoituspuuhissaan. Hoppuhallin lehdestä saa näköjään oivia ideoita lahjatoiveiksi, ja odottelenkin, koska kysymys kuuluu: "Äiti, saako tästä leherestä leikata kuvia, en mä jaksa kirijoottaa..."


torstai 23. lokakuuta 2008

Tein testin: moniko huomaa mokan...?!?

Kurikka-lehdessä oli tuttu kuva. Samainen kuva oli mulla täällä blogissakin heinäkuussa, mutta laitoinpahan nyt uudemman kerran. Lehdessä nimittäin luki tämän kuvan vieressä, että Onkikuva voitti kuvakisan.

Mukavaa! Olin laittanut runonpätkänkin kuvan mukaan, vaikka ei kisa mikään runokisa ollutkaan:

Nappasko kala,
vai poisko jo ehti,
kun saaliina onkin
vain lumpehenlehti...

No, eipä tuo haittaa,
- matoja riittää,
kohta jo kolli

kaloista kiittää.

Kiireessä rustattu runo - sen huomasin saman tien sitä nyt lehdestä lukiessani. Tuolla joessahan kelluu ulpukanlehtiä, lumpeita ei näillä seuduin juuri tapaa. Ulpukan keltaisista kärsäkukista sen sijaan tehtiin lapsena leikkipossuja. Noo, sattuuhan sitä ja kipeämpääkin ottaa, mutta harmittaa moinen kömmähdys. Toisaalta arvelisin, että kyseinen vääränlainen nimitys liittyy jotenkin murteeseemme, sillä niin monen olen todellakin kuullut kutsuvan ulpukoita lumpeiksi. Että murtehen piikkihin tämäkin, minen oo mokannu mitää...!

Taitaa tulvia yleisönosastoon oikaisuja... Voivatpa jotkut myös ihmetellä, miksi joku vähäkyröläinen lähettelee kuvia Kurikka-lehden kilpailuun. Tosin sukunimen perusteella monet saattavat osata yhdistää yritystoimintaamme, eli ScanBurger PuskaJussiin.

Kiva yllätys tuo voitto joka tapauksessa, olin itse asiassa jo unohtanut koko kilpailun.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Pahemmanpualoosta ploosuutesta

Joskus - tosin harvemmin - voi todeta, että onpas hyvä, kun ei ole saanut jotakin asiaa aikaiseksi. Tänään olin erityisen onnellinen saamattomuudestani.

Olen koko syksyn suunnitellut meneväni ostamaan sänkyymme uudet sijauspatjat. Onneksi se on jäänyt suunnitteluasteelle. Tänäänhän sää muuttui iltapäivällä ihanan aurinkoiseksi, joten päätin viedä vuodevaatteet ulos. Tuuli puhalteli sopivasti, joten raikasta tuoksuakin oli tiedossa.

Nostelin sijauspatjamme tuuletustelineelle. Hakkasin, kääntelin ja taas hakkasin. Ihme kyllä hartianikin suostuivat yhteistoimintaan, joten annoin patjoille kyytiä oikein viimeisen päälle. Peitotkin saivat höykkyytyksestä osansa, ja kohtalaisen kovaksi yltyneen tuulen takia laitoin ne narulle monella pyykkipojalla liekaan. Sama juttu tyynyille - joita parivuoteessamme majailee yhteensä viisi kappaletta.

Tunnin kuluttua menin viemään pyykkejä narulle. Ajattelin, että saan samalla ottaa entiset pyykit pois, koskapa ovat varmaankin kovassa tuulessa nopsasti kuivaneet.

Lakanatpa olivatkin poistuneet narulta ihan omatoimisesti. Yksi oli kiinnittyneenä pensasaitaan, toinen oli hivuttautunut viereiselle kynnöspellolle. Tyynyt viilettivät pitkin nurmikkoa, ja tuuletustelineemme oli tehnyt kertakaikkisen voltin sijauspatjoineen.

Arvatkaas, ovatko sijauspatjamme kurassa. Aivan niin, kyllä ovat. Untuvatyynymmekin ovat yksi kerrallaan käyneet pyörähtelemässä pesukoneessa, muut vuodevaatteet odottelevat vuoroaan. Mutta nuo sijauspatjat: Enää en aio niiden suojuksia pestä. Ei voi olla rasittavampaa, kuin yrittää sovittaa sitä vaahtomuovista sisusta pesussa kipsahtaneiden patjansuojusten sisälle. Isäntäkin on reissussa, eli pesunjälkeinen venytys ja vanutuskaan ei onnistu.

Taidanpa nukkua vieraspatjalla. Isäntä palaa kotiin perjantaina. Aion vihjata, että voisi tuoda tuliaisina parit uudet sijauspatjat. Jollei halua nukkua hoppuhallipatjalla.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Fiäteri kireellä

Luonnon muovaamaa ympäristötaidetta kannossa.

Ärsyyntymiskynnykseni on tätä nykyä hyvin, hyvin alhaalla. Itse asiassa stressinsietokykyni on olematon, milteipä tyystin kadonnut. Kommunikointini muuttuu kimeäksi aivan kuin itsestään, jollei kaikki mene juuri niinkuin minä toivoisin.

Tällainen itsetutkiskelu lienee silloin, tällöin ihan paikallaan. Meikäläinen on kuitenkin viime aikoina tutkiskellut itseään kyllästymiseen asti, joten rajansa kaikella. On muuten ikävää todeta olevansa sangen ärsyttävä ja ikävä ihminen.

Vähän aikaa sitten tapahtunut lähimmäisen menetys on vain osasyy olotilaani. Tosin juuri kyseinen tapahtuma lienee vaikuttanut minuun siten, että herkemmässä mielentilassani aistin erinäisiä epäkohtia ympärilläni helpommin kuin tavallisesti.

Viimeksi eilen illalla isäntä joutui rauhoittelemaan minua, kun olin vannonut sanovani suorat sanat erinäisistä asioista useammallekin henkilölle.

Aina on toki parempi nukkua yön yli ja miettiä sitten, kannattaako asioihin puuttua vai antaako mennä omalla painollaan. Mut ku. Mut ku ottaa joskus NIIN päähän että ei tosikaan.

No, aamulla sitten ajattelin kyseisistä asioista, että aivan sama. AIVAN SAMA. Jos jotkut ovat idiootteja, niin enempihän siitä itse joutuvat kärsimään kuin minä. Jos eivät vielä kärsi, niin ainakin myöhemmin.

Täytyypä tunnustaa, että tällaisen tosiasian tiedostaminen sai minut milteipä hyvälle tuulelle. Jotta olenpahan todellakin ikävä ihminen.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Unta nuppiin

Olen koko aikuisikäni ajan kärsinyt eriasteisista nukahtamisongelmista. Joskus olen syyttänyt siitä erityisen vilkasta mielikuvitustani, joka pääsee valloilleen erityisesti silloin, kun on hiljaista ja rauhallista. Yrittäjäelämästämme ei myöskään ole puuttunut stressaavia vaiheita, jolloin "isoo pyärä" on jäänyt päälle, ja ongelmien ratkomista on pakostakin joutunut jatkamaan yöaikaan.

Kyseinen "isoo pyärä" on usein tarkoittanut myös Isoa Innostusta, uusien yritysideoiden miettimistä. Täytyypä todeta, että monia ideoita ei olisi syntynyt ilman yöllisiä ideariihiä. Isoon Innostukseen kun on helppo saada isäntäkin mukaan, joka muuten ei kyllä juurikaan anna murheiden untansa häiritä. Ideariihet muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi mitä lähempänä aamua mennään.

Luulisi, että öisen ideariihen jälkeen aamu olisi ankea. Päinvastoin: Iso innostus antaa isosti voimia. Väsymys iskee sitten vasta parin päivän viiveellä. Varsinkin, jos päivän valjetessa ajatuksetkin seestyvät, ja varsin käyttökelpoisilta vaikuttaneet ideat tuntuvatkin kovin köykäisiltä.

Pidempään jatkuvana öisiä pohdintoja en voi kyllä suositella. Sellaisestakin minulla on kokemusta. Onneksi sain taannoin lääkäriltä nukahtamista helpottavia pillereitä. Purkki on kulkenut mukanani myös ulkomaanmatkoilla. Aikaerot ovat aina olleet minulle erityisen tuskallisia koettelemuksia, eikä loma tunnu lomalta jos kaksi ensimmäistä päivää menee tokkurassa. Ennemmin olen ottanut puoliskan pillerin ja nukkunut itseni virkeäksi.

Viikko sitten olin lääkärissä. Kyseisestä visiitistähän kirjoitin tänne blogiinkin. Minulla oli tuolloin laukussa kyseinen ihmepurkki, jossa oli vielä muutama tabletti jäljellä. Valvottuani kroppasärkyjeni vuoksi, arvelin tarvitsevani uuden purkin. Lääkäri kirjoitti reseptin, ja minä onneton kysyin, että mahtaako olla samanmoinen purkki. Lääkäri tiuskaisi, että "Mistäs minä tiedän, onko samanmoinen purkki, mutta lääkkeet on kyllä samoja." No, tuossakaan tilanteessa meikäpotilas ei osannut käyttäytyä. Läpi yön valvoneena, niska jumiutuneena en osannut asetella sanojani oikein. Kysymyksenihän olisi tullut kuulua: "Sisältääkö kyseinen reseptilääke saman tablettimäärän kuin tämä laukussani ollut?"

Enpä muuten olisi viikko sitten arvannut, että olen totta totisesti tarvinnut nukahtamislääkkeitä. Tiistaina kävimme äidin kanssa valitsemassa arkun ja sopimassa muutenkin hautajaisiin liittyvistä asioista. Sen jälkeen lähdimme nuorimmaisten kanssa Helsinkiin, kuten olimme syyslomaohjelmaksi sopineetkin. Elämän täytyy jatkua, Susanna ja Joona olivat niin odottaneet pääsyä isojen siskojen luo. Eli ensin Johannan ja Antti-Villen luo, jossa yövyimme. Keskiviikkona olimme ensin Heurekassa, iltapäivällä Antti-Villen vanhempien luona Tuusulassa. Sitten ajelimme Hannen ja Veskun luo Turkuun. Torstaina olimme Karibia-kylpylässä, ja sieltä pitkä ajomatka Kurikan kautta kotiin.

No, eilinen menikin sitten vähän toisenlaisissa tunnelmissa.

Sellaista elämä on. Sellaista sun tällaista. Mutta pääasia, että elämää on.

Syränalaa korventaa

Syksyn riemua viime sunnuntaina.

Minä en hyväksy. Ennen eilistä en itse asiassa oikein ymmärtänytkään.

Isän poismeno oli niin yllättävää, että sellaista ei sisäistä hetkessä.

Eilen isä siirrettiin Vaasan Keskussairaalan kappelista Isoonkyröön odottamaan Pyhäinpäivän aattoa, jolloin hautajaiset pidetään. Kyseinen päivä on myös viimeinen päivämme yrittäjinä Rewell Centerissä. Että sellainen halloween meillä.

Ymmärrän, että isä sai kokea hienon kuoleman. Hänen ei tarvinnut kärsiä kivuista, ei maata riutuneena sairaalassa pitkiä aikoja, ei tuntea avuttomuutta. Hän lähti kesken aamulenkkiä, syksyisten lehtien leijaillessa maahan. Silloin aurinkokin vielä paistoi, aamulla. Mutta miksi isä sitten otettiin pois, kun hänen ei tarvinnut päästä pois kärsimästä?

Äitini mielestä isän kasvot siellä arkussa olivat levolliset, tyytyväiset. Mun teki vain mieli huutaa, että tuu pois sieltä isä, ethän sä kuulu sinne!

Joona sanoi illalla nukkumaan mennessä, että kun paappa oli jotenkin niin eri näköinen. Jarmo siihen sanoi, että niin, kun paapan etuhiukset oli kammattu taakse. Minä en ollut sitä asiaa huomannut, mutta toki sitten muistin.

Tietävätkö syksyn värikkäät lehdet kuolevansa? Jos tietävät, miksi ne sitten näyttävät tanssivan leijaillessaan kohti maata?

maanantai 13. lokakuuta 2008

Minulla ei ole enää isää



Sataa.

Illalla isä oli sanonut
lähtevänsä lenkille heti aamusta,
ennen kuin sade alkaa.

Isä lähti, vaan ei palannut.
Isän lenkki johti taivaaseen.

Taivas kyynelehtii kanssamme.

Reija

lauantai 11. lokakuuta 2008

Tyhymäkin saa olla muttei hullu

Tämä aamu alakoo vähä köppääsesti.

Tai oikiastansa aamus mitään vikaa ollu, mutta ereltävä yä oliki sitte luku sinänsä. Musta tuntuu, notta en saanu nukuttua silimällistäkään. Kääntyylin ja vääntyylin, pistin tyynyä kaksinkerroon ja välillä heitin pois, vaihroon untuvaaseksi ja sitte taas kovemmaksi. Kipiää otti vaikka kuinka olis koittanu olla niinku ei olsi ollukkaan. Nyt ei kipu ollu pelekästänsä hartioos ja käsivarsis, nyt otti lisäksi niskahan ja selekähän. Aina ku sai vähä unenpäästä kiinni, niin saman tiän sai herätä ku otti johonkin päin kipiää. Oikiastansa joka paikkahan yhtä aikaa.

Mä en ymmärrä mistä moinen oikeen johtuu. Eilisen otin ihan iisisti kirjallisia töitä teheren, illalla olimma tenavaan kans elokuvis. Lenkillä olimma isännän kans, mutta ei mitään rääkkilenkkiä, ihan tasaasta tassuttelua vaan.

No, isäntä joutuu mua ensin hiaromahan aamulla, jotta pääsin joten kuten ylähä. Sillon jonkinmoosta kuusaa, ku oli taannoon sellaasella kurssilla. Sitte se eherotti, notta josko kävisin lääkäris. Mua ei vähempää olisi voinu kiinnostaa lähtiä Keskussairaalahan jonottamahan, mutta sitte sain tiätää, että Laihialla päivystetähän viikonloppuusinkin. Sinne sain peräti aijanki yhyreksi, ja ajattelin, notta jos ne vaikka laittaas kortisoonia.

Siäloli kuulkaas lääkärisetä sen oloonen, notta sitä ei tippakaan olis kiinnostanu kuunnella jonku akan narinoota. Meikäläänen koitti seleventää maharollisimman tyhyjentävästi, mistä moinen vaiva ny maharollisesti olis saanu alakunsa, notta ku tyävoimavajausta ollu täs ja töis vaan on pitäny olla koko aijan. Se keskeytti joka välis mun turinat, mä muista mitä se oikeen sanoo mutta suurin piirtein niin notta pirä ny akka naamas kiinni ja sano mikä sua muka vaivaa.

Ristus, olin niin väsyksis ja tuskaanen, notta en vissihin osannu oikeen selekiästi vaivojani täsmentää, ja niskoostaki se vaan totes notta "No kääntyyhän ne!" Mitä ryäkälestä siinolis pitäny sanua, ku se käänteli ja väänteli ja kyseli joka välis notta mihinkä nyt ottaa ja ottaako kovempaa ny ku äsköön. Perkules, ku kipiää otti joka paikkahan.

Koitin sanua, notta mun olis pakko ny saara jonkunlaasta troppia tai piikkiä. Notta ku olis pakko saara nukutuksi. Siihen se vaan totes yksoikoosesti, notta niinhän sitä kaikki haluaa. Pisti piikin hartiahan, vaikka suurin kipu oli lapaluiren välis. Mahtoo olla jotaki lumelääkettä, koska tehoa ei ainakaan ollu. Ens kerralla varmahan kysytähän, notta kuinkas piikki tehos, ja orottaavat mun kehuvan kuinka tauti hävis saman tien.

Sanoon sitte johonakin välis, jotta ku rupiaa tästä unenpuutteesta olohon välillä samanlaasia oireeta ku taannoon oli aivotärähryksestä: Muistan silloonki tolijottaneheni jotaki kirijanpitojuttuja aikani ja miättineheni, jotta mitähän mun näillekki paperiille pitääs teherä. Jotta ku ei meinaa järki leikata. Tämä tuumas siihen, notta "Tua jo viittaa depressiohon."

Mun miälestä lääkärin pitääs tajuta, notta jos kroppa on kipiä eikä sen tähäre saa nukutuksi, ei siinä oo kysymys mistään sen kummemmasta masennuksesta. Lepo siihen auttaa. Jos se olis mulle ruvennu tarijuamahan jotaki miälialalääkkeetä, niin oliski nähäny lääkärisetä sellaasen miälialaleimahruksen notta oksat olis ollu pois, ja pala larvaaki. Minä nääs häjyylen justihin silloon ku mua häjyylyttää, mutta oon toki tärkiää paremmallakin päällä. Ja yleensä oon. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, notta jotaki lääkityksiä kuulemma tarjotahan nykyään kakaroollekki ku on suurin piirteen ekat treffit menny mönkähän. Kyllähän sitä pitää opetella kokemahan monenmoosia tunteeta, siinähän se elämän rikkaus on. Eri asia on toki sitte, jos on oikiasti sialu sekaasin, niin tottapa niistä lääkkehistä sitte on apua.

No, kirijootti se lääkäri sentäs mulle lähettehen fysikaalisehen. Sitä aion ny kokeella, ku tua osteopatiahoitokaan ei oikee tunnu tehuavan. Ja otan kunnon kipurohtoja ny maata mennes, oikeen kolomiolääkkehiä, jos nuppi turtuus sen verran nottei kipua tuntuusi.

torstai 9. lokakuuta 2008

Tavoitteidenasettelun tärkeys

Olimme runsas kuukausi sitten tilaisuudessa, jossa vieraana oli myös Juha Mieto. Kyse oli Kurikassa järjestetystä Rytmiraide-tapahtumasta, jonka sponsoreina mekin toimimme.

Heti kun tulimme paikalle, Pitkä-Jussi tuli luoksemme kättelemään ja juttusille. Jälkeenpäin ihmettelin isännälle, että miten ihmeessä Mieto juuri meitä tuli tervehtimään ja jututtamaan, tai että miten hän meidät/isännän tunsi. No, isäntä tuumasi, että "Tottapa se ajatteli, jotta tuan täytyy olla joku tunnettu henkilö, kun kehtaa tuallaasta poninhäntää pitää ihimisten ilimoolla..."

No, itseasiassa Jarmo oli taannoin pyytänyt Miedolta tarjousta koulutustilaisuudesta. Tosin se tapahtui juuri ennen Miedon kansanedustajuutta, jolloin hänellä liikeni paremmin aikaa käydä luennoimassa. Ilmeisesti naama oli jäänyt mieleen, ja kyllä kai Mieto lukee kotikaupunkinsa lehteäkin, jossa meidän isäntä on ollut esillä. Toisilla ihmisillä tuntuu olevan muutenkin aivan erinomainen kasvomuisti.

Jarmo oli taannoin kuuntelemassa Miedon luentoa koskien tavoitteiden asettelua. Kurikan poika oli kertonut, kuinka hän jo alaluokalla teki puutyötunnilla itselleen palkintokaappia, isoa sellaista. Kaverit olivat ilkkuneet siihen tyyliin, jotta "Mitähän säkin luulet tuonne laittavas." Tuolloin nuori hiihtäjänalku oli tuumannut, että " Tämei kuulkaas tuu eres riittämähän!"

Nuori Juha oli jo varhaisessa vaiheessa päättänyt, että hän tulee vielä hiihtämään maailmanmestaruustasolla. Kun päätös oli tehty, hän teki lujasti töitä toteuttaakseen haaveensa. Määrätietoista, periksiantamatonta harjoittelua, vaikka välillä hammasta purren. Vähitellen palkintokaappi täyttyi - eikä piisannutkaan.

Siinä sitä riittää esimerkkiä itsekullekin. Miato on kova jätkä.

"Successful is Goals." Brian Tracy

http://www.briantracy.com/

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Jospa se tästä!

Tällaiseenkin näkyyn voi törmätä luontoretkellä.

Syystä tai toisesta tämä parhaat päivänsä nähnyt peltilehmä jaksoi kiinnostaa poikaa enemmän kuin syksyinen luonto. Kuten kuvasta näkyy, myös Petteri-kissamme oli mukanamme retkeilemässä viime lauantaina.

Osoittaa muuten aikamoista jaksamista pieneltä kissalta, kun jaksoi tallustaa mukanamme seitsemän kilometrin matkan, välillä metsikössä poukkoillen. Kotiinpäin mentäessä se kylläkin halusi välillä matkata sylissä.

Tänään olen ollut huomattavasti paremmilla fiiliksillä kuin pitkiin aikoihin. Osasyy olotilan kohenemiseen on siinä, että nyt saan pitää ainakin pari päivää vapaata. Sen kunniaksi hain itselleni Juha Tapion uusimman ceedeen, ja Susannalle toin vastaavasti Indican uusimman. Joonalle toin pari deeveedeetä, Astrid Lindgrenin elokuvia molemmat. Krookuksen sipuleitakin ostin sadan kappaleen pussin. Ajattelin laittaa niistä ainakin osan postilaatikon juurelle.

Huomiseksi on lupailtu sateista. Antaa sataa vaan, pääasia että saa olla kotosalla.

Grillille on tullut työhakemuksia oikein läjäpäin. Huomenna Jarmolle tulee työhaastatteluun kolme tyttöä. Eiköpä tämä työvoimatilanne tästä vähitellen tasaannu Kurikan suunnallakin. Voi kuinka odotankaan, että pääsisimme useammin vaikkapa teatteriin, elokuviin, ihan minne tahansa! Niin, ja monenmoisia pikkujoulujakin on taas tulollaan.

tiistai 7. lokakuuta 2008

Jomotus jumittaa mielialan

Kuva viime lauantain luontoretkeltä. Kävimme isännän ja
pojan kanssa pitkällä metsätielenkillä.


Nyt on kuulkaas sillä tavalla, että en oo pitkään aikaan saanu aikaiseksi yhtään mitään mainitsemisen arvoista.

Tuo ylläoleva päätelmä on lopputulos tämäniltaisista monenmoisista pähkäilyistäni ja pohdinnoistani. Niiden perusteella olen tullut siihen tulokseen, että olen viime aikoina suorastaan valuttanut hukkaan ainutkertaista elämääni elämällä "Kunhan täs ny tästäkin päivästä joten kuten selviäis"-tyylillä. Niska-hartiaseutu-jomotukseni on ollut sen verran lannistavaa, että vaikkahan töissä olen ollutkin, mistään täysipainoisesta työskentelystä ei todellakaan voi puhua.

Jotakin oikein kivaa pitäis nyt tapahtua. Sellaista, mikä sais ajatukset hetkeksi pois tästä omasta kurjasta olotilasta. Kyllä se vain niin on, että mieliala vaikuttaa jopa kropan särkytiloihin.

Ensi viikolla on lapsilla syysloma, ja ollaan tässä haaveiltu, josko päästäis pienelle lomalle heidän kanssaan. Töissä saattais työvuorot jopa järjestyä. Pieni trippi vaikkapa Kreikkaan olis ollu ihan paikallaan, vaan pitihän sen arvata, että mistään ei saa enää matkoja. Kaksi aikuista ja kaksi lasta on melkoisen vaikea yhtälö pikamatkojen suhteen. Joitakin yksittäisiä matkoja löytyy, tyyliin Rhodokselle Oulusta. Tai sellaisia, joissa sais odotella kellonympärystän jossain lentokentällä vaihtokonetta. Ei kiitos.

Mulle riittäis lomaksi vain se, kun sais olla ihan rauhas täällä kotona ja vaikka siivota. Lapset tietenkin haluavat jonnekin, ja jollei nyt muualle niin ainakin Helsinkiin mennään. Tai ainakin lapset, mikäli Johanna saisi järjestettyä vapaata töistä. Kyllähän isosisko noille nuoremmilleen ajankulua keksisi.

Hanne lähti tänään kissoineen kohti Turkua. Seuraavan kerran esikoinen taitaa tulla kotimaisemiin vasta jouluksi. Vävypoika sen sijaan taitaa joutua puhalluttamaan poroja Turun toreilla ja turuilla, koskapa viime jouluna oli vapaalla.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Automaattista ketutusta

"Jarmo Valtari tässä automaattisesti hei! Valitettavasti en juuri nyt pääse vastaamaan, tai olen mahdollisesti peittoalueen ulkopuolella - tai jopa peiton alla. Jätä viesti niin otan yhteyttä myöhemmin."

Kun minä soitan isännälle, mulla on välitöntä asiaa. Mikäli joudun asioimaan vastaajan kanssa, ärsytys on melkoinen. Saatan toki lausahtaakin vastaajaan muutaman valitun sanan, tyyliin "No mihinä sä ny TAAS oot, soita ny HETI kohta välittömästi!" Äänenpaino on luonnollisesti jäkättävä, kuinkas muuten.

Kun isäntä on jossain reissussa, tapahtuu aina kaikenlaista odottamatonta. Tämähän on luonnollisesti isännän syy, mitäs on liesussa. No, olen ihan oikeasti ollut kyllä kestokyvyn äärirajoilla hoidellessani kahden vajaamiehityksella toimivan firman asioita. Viimeistäänkin sitten kotona olen ollut ihan puhki. Olen ollut kyllä kaikkea muuta kuin kiltti ja ymmärtäväinen äiti etsiessäni nuorimmaisen kadonneita hanskoja, pipoja ja loppuviimeksi vielä ulkotakkiakin, joka muuten löytyi koulun metsästä. Odottelenkin kirpeitä pakkaskelejä, josko sitten poika muistaisi ottaa mukaan ulkovarusteensa. Parin viikon välein olen saanut käydä noutamassa koululle unohtuneet kymmenkunta hanskaparia ja saman verran päähineitä, tosin takin etsiskely metsiköstä oli minulle uusi kokemus.

No, nyt on taas isäntä kotona jakamassa näitä arjen haasteita. Hänen tehtäväkseen olin säästänyt erään koeajalla olleen työntekijänkin työsuhteen päättämisen. Uusi löydettiin onneksi saman tien, ja tuleva omistajakin oli työhaastattelussa mukana.

Oli todella raskasta huomata, että monipuolisesta työkokemuksesta huolimatta kaikista ei kerta kaikkiaan ole meidän työntekijäksemme. Meillä työskennellään tiiminä, ja siinä ketjussa ei voi olla heikkoja lenkkejä.

Viikko on ollut kokonaisuudessaan sen verran traumaattinen, että olen ollut tänään kotona lepäämässä kun siihen viimeinkin tuli mahdollisuus. Menin päivällä puoli yhdeltä nukkumaan, ja nukuin täysillä puoli seitsemään saakka, jolloin Susanna tuli herättämään syömään. Hanne on onneksi kotosalla, oli noutanut Joonan iltapäivähoidosta ja laittanut ruokaa. Enpä muista milloinkaan nukkuneeni kuuden tunnin päikkäreitä. Mietin, että olisinko mahtanut nukkua aamuun saakka, ellei minua olisi herätetty.

Väsymykseeni on syynä sekin, että hartiani ovat oireilleet viime aikoina todella pahasti. Eilen olin taas osteopaatin käsittelyssä, ja tuntui kyllä aluksi, että kipu vain yltyi. No, lepoa tämä akka tarvitsee, eiköpä tässä sitten taas eheydy, niin sisältä kuin ulkoa.