
Kuva ja siihen liittyvä tarina tulivat mieleeni tänään, kun näin kyseisen puimurin edelleen toiminnassa. Oikeasti koen sääliä puimurin nykyistä omistajaa kohtaan, ja kiitän onneamme, kun meidän ei enää tarvitse viljaa puida eikä hajoavien laitteiden kanssa "otella". Myymme viljat pystykaupalla, meillä ei enää tarvita puimuria sen kummemmin kuin kuivaajaakaan.
Seuraava tarina on tosi, ja se liittyy ylläolevaan kuvaan, viidentoista vuoden taakse:
PUIMURIN SIELUNELÄMÄÄ
Kyllähän sitä monenmoosta juttua kuuloo näinä synkkinä aikoona siitä, kuinka terveys on vaaras ku on liikaa tyätä. Stressiähän siitä seuraa ja kaiken maailman sairauret, jos ei yhtään huilaamahan kerkiä. Mutta enemmän ny vissihin on niitä joillei sitä tyätä oo - ja siinä sitä vasta miälenterveyttä koitellahankin. Tuloo turhautumista ja masennusta ja vaikka mitä.
Mutta kuinkahan on kulukaa puimurien sielunelämän laita? Ajatella ny - yksiksensä oleella siälä kartanon perällä, kerran vuares vaan sitte muutaman päivän piretähän sellaases rääkis, että ei soo ihime jos siinä sisuskalut välillä hajuaa ja tarvitahan korijoomiästä.
Meiränki puimuri oli täs jo aivan alamais. Jostaki se oli viälä eeuustaki kuullu. Oli pelijätetty, notta voi olla jottei kohta enää oo virkaa koko vehkehellä. Kovaa soli juttukaveria vailla. Kohtahan se oli vuaren uutta syksyä orottanu ja nähäny unia ihanista vilijavainioosta joita sais kitahansa ammentaa. Sitte oliki yhtäkkiä koko olemasolo uhaattuna.
Tuli siinä sitte muutama ampiaanen kyselemähän tontin paikkaa. Kysääsivät, josko saisivat sen kitahan ruveta pesäänsä rakentohon. Viälä kehuuvat, kuinka suajaasa ja mukava paikka solis. No, ei siinä Fahrin tarvinnu kauaa tuumaalla, tärkiäähän se lupas tontin paikan eikä pyytäny vuakraakaan. Kovasti soli vaan miälisnänsä ja tunti ittensä taas tärkiäksi. Oikeen niinku olis himmentyny maalipintakin ruvennu uurestansa killtämähän.
Kyllä siinä sellaanenki surina alakoo puimurin ympärillä, jottei siinä selevää ottanu kuka hoiti tyänjohtua ja kuka oli tyämiähenä. Tiärä vaikka olis ollu parempaaki sukua tämä yhyryskunta - niin suuren ja komian pesän osasivat kyhätä.
Isäntä niiren touhut oli huamannu vasta jäläkikätehen. Vähä niinku olis tuumaallu, notta "Ka, tuahonkin on noussu uus tupa." Siinä sitten ihimettelöhön, jotta mitä tualle ny pitääs teherä. Vilijatkin alakoovat olohon siinä mallis jotta "jokohan pitääs".
Ei siinä auttanu vaikka kuinka surku tuli. Isäntä vaan isoon muavipussin kans konttii puimurin kitahan, nyppäs lukaalin pussihin ja äkkiä pussinsuu kiinni. Sitte juastihinkin kovaa, se pussi kaikkinensa käres, kohti parempaa tulevaasuutta.
Hetkehen matkahan isäntä sen pussin kiikutti, jotteivät heti osaasi takaasin muuttaa. Asetti pussin siävästi ojanreunalle, otti jo valamihiksi lähtöasennon ennenku aukaasi pussinsuun. Aina meirän isännällä pakkaa kiirusta pitämähän, mutta ny se vasta lujaa tuliki tupaa kohori.
Muutama kimpaantunu ampiaanen pöristi peräs, ja mahtoovat lyärä päänsä ovehen ku isäntä kiskaasi tuvan oven kiinni.
Sitä puimuria mun melekeen eniten surku tuli. En yhtään ihimetelly, ku se teki tenän heti ensimmääsenä puintipäivänä. Oli niin lakoosta vilijaaki.
-rhv 1994