Pakko tulla tänne vähä funteeraamahan, taas.
Isäntä meni tekemään mun työvuoroni pizzeriaan, ja mun määränä olis saada tehtyä paperihommat ajan tasalle. Melkein oon onnistunu, tuskaa tuottaa nyt lähinnä tulostimen jumitus. Poika oli tulostellu jotakin tyystin tarpeetonta, ilmeisesti ihan tarkoittamattaan, ja sen jälkeen tulostin onkin eläny aivan omaa elämäänsä. Lähti eilen tulostamaan tiliotteita kesäkuusta lähtien, vaikka pyynnöksi asetettiin tämä kuluva viikko. Ei auttanut muu kuin ottaa tulostepaperit pois, muuten ei lakannu. Isäntä aamulla yritti saada toimimaan, mutta ilmeisesti nyt tarvitaan JP:n apua.
Päivän töihin olis kuulunut myös joulukuusen riisuminen, mutta todettiin, että siirretään Nuutinpäivään. Siihen on vielä viikko aikaa. Siihen mennessä saattaa osa koristeista tippua alas ihan itsestään, sen verran on tuota "irtaimistoa" nuorimmaiset saaneet ainakin alaoksille ripustettua, kuten esikoisemme blogissaan totesi.
Huomenna päästään taas normaaliin päivärytmiin, onneksi. Eli Joonalla ja Susannalla alkaa taas koulu. Ollaan yritetty päästä nukkumaanmenoaikojenkin suhteen vähitellen rytmiin, eli ei enää valvomisia. Eilen olimme tuntikaupalla Tropiclandiassa polskimassa, ja uni kyllä maittoi illalla koko perheelle.
Tänään olen yrittänyt etsiskellä Joonalle erilaisia aakkosjuttutehtäviä netistä. Onhan niitä siellä, kirjoitusharjoituksia, mutta jostakin syystä tuo agame-sivusto kiinnostaa enemmän. Tuli pojalle ostettua joululahjaksi kännykkäkin, joka oli luvattu palkkiona lukemaanoppimisesta. En oo oikein varma, tuliko lupaus lunastettua vähän etuajassa. Voi olla, että poika on loman aikana autuaallisesti unohtanut kaiken oppimansa, joten kertaus olisi kovasti paikallaan.
Susannasta on tullut ahkera kutoja. Hannelle hän kutoi joululahjaksi pitkän kaulahuivin. Alku oli vähän tuskaista, mutta aina-oikein-neule alkoi sujumaan tuota pikaa. Ensin ei pituutta kertynyt tarpeeksi nopeasti, niinpä hän venytteli huivia. Mutta valmis huivi kietaistiin pakettiin aatonaattona, ja Kaarina-lehden toimittaja viilettää jutuntekoon sinisenkirjava huivi lepattaen. Tänään Susanna sai valmiiksi oman huivinsa, joka menee kaulan ympäri monta kierrosta.
Täs sitä äitee orotteloo, koska rupiaa villapaitaa pökkäämähän. Ise olin joskus aikoinaan himokutoja, mutta nyt on kaikki toisin. Sitä kuuluisaa aikaa täs kaivataan.
Tosin niinhän se on, että aikaa löytyy kaikkeen mitä oikeasti haluaa. Vika on vaan siinä, jotta ei sais haluta niin mälyttömän paljon erinäisiä asioita. Joku rääpy pitääs siis olla kaikes haluamiseskin.
PS. Minkähän takia kutomalla, "tikkuamalla" tehtyjä tekeleitä kutsutaan neuleiksi? Tikkuneuleiksi...? Mun mielestä neulominen on koneella suristelua, kankaasta tehden. Tosin kangaspuillakin kudotaan. Kerrassaan kummallista, kun sitä oikein ajattelee.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Ämpäri uusiokäyttöön
Laitoin juuri kirjolohisuikalelaatikon uuniin muhimaan. Eli vuoan pohjalle lohta, sitten runsaasti ruohosipulisilppua päälle pakasteesta, sitten perunasuikaleita ja tavallista sipulia. Kermaa sekaan, ja mausteet. Kohta on nam.
Ruohosipulisilpulla on vähän erikoisempi historia. Se periytyy nimittäin viime keväänä kookaupasta ostamastani ruohosipulipurkista. Sellaisesta pienestä tukosta, joka oli kasvatettu pienessä muovisessa purnukassa.
Sen purkillisen kanssa kiertelin keväällä markkiamme etsiskellen sopivaa istutuspaikkaa, sillä halusin nautiskella ruohosipulista pidemmälläkin tähtäimellä. Sillä vaikkahan vihanneksia viljelemmekin, on ruohosipuli jätetty tuotannostamme pois jo ajat sitten. Täytyy keskittyä olennaiseen.
Kukkapenkkiin en halunnut ruohosipulia kasvamaan, mutta pensasaitamme lähistöllä, pellon pientareella, tuntui olevan sopiva paikka. Mutta heinäähän siinä kasvaa. Mikäli olisin siihen raivannut sopivan, rikkaruohoista vapaan tilan ruohosipulitukolleni, ei olisi mennyt kauaakaan, kun rikkaruohot olisivat peittäneet maustekasvini. Siis ilman kitkemistä, tietenkin. Ja sitä kitkemistä kun meillä riittää ihan elannonkin puolesta, niin ei kaivata yhtään ylimääräistä. Unohtuisi sinne kuitenkin, mokoma maustemätäs.
Sitten tuli isäntä paikalle. Innovaattori. Sanoi, jotta "Orotas hetki". Haki vanhan muovisangon, leveäsuisen. Sitten pienoiskiväärin. Tsusum, ja monta kertaa perätysten. Niin tuli vesireijät hoideltua ämpäriin. Ylimääräiset vedet ei jää ämpäriin makaamaan - tosin siinä vaiheessa emme edes tienneet, kuinka märkä kesä oli tulossa.
Seuraavaksi oli lapioinnin vuoro. Siihen pientareelle kaivettiin sangonmentävä kolo. Sanko sinne nätisti upoksiin, ja mustaamultaa ämpäriin. Sen olemattomankokoisen ruohosipulitukon jaoin varovasti kolmeen osaan ja istutin sinne ämpäriin.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt todeta, että keksintö oli vallan erinomainen. Juuri tällaiseen niitä miehiä tarvitaan. Ei levinny roskat, kun sangossa kasvoi. Ruohosipuli sen sijaan levisi levenemistään, ja syksyllä parturoin sitten loppujen lopuksi pakasteeseenkin koko talven ruohosipulitarpeet. Ensi keväänä odottelenkin uutta satoa jo aikaisin.
Ruohosipulisilpulla on vähän erikoisempi historia. Se periytyy nimittäin viime keväänä kookaupasta ostamastani ruohosipulipurkista. Sellaisesta pienestä tukosta, joka oli kasvatettu pienessä muovisessa purnukassa.
Sen purkillisen kanssa kiertelin keväällä markkiamme etsiskellen sopivaa istutuspaikkaa, sillä halusin nautiskella ruohosipulista pidemmälläkin tähtäimellä. Sillä vaikkahan vihanneksia viljelemmekin, on ruohosipuli jätetty tuotannostamme pois jo ajat sitten. Täytyy keskittyä olennaiseen.
Kukkapenkkiin en halunnut ruohosipulia kasvamaan, mutta pensasaitamme lähistöllä, pellon pientareella, tuntui olevan sopiva paikka. Mutta heinäähän siinä kasvaa. Mikäli olisin siihen raivannut sopivan, rikkaruohoista vapaan tilan ruohosipulitukolleni, ei olisi mennyt kauaakaan, kun rikkaruohot olisivat peittäneet maustekasvini. Siis ilman kitkemistä, tietenkin. Ja sitä kitkemistä kun meillä riittää ihan elannonkin puolesta, niin ei kaivata yhtään ylimääräistä. Unohtuisi sinne kuitenkin, mokoma maustemätäs.
Sitten tuli isäntä paikalle. Innovaattori. Sanoi, jotta "Orotas hetki". Haki vanhan muovisangon, leveäsuisen. Sitten pienoiskiväärin. Tsusum, ja monta kertaa perätysten. Niin tuli vesireijät hoideltua ämpäriin. Ylimääräiset vedet ei jää ämpäriin makaamaan - tosin siinä vaiheessa emme edes tienneet, kuinka märkä kesä oli tulossa.
Seuraavaksi oli lapioinnin vuoro. Siihen pientareelle kaivettiin sangonmentävä kolo. Sanko sinne nätisti upoksiin, ja mustaamultaa ämpäriin. Sen olemattomankokoisen ruohosipulitukon jaoin varovasti kolmeen osaan ja istutin sinne ämpäriin.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt todeta, että keksintö oli vallan erinomainen. Juuri tällaiseen niitä miehiä tarvitaan. Ei levinny roskat, kun sangossa kasvoi. Ruohosipuli sen sijaan levisi levenemistään, ja syksyllä parturoin sitten loppujen lopuksi pakasteeseenkin koko talven ruohosipulitarpeet. Ensi keväänä odottelenkin uutta satoa jo aikaisin.
lauantai 5. tammikuuta 2008
Poikkitieteellistä tutkimusta
Olen tehnyt salaista tutkimustyötä. Poikkitieteellistä. Tänään tulen julkistamaan tutkimukseni tuloksen.
Taustatyöstä kerrottakoon sen verran, että kiihokkeen työn aloittamiseen sain äärimmäisestä uteliaisuudesta. Olisi nimittäin mahdottoman kiinnostavaa tietää, ketkä täällä sivustoillani vierailevat. Kävijämäärästä olisi kiva saada jonkinmoista tuntumaa. Helpoimmallahan tuon saisi selvitettyä kävijälaskurin asentamalla, mutta koskapa laskurin tulos saattaisi olla pettymys, en sellaista aio asentaa.
Joilta kuilta lukijoilta olen saanut niin mahdottoman mukavia ja kannustavia viestejä, että ihan hämmennyksen punaa pukkaa poskipieliin. Olen otettu. Tässä on syytä olla kiitollista ja nöyrää flikkaa, jos itseironiani saa jonkun ulkopuolisenkin huolet hieman hälvenemään. Siinä tulee vähän niinkuin kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla. Itselleni kirjoittaminen on henkireikä, jolla ylläpidän henkistä hyvinvointiani. Tosin teksteistä on välillä aistittavissa selvää pahoinvointia. Mutta kirjoittamisen jälkeen se pahoinvointi on taas pois, ja juuri se on se juttu.
Sitten varsinaiseen tutkimustulokseen: Suurin osa profiiliini tehdyistä vierailuista tehdään työaikana!
Siinä se nyt on, tutkimustyöni tulos kaikessa komeudessaan. Kukapas sitä nyt vapaa-aikaansa tuhlaisi jonkun akan blogia lueskellen.
Mullahan on tuo osio nimeltä "Tietoa minusta." Siellä on jostain syystä kävijälaskuri. Profiilini on ollut koko ajan sama, joku aika sitten tosin taisin lisätä sinne harrastuksiin musiikin. Ku kuulostaa niin hienolta. Nykyään ainoastaan kuuntelen sujuvasti, entisille kuorolauluharrastuksille kun ei aikaa liikene. No, by the way, tuskin kukaan aktiivisista lukijoistani (kuulostipas tuokin hienolta) käy joka kerta kurkaamassa profiiliani. Olen päätellyt, että profiilin kurkkijat ovat kuta kuinkin uusia tuttavuuksia. Ja profiilia käydään eniten kurkkimassa nimen omaan arkisin, viikonloppuisin tuskin lainkaan. Niinpä sieluni silmin näen, kuinka jossakin avokonttorissa joku kahvituntia odotellessaan aikansa kuluksi googlettaa jotain sanaa netissä, jonka perusteella sitten sattuu päätymään tänne sivustolleni. Sana saattaa olla vaikka Brad Pitt, jonka nimi esiintyi hiljakkoin jossain tekstissäni. No, siinä sitten joku täti lukee blogiani. Ja huikkaa kanssatyöskentelijöilleen, että "Täällä on joku ihan pöhlö blogi, käykää kurkkaamas..." Sitten koko konttuurin väki käy mun sivustollani, ja profiilianikin tutkitaan. Ja kävijälaskuri raksuttaa.
Mutta mistäs sitä tietää, josko senkin konttuurin väki on sitten loppupäivän hieman paremmalla tuulella. Mikäli huumorintajua riittää.
Taustatyöstä kerrottakoon sen verran, että kiihokkeen työn aloittamiseen sain äärimmäisestä uteliaisuudesta. Olisi nimittäin mahdottoman kiinnostavaa tietää, ketkä täällä sivustoillani vierailevat. Kävijämäärästä olisi kiva saada jonkinmoista tuntumaa. Helpoimmallahan tuon saisi selvitettyä kävijälaskurin asentamalla, mutta koskapa laskurin tulos saattaisi olla pettymys, en sellaista aio asentaa.
Joilta kuilta lukijoilta olen saanut niin mahdottoman mukavia ja kannustavia viestejä, että ihan hämmennyksen punaa pukkaa poskipieliin. Olen otettu. Tässä on syytä olla kiitollista ja nöyrää flikkaa, jos itseironiani saa jonkun ulkopuolisenkin huolet hieman hälvenemään. Siinä tulee vähän niinkuin kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla. Itselleni kirjoittaminen on henkireikä, jolla ylläpidän henkistä hyvinvointiani. Tosin teksteistä on välillä aistittavissa selvää pahoinvointia. Mutta kirjoittamisen jälkeen se pahoinvointi on taas pois, ja juuri se on se juttu.
Sitten varsinaiseen tutkimustulokseen: Suurin osa profiiliini tehdyistä vierailuista tehdään työaikana!
Siinä se nyt on, tutkimustyöni tulos kaikessa komeudessaan. Kukapas sitä nyt vapaa-aikaansa tuhlaisi jonkun akan blogia lueskellen.
Mullahan on tuo osio nimeltä "Tietoa minusta." Siellä on jostain syystä kävijälaskuri. Profiilini on ollut koko ajan sama, joku aika sitten tosin taisin lisätä sinne harrastuksiin musiikin. Ku kuulostaa niin hienolta. Nykyään ainoastaan kuuntelen sujuvasti, entisille kuorolauluharrastuksille kun ei aikaa liikene. No, by the way, tuskin kukaan aktiivisista lukijoistani (kuulostipas tuokin hienolta) käy joka kerta kurkaamassa profiiliani. Olen päätellyt, että profiilin kurkkijat ovat kuta kuinkin uusia tuttavuuksia. Ja profiilia käydään eniten kurkkimassa nimen omaan arkisin, viikonloppuisin tuskin lainkaan. Niinpä sieluni silmin näen, kuinka jossakin avokonttorissa joku kahvituntia odotellessaan aikansa kuluksi googlettaa jotain sanaa netissä, jonka perusteella sitten sattuu päätymään tänne sivustolleni. Sana saattaa olla vaikka Brad Pitt, jonka nimi esiintyi hiljakkoin jossain tekstissäni. No, siinä sitten joku täti lukee blogiani. Ja huikkaa kanssatyöskentelijöilleen, että "Täällä on joku ihan pöhlö blogi, käykää kurkkaamas..." Sitten koko konttuurin väki käy mun sivustollani, ja profiilianikin tutkitaan. Ja kävijälaskuri raksuttaa.
Mutta mistäs sitä tietää, josko senkin konttuurin väki on sitten loppupäivän hieman paremmalla tuulella. Mikäli huumorintajua riittää.
perjantai 4. tammikuuta 2008
Mikä on tarinan opetus?
Olipa kerran kolome karhua, jotka asustivat siävää pikku tupaa mettän keskellä. Ne olivat Isä Karhu, Äitee Karhu ja pikkuunen Kakara Karhu. Yhtenä päivänä Isä Karhu sanoo Äitee Karhulle: "Puuro on niin kuumaa, notten mä voi syärä sitä. Mennähän vähä käveleskelemähän mettähän sillä aikaa ku se jähtyy!" "Tuu nopiaa, Kakara Karhu!" Äitee Karhu huikkas, ja Kakara Karhu hyppeli trappuja alaha kengät vääräs jalaas. "Mutta ku mun on näläkä!" ronaji Kakara Karhu. Silloon Isä Karhu murahti: "Älä höpäjä! Jätetähän puuro pöyrälle jähtymähän."
Niin ne lähti trompsaamahan vihiriähän mettähän koko konkaronkka, ja niin niiltä unohtuu puurofarit aivan tykkänänsä.
Mettäs oli sinä aamuna muitakin. Piäni flikka, jota kuttuttihin Kultakutriksi, oli noussu varahin ylähä poimimahan äireellensä kukkia. No flikka osuu sitte aivan siihen karhujen tuvan lähelle. "Voi, ku on koria pikku tupa!" flikka huurahti. "Kukahan siälä mahtaa kortteerata?" Flikka meni likemmäs ja kopisti ovehen. Muttei kukaan tullu aukaasohon. Kultakutri lykkäs oven selijällensä, ja erinomaasen hyvä puuron haju leijaali köökistä siaraamihin. "Voi jukelintähäre!" sanoo flikka ja lipitteli huuliansa. "Kylläpäs mun onkin näläkä!" Sitte flikka paineli sisälle.
Flikka havaatti kolome puurofatia pöyrällä. "Moon kyllä varma, nottei kukaan pistä pahaksensa, vaikka mä vähä maistan puurua", ajatteli Kultakutri. Mutta Isä Karhun farilla puuro oli liika kuumaa ja Äitee Karhun puuro oli liika kylymää. Kakara Karhun puuro oli justihinsa sopivan oloosta niin notta flikka pisteli suuhunsa sen kaikki.
No sitte flikka päätti kokeella lavittoota. Isoo lavitta oli liika kova ja keskikokoonen turhan pehemiä, mutta piänimmäänen oliki aivan erinomaanen. Flikka tälläs ittensä istumahan, mutta lavitta hajoski säpälehiksi.
Kultakutri oli sen jäläkehen aivan hoittollaa, ja lähti vintille huilimahan. Isä Karhun sänky oli liika isoo, Äitee Karhun taas turhan pehemoonen niin jotta flikka melekeen vajos fällyyhin, mutta Kakara Karhun sänky oli justihinsa passeli. Flikka kiipes sänkyhyn ja nukahti saman tiän.
"Kukon sattunu mun puurohon?" murajivat sekä Isä Karhu että Äitee Karhu kotia tullesnansa. Kakara Karhu möläji: "Kukon syäny mun puuroni kokonansa?" "Ja joku on istunu meirän lavittoolla!" murahti Isä Karhu. "Ja mun lavitta on aivan päreenä!" ynäji Kakara Karhu. "Kiipaastahanpas vintille!" eherotti Äitee Karhu, "joku saattaa olla siälä". No siälä ne hoksas, notta joku oli rytänny Isä Karhun ja Äitee Karhun sänkyvaattehet. "Joku on maannu MUN sängys", muraji Isä Karhu. "Joku on maannu MUN sängys", maraji Äitee Karhu. "Joku on maannu munkin sängys", huuti Kakara Karhu, "ja sitä paitti SON SIÄLÄ VIÄLÄKIN!" "No voi herran tähäre!" siunaali Äitee Karhu, "sehän on piäni flikka!" Kaikki kattoovat ringis sängyn ympärillä. Kultakutrihan pelijästyi oikeen viimmeesen päälle aukaastesnansa silimänsä, ku kolome karhua oli aivan viäres.
"Minkä tähäre menit meirän puurua maistamahan?" muraji Isä Karhu ja oli mälyttömän äkääsen näköönen. "Ja minkä tähäre piti meirän sänkyhyn mennä makaamahan?" tenttas Äitee Karhukin häjynä. "Ja pitikö mennä särkemähän mun korian pikku lavittan?" vänäji piäni Kakara Karhukin.
"Oho, emmä tarkoottanu!" rääkääsi Kultakutri härisnänsä. Karhut oli niin vihaasen näköösiä, notta flikka pomppas saman tiän ylähä. Sillä siunaamalla se jo viiletti trappuja alaha ja syäksyi mettähän Kakara Karhu peräsnänsä. "Tuu ny takaasin, Kakara Karhu! Ei suinkaa tua flikka ny vasiten sun lavittaas särkeny. Isäs korijaa sen, ja mä teen sulle oikeen makoosta puurua." No, Kakara Karhu päätti kääntyä takaasin ja palas iloosena kotiansa.
Mutta se Kultakutri ei mahtanu muistaa sitä kukkakimppua viärä äireellensä ollenkaan.
Taannoin lapsille iltasatua etsiessäni tuli tämä satu vastaan, tai se ihan alkuperäinen versio. Tuttu satu, monesti luettu. Päätinkin muuntaa murteellemme. Sadun edetessä Susannan silmät pyöristyivät pyöristymistään, ja ilme oli näkemisen arvoinen. Joona se ensimmäisenä puki ajatuksensa sanoiksi: "Ei se nuan mee!"
Satuihinhan sisältynee aina joku opetus. Mitähän se tämä satu opettaa?
Varmaankin, jotta "Kannattaa ottaa jalat alleen ja poistua pikaisesti paikalta, mikäli joutuu pahanteosta kiinni. Muuten karhu sinut perii."
Niin ne lähti trompsaamahan vihiriähän mettähän koko konkaronkka, ja niin niiltä unohtuu puurofarit aivan tykkänänsä.
Mettäs oli sinä aamuna muitakin. Piäni flikka, jota kuttuttihin Kultakutriksi, oli noussu varahin ylähä poimimahan äireellensä kukkia. No flikka osuu sitte aivan siihen karhujen tuvan lähelle. "Voi, ku on koria pikku tupa!" flikka huurahti. "Kukahan siälä mahtaa kortteerata?" Flikka meni likemmäs ja kopisti ovehen. Muttei kukaan tullu aukaasohon. Kultakutri lykkäs oven selijällensä, ja erinomaasen hyvä puuron haju leijaali köökistä siaraamihin. "Voi jukelintähäre!" sanoo flikka ja lipitteli huuliansa. "Kylläpäs mun onkin näläkä!" Sitte flikka paineli sisälle.
Flikka havaatti kolome puurofatia pöyrällä. "Moon kyllä varma, nottei kukaan pistä pahaksensa, vaikka mä vähä maistan puurua", ajatteli Kultakutri. Mutta Isä Karhun farilla puuro oli liika kuumaa ja Äitee Karhun puuro oli liika kylymää. Kakara Karhun puuro oli justihinsa sopivan oloosta niin notta flikka pisteli suuhunsa sen kaikki.
No sitte flikka päätti kokeella lavittoota. Isoo lavitta oli liika kova ja keskikokoonen turhan pehemiä, mutta piänimmäänen oliki aivan erinomaanen. Flikka tälläs ittensä istumahan, mutta lavitta hajoski säpälehiksi.
Kultakutri oli sen jäläkehen aivan hoittollaa, ja lähti vintille huilimahan. Isä Karhun sänky oli liika isoo, Äitee Karhun taas turhan pehemoonen niin jotta flikka melekeen vajos fällyyhin, mutta Kakara Karhun sänky oli justihinsa passeli. Flikka kiipes sänkyhyn ja nukahti saman tiän.
"Kukon sattunu mun puurohon?" murajivat sekä Isä Karhu että Äitee Karhu kotia tullesnansa. Kakara Karhu möläji: "Kukon syäny mun puuroni kokonansa?" "Ja joku on istunu meirän lavittoolla!" murahti Isä Karhu. "Ja mun lavitta on aivan päreenä!" ynäji Kakara Karhu. "Kiipaastahanpas vintille!" eherotti Äitee Karhu, "joku saattaa olla siälä". No siälä ne hoksas, notta joku oli rytänny Isä Karhun ja Äitee Karhun sänkyvaattehet. "Joku on maannu MUN sängys", muraji Isä Karhu. "Joku on maannu MUN sängys", maraji Äitee Karhu. "Joku on maannu munkin sängys", huuti Kakara Karhu, "ja sitä paitti SON SIÄLÄ VIÄLÄKIN!" "No voi herran tähäre!" siunaali Äitee Karhu, "sehän on piäni flikka!" Kaikki kattoovat ringis sängyn ympärillä. Kultakutrihan pelijästyi oikeen viimmeesen päälle aukaastesnansa silimänsä, ku kolome karhua oli aivan viäres.
"Minkä tähäre menit meirän puurua maistamahan?" muraji Isä Karhu ja oli mälyttömän äkääsen näköönen. "Ja minkä tähäre piti meirän sänkyhyn mennä makaamahan?" tenttas Äitee Karhukin häjynä. "Ja pitikö mennä särkemähän mun korian pikku lavittan?" vänäji piäni Kakara Karhukin.
"Oho, emmä tarkoottanu!" rääkääsi Kultakutri härisnänsä. Karhut oli niin vihaasen näköösiä, notta flikka pomppas saman tiän ylähä. Sillä siunaamalla se jo viiletti trappuja alaha ja syäksyi mettähän Kakara Karhu peräsnänsä. "Tuu ny takaasin, Kakara Karhu! Ei suinkaa tua flikka ny vasiten sun lavittaas särkeny. Isäs korijaa sen, ja mä teen sulle oikeen makoosta puurua." No, Kakara Karhu päätti kääntyä takaasin ja palas iloosena kotiansa.
Mutta se Kultakutri ei mahtanu muistaa sitä kukkakimppua viärä äireellensä ollenkaan.
Taannoin lapsille iltasatua etsiessäni tuli tämä satu vastaan, tai se ihan alkuperäinen versio. Tuttu satu, monesti luettu. Päätinkin muuntaa murteellemme. Sadun edetessä Susannan silmät pyöristyivät pyöristymistään, ja ilme oli näkemisen arvoinen. Joona se ensimmäisenä puki ajatuksensa sanoiksi: "Ei se nuan mee!"
Satuihinhan sisältynee aina joku opetus. Mitähän se tämä satu opettaa?
Varmaankin, jotta "Kannattaa ottaa jalat alleen ja poistua pikaisesti paikalta, mikäli joutuu pahanteosta kiinni. Muuten karhu sinut perii."
torstai 3. tammikuuta 2008
Parahultaasta keliä
Tästä meinaa tulla tapa. Ulkoilusta.
Kolmena päivänä perätysten meikälikka on käynyt lenkillä, vaikka en tehnyt sensuuntaista uudenvuodenlupaustakaan. Tämä liittyy ihan pelkästään sopivaan keliin, joka vuoden vaihtuessa tuli. Ei liukasta, ei märkää, ei tuultakaan liiaksi. Pohojalaasittain keli on siis mitä parahultaasin.
Sen olen saanut huomata, että vääränlaiset jalkineet kyllä pilaavat parhaimmankin liikuntanautinnon. Mutta vaikka jalassani olisi minkälainen merkkikenkä, niin aivan varmasti onnistun saamaan hiertymiä, mikäli pidän samoja jalkineita kahtena lenkkeilykertana peräjälkeen. Niinpä pyrin aina lähtemään eri kengissä.
Tänään jalassani oli vanhat varsilenkkarit. Kun olin edennyt puolisen tuntia, nilkassa tuntui hiertämistä. Sauma sattui askeltaessa. Yritin vetää sukanvartta suojaksi, mutta periksi oli annettava. Nythän on niin, että sinnikkyyttä voidaan kutsua tyhmyydeksikin, mikäli periksi ei anna vaikka hiertymiä on tulollaan. Siispä käännyin takaisin, tosin vahinko oli siinä vaiheessa jo tapahtunut. Iho vereslihalla onnuin siis kotiin, mutta onneksi pimeys esti tyhmyyttäni paljastumasta.
Toissa päivänä minulla oli ihan asianmukaiset lenkkarit. Ei hiertymiä eikä rakkoja, mutta se olikin vain tunnin lenkki. Mutta mitä olikaan jalassani eilen?!? KUMISAAPPAAT! Lienen kaikkien liikkujien antisankari väittäessäni, että pitkävartiset nokialaiset ovat mitä parhaimmat jalkineet myös pidemmillä matkoilla.
Kiersin "siltalenkin", eli kuvassa olevaa siltaa joen eteläpuolelle, sieltä kirkonkylään, sitten kirkonsiltaa tänne joen pohjoispuolelle. Matkaa yhteensä kymmenen kilometriä, ja jalat eivät olleet moksiskaan.
Seuraavia olympialaisia ajatellen olenkin ajatellut ehdottaa Suomen edustusjoukkueen kilpailujalkineiksi kunnon nokialaisia. Käryäis kumi muillakin suomalaisilla kuin Räikkösellä. Näin saisimme mediajulkisuutta taatusti tänne kotosuomeen runsain mitoin, vaikkahan ei voittoja heruisikaan.
Suomen joukkue voisi sitä paitsi kehittää aivan oman loppuhuipennuksen joka kisan loppuun: Saappaanheiton. Sillä mahtais se olla autuaallinen tunne maratonin jälkeen riisua ne nokialaiset pois jaloista. Suomalaisella sisulla saappaat lentäiskin silmänkantamattomiin.
Sitten voisikin ottaa taskusta esiin sen pienemmän Nokialaisen, ja pirauttaa pienet kyselyt, että mihinkäs asti ne saappaat lensivätkään...? Ja mikäli saappaanheittotuloskaan ei miellyttäisi, seuraavaksi voisi heittää sen pienemmänkin Nokialaisen. Mutta sitä ei tarttis kauas paiskata, lähimpään seinään vaan. Se helpottais oloa jo kummasti.
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
Monenmoista tarttuvaista
Vetoketju on sinänsä oiva keksintö. Mutta siinä vaiheessa, kun se rikkoutuu uudesta takista, keksinnön erinomaisuus joutuu kyllä uudelleenarvioitavaksi. Tällä hetkellä vetoketjun vaihtoa on odottamassa Joonan uuden ulkoilutakin lisäksi isännän työhaalarit.
Vetoketjua miltei parempi keksintö on monessakin asusteessa käytettävä tarrasysteemi. Esimerkiksi tarralenkkareiden käyttöön vedoten voi puolustella sitä, jos ei koululaiselta onnistu kengännauhojen sitominen.
Tarroilla varustetut vaatteet saattavat pesun jälkeen sisältää yllätyksiä. Eräs nuorimies oli ollut lähdössä kylille juuri pesty takki yllään. Onneksi äitinsä oli huomannut, että taskunsuun tarrasta roikkuu pikkuhousut. Olis siinä pojalla ollut selittelemistä, jos vaikka friijuulle oli menossa.
Omasta ulkoilutakistani roikkui tässä päivänä eräänä aivan outo lapanen. Sitten muistin, että takkihan oli ollut Hannella lainassa mökkireissulla. Sallamarin lapanen oli tarrautunut takkiin kiinni, joko automatkalla, tai jo ehkä mökillä.
Kummallisempiakin tavaroita saattaa vaatteisiin kiinnittyä, ihan ilman tarroituksiakin. Kolmisenkymmentä vuotta lienee aikaa kulunut siitä, kun eräs sukulaisemme - nykyään jo edesmennyt - oli ollut lähdössä kirkonkylälle asioimaan. Oli sitten ottanut vaatekaapista pitkän takin, ihmetellyt samalla pientä kolahdusta, mutta arvellut äänen aiheuttajaksi vyönsolkea. Oli sitten pukeutunut fiiniksi ja lähtenyt linja-autolla kohti kirkonkylää. Siinä sitten apteekin pihalla astellessaan joku oli sanonut: "Anteeksi rouva, mutta takinhelmassanne roikkuu hiirenloukku."
Vetoketjua miltei parempi keksintö on monessakin asusteessa käytettävä tarrasysteemi. Esimerkiksi tarralenkkareiden käyttöön vedoten voi puolustella sitä, jos ei koululaiselta onnistu kengännauhojen sitominen.
Tarroilla varustetut vaatteet saattavat pesun jälkeen sisältää yllätyksiä. Eräs nuorimies oli ollut lähdössä kylille juuri pesty takki yllään. Onneksi äitinsä oli huomannut, että taskunsuun tarrasta roikkuu pikkuhousut. Olis siinä pojalla ollut selittelemistä, jos vaikka friijuulle oli menossa.
Omasta ulkoilutakistani roikkui tässä päivänä eräänä aivan outo lapanen. Sitten muistin, että takkihan oli ollut Hannella lainassa mökkireissulla. Sallamarin lapanen oli tarrautunut takkiin kiinni, joko automatkalla, tai jo ehkä mökillä.
Kummallisempiakin tavaroita saattaa vaatteisiin kiinnittyä, ihan ilman tarroituksiakin. Kolmisenkymmentä vuotta lienee aikaa kulunut siitä, kun eräs sukulaisemme - nykyään jo edesmennyt - oli ollut lähdössä kirkonkylälle asioimaan. Oli sitten ottanut vaatekaapista pitkän takin, ihmetellyt samalla pientä kolahdusta, mutta arvellut äänen aiheuttajaksi vyönsolkea. Oli sitten pukeutunut fiiniksi ja lähtenyt linja-autolla kohti kirkonkylää. Siinä sitten apteekin pihalla astellessaan joku oli sanonut: "Anteeksi rouva, mutta takinhelmassanne roikkuu hiirenloukku."
tiistai 1. tammikuuta 2008
Traksiloolle tarvetta
Saakos sitä olla ittehensä tyytyväänen? Ku oon miälestäni onnistunu täs vuaren ensimmääses päiväs erinomaasesti. Oon saanu mukavasti aikaaseksi yhtä sun toista. Oon ollu jopa lenkillä, sen jäläkehen yhyreksän tuntia töiski. Siäläkin oli asiakkahat aivan erinomaasen mukavalla tuulella. Tottapa ne oli teheny uuren vuaren lupauksen, jotta rupiaavat olohon pelekästänsä mukavia.
Oikeen täs tekis miäli henkseliä paukuttaa ja kehua ittiänsä. Mutta ku en omista minkään sortin traksiloota.
Pohojanmaalla on sellaanen sananparsiki, jotta "Itte oon itteni kehunu, ja aina oon kehutuksi tullu." Pohojanmaalla ku ollahan, niin täälä keheratahan.
No, mun tekis kyllä miäli pröystäällä yhyrestä toisestakin asiasta, mitä nyt suu virnees täälä isännän kans viinipullon kera juhulistetahan. Mutta sitten vois ihan aiheestakin sanua, notta kyllä ovat kolloon leuhkoja.
Notta en sitte kehtaa sanua. Kippis kumminki Kurikan flikoolle! Jatketahan samahan mallihin.
Oikeen täs tekis miäli henkseliä paukuttaa ja kehua ittiänsä. Mutta ku en omista minkään sortin traksiloota.
Pohojanmaalla on sellaanen sananparsiki, jotta "Itte oon itteni kehunu, ja aina oon kehutuksi tullu." Pohojanmaalla ku ollahan, niin täälä keheratahan.
No, mun tekis kyllä miäli pröystäällä yhyrestä toisestakin asiasta, mitä nyt suu virnees täälä isännän kans viinipullon kera juhulistetahan. Mutta sitten vois ihan aiheestakin sanua, notta kyllä ovat kolloon leuhkoja.
Notta en sitte kehtaa sanua. Kippis kumminki Kurikan flikoolle! Jatketahan samahan mallihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)