tiistai 30. lokakuuta 2007

...kelehen salasanat...!?!

Tähän tälläsin itseni, vanhan koneen äärelle. Vaikka vieressä on niiin hiano Applemäkki jättinäyttöineen. Ilman tuota laatikkoa mikä tän vanhan koneen vierellä on tilaa viemässä. Valtavasti erikoistoimintoja ja ja ja ....

Kun vaan oppisi käyttämään. Onpahan ollu melkoinen projekti kaikkien ohjelmien siirtämisessä uudelle koneelle. Ilman JP:n konsultointia siitä ei olis tullu yhtikäs mitään.

Viikonloppuna oli jännityksen paikka: Toimiiko palkanmaksuohjelma uudessa koneessa. Onneksi toimi, muuten olis lähemmäs parikymmentä työntekijäämme jääny ilman palkkaa.

Mutta nuo salasanat. Miksi ihmeessä on tullu laitettua joka paikkaan eri salasanoja? Enhän mä enää kaikkia muista. Tällä vanhalla koneella on tullu laiskuuksissaan laitettua se "muista minut"-toiminto päälle moneen paikkaan. Mutta tuo uusi konehan ei mua muistakaan.
*****************************
Tänään tuli postissa Rajattomien uusin CD, Maa. Kertakaikkisen kaunista a cappella-musiikkia, jossa soittimina ainoastaan ihmisäänet. Oli Top 10:ssä heti ilmestyttyään. Ehdin jo ihmetellä, missä levy viipyy, ja ellen olisi maksanut netissä luottokortilla etukäteen, olisin ostanut Citarista ku olis saanu halvemmallakin. Eilen sitten soittivat, oli ollu jotain tiedosto-ongelmia, eivätkä tienneet kenelle oli jo lähteny. No ei mulle ainakaan. Mutta tänään sitten tuli.

Kuten CD:ssä lukee, Ääni on rajaton - The voice is boundless. Sanoituksista osa on suomalaista kansanlyriikkaa, löytyy Eino Leinoa ja P. Mustapäätä. Upeaa!

lauantai 27. lokakuuta 2007

Laskeeko aurinko toistekin?

Eilen illalla oli Kyrönjoen yllä aivan fantastinen värinäytelmä. Olin juuri tulossa kotiin, ja kävin hakemassa kameran. Ajoin autolla jokirantaan vaikka matkaa on vain parisataa metriä, mutta tilanne oli juuri menossa ohi auringon laskiessa.

Painoin laukaisimesta tallentaakseni upean näyn. Sorsaperhekin lipui hitaasti auringon muodostamaa siltaa!

Painoin voimakkaammin, mutta mitään ei tapahtunut. Mikä per...? "Lataa tai vaihda akku", viestitti kamera minulle.

Äkkiä autolla takaisin kotiin hakemaan vaihtoakkua. Joka oli sekin tyhjä. Missä laturi...? Ihme kyllä löytyi. Akku minuutiksi lataukseen, sitten uudelleen matkaan ja isännän taskudigi varmuudeksi mukaan.

Sorsista ei ollu enää tietoakaan kun pääsin joelle takaisin. Aurinko oli hukuttautumassa horisonttiin, mutta vielä oli väriä taivaanrannassa. Pari kuvaa otin, sitten ajattelin vaihtaa automatiikalta manuaaliseen toimintoon. Ilman salamaa tunnelma olisi taltioitunut paremmin, ja tukijalustaksi tuntui sopivan rannassa oleva kaide. Sitten taas "Lataa akku!" Tyhjä akku ei minuutissa lataannu.

Kuinka tuommoinen asia voikin ottaa niin suunnattomasti päähän. Ainutlaatuinen tilanne, sitten tekniikka ei toimi. Tuollaisissa tilanteissa ei taskudigillä tee yhtään mitään, järjestelmäkameralla taas voi tehdä pimeässäkin vaikka mitä. Jos on akkua.

Isäntä oli ihmeissään, kun moinen asia sai meikäläisen niin pahalle tuulelle. Kyllä se aurinko laskee toistekin, se sanoi.

Eikä laske. Eikä ne sorsat ainakaan siinä oo enää ikinä.

torstai 25. lokakuuta 2007

Stand-up-komiikkaa elävästä elämästä

Mitenkä sitä löytääkään itsensä usein muistelemassa "Vanhoja Hyviä Aikoja?"

Kahvilamme työporukkaan kuului vuosikausia eräs nuori poika. Alun perin hän oli yläasteaikanaan meillä TET-harjoittelussa. Kuten myöhemmin hänen kanssaan totesimme, hänen purkanpoisto-operaationsa kahvilamme pöydänkansien alapuolelta sujui sen verran mallikkaasti, että työpestihän siitä lankesi.

Keittiö- ym. työt sujuivat pojalta kiitettävällä tavalla, taisipa hän jossain vaiheessa toimia leipurinakin. Jutustelupuolikin sujui nuorelta mieheltä naisvoittoisessa työyhteisössä erityisen mallikkaasti, mutta vain reheristi suamen kiälellä.

Omasta aloitteestaan poika alkoi vähitellen opettelemaan myös kassahommia. Kaikki sujui hyvin - paitsi palvelu ruotsiksi!

Muistan ikuisesti asiakkaan ilmeen, kun poika ilmoitti ostosten yhteissummaksi tvåttitvå mark. Asiakas taisi kysyä jotta "Vad...?" ja poika arveli hänen tarvitsevan vielä vettä. Ei ku vattenglas eteen, ja asiakkaalla entistä pöllähtäneempi ilme.

Myöhemmässä vaiheessa kyseinen poika ansaitsi opiskelurahoja stand-up-koomikkona. Jotta toimenkuva pysyi lähes samana.

No, nykyään tämä mieheksi varttunut herra on insinööri. Kielitaitokin on kunnossa, sen takaa ruotsinkielinen avopuoliso. Uskoisin, että komiikkaa syntyy nykyään kätevästi myös toisella kotimaisella.

(Ps. P.S., tästä hyvästä minun ehkä kuuluu tarjota sinulle pizza. Välkommen, jag bjuder...!)

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Valtarin aamushow ja pesua viimeisen päälle

Talouteemme kuuluu kolme kissaa. Niillä on lokoisat oltavat veljeni rakentamassa lämmitettävässä kissankopissa. Siitä huolimatta ne silloin tällöin livahtavat sisälle.

Yleensä vilahtaminen tapahtuu aamukiireessä. Kun lähtömme syystä tai toisesta jää aina viime tippaan, kissojen haeskelu sohvan alta tai yläkerrasta muodostuu äänekkääksi operaatioksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joku perheenjäsenistämme samaistuu koiraksi ja alkaa kovaäänisen haukkumisen ja murinan, jolloin kissat yleensä häntä pörröisinä katsovat parhaaksi jättää "ihmisten pesään" tutustumisen ja poistuvat pikimmiten rauhalliseen ulkoilmaan.

Tämä Valtarin aamushow tuli mieleeni, kun kuuntelin erään asiakkaamme juttelua siitä, miten vaikeaa on joskus löytää kissaa ulkoa kun pitäisi lähteä jonnekin. Heillä on sisäkissa, joka käy ulkona ainoastaan tarpeillaan. (Naapurin kukkapenkissä???)
Me taidamme olla perin eriskummallinen perhe, kun meillä tehdään kaikki toisin...!

Keväällä meillä tapahtui sellaista, joka voidaan myös luokitella kategoriaan "Voi Sattua Ainoastaan Ja Vain Valtarin Perheessä." Olimme laittamassa sisääntuloterassia kesäkuntoon, eli haettiin terassille pöytä ja tuolit. Maatalousharjoittelijamme olivat avustamassa, heidän tehtävänään oli pestä painepesurilla terassin lattia ja puuritilät. He tiesivät, että tarkoitukseni oli pestä myös ikkunat. Pojat päättivät olla avuliaita, ja päästivät paineella vettä myös keittiön ikkunaan. Kun vesisuihku osui tuuletusikkunaan, tapahtui jotakin odottamatonta. Ikkuna aukesi, ja vesisuihku lensi keittiön seinälle saakka.

Jotta meillä tehdään kaikki viimeisen päälle. Keittiön seinäkin pestään painepesurilla.

Kissoihin liittyy sekin, miksi tuuletusikkuna oli jäänyt lukitsematta. Kissoilla kun on tapana tulla istumaan ikkunalaudalle, kun olemme ruokailemassa. Joona oli käynyt silittämässä niitä tuuletusikkunan kautta, ja unohtanut lukitsemisen.

Tällaisia tarinoita elävästä elämästä tällä kertaa.

tiistai 23. lokakuuta 2007

Maksalootaa rusinoilla

Miehenalkumme on löytänyt uuden lempiruoan. Maksalaatikko rusinoilla.

Perheemme ruokapöydästä ei joulua lukuun ottamatta juurikaan ole maksalaatikkoa löytynyt. Söin itseni irti moisesta eineksestä opiskeluaikoina, jolloin maksalaatikko oli jostain syystä kauppojen tarjoustuotteena lähes jatkuvasti. Näin ollen meitä maksalaatikolla eläviä kauppaopiston naisia oli liikkeellä laajasti.

Toistakymmentä vuotta sitten oli kahvilamme työntekijöillä myös maksalaatikkobuumi. Sitä tytöt lämmittivät mikroaaltouunissa - ilman kupua. Ja rusinat pitkin uunin seinämiä.

Jouluksi olen pyrkinyt tekemään laatikkoruoat itse. Ja kun puuhaan olen kerran ryhtynyt, niin olen tehnyt saman tien riittävästi. Jopa niin riittävästi, että yleensä pakastimesta on löytynyt joululaatikkoja vielä juhannuksenakin. Myös maksalaatikkoa.

Jos lapsen saa onnelliseksi ostamalla kaupan maksalaatikkoa, niin mikä ettei. Valmislaatikkoa olen kyllä parannellut sekoittamalla joukkoon kananmunia ja kermamaitoa. Sitten uuniin - ja hyvää on. Tämän ruoan lisukkeena pojalle maistuu puolukkahillokin, joka muuten ei kelpaa.

Vieroksuntani kaupan valmislaatikoita kohtaan johtuu myös siitä, että aikoinaan kerrottiin kauhutarinoita säilöntäaineiden suihkuttamisesta valmislaatikoiden pinnalle. Vanhimmat lapsemme eivät näin ollen juurikaan kaupan laatikoita saaneet.

Nyt on tällä äireellä ote herpaantunu. Voi mua.

maanantai 22. lokakuuta 2007

Ilmaisutaitoa vailla vertaa

Lapsilla on luontainen kyky heittäytyä erilaisten tunnetilojen valtaan etenkin kauppareissuilla. Heille tuntuu olevan maailman yksinkertaisin asia saada kanssaihmistenkin huomio kääntymään esittämäänsä asiaan. Heidän ilmaisutaitonsa on vailla vertaa - äänenkäyttökin on erinomaista. He eivät pode esiintymiskammoa, vaan saattavat keskittyä asiansa esittämiseen koko kehonsa voimalla. Lattialle heittäytyminen ja potkiminen on yksi oivallisimmista tehokeinoista, kiljumisella tehostettuna.

Pitäisiköhän meidän aikuisten ottaa mallia lasten kyvystä saada tahtonsa läpi - joskin tahtomisen kohde olisi ehkä syytä vaihtaa karkkihyllyn tyhjennyksestä hieman laajempiin asiakokonaisuuksiin. Monesti kun on niin, että vaikka kykyä olisi niin tahto puuttuu. Kun ei huvita niin ei vaan huvita. Tai ei kehtaa, ei viitsi.

Tällaisia mietteitä tuli mieleeni, kun tässä päivänä eräänä jouduin seuraamaan sivusta kaupan karkkihyllyn luona tapahtunutta spontaania näytöstä.

Muttei meirän lapset sellaasta, ne on vaan ne muiren kakarat.

Meidän lapset ovat kehitelleet huomaamattomat keinot saadakseen tahtonsa läpi. Muun muassa luvan kysyminen johonkin asiaan ollessani puhelimessa on helppo tapa. Ilmeisesti en pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa, koskapa on tullut nyökyteltyä myöntyvästi asioille joista en jälkeenpäin muista kuulleenikaan.

Erinomaasen fiksuja kersoja meillä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2007

Kopio ScanBurgerin kotisivujen uutisesta (ei tosin tuore uutinen enää)

JARMO HARPPOI YRITTÄJÄKSI SCANBURGER PUSKA-JUSSIIN KURIKKAAN

Grilli Puska-Jussi on niittänyt mainetta ehkä maamme kalleimmalla annoksella ”Nätti-Jussin erikoisella”. Annos todellakin on erikoinen, sillä hintaa tuotteella on 83,60 ja se sisältää mm. hollantilaista hanhenmaksaa, venäläistä kaviaaria sekä häränpihvin.

– Halusimme kehittää tuotteen, josta puhutaan. Moni ulkopaikkakuntalainen on tullut varta vasten katsomaan tätä tuotetta, yrittäjä Tapio Puska kertoo.

ScanBurger-ketju tuli kuvioihin mukaan, kun vanha grilli sai jäädä ja tien toiselle puolelle päätettiin rakentaa uusi, Drive-in tyyppinen ruokapaikka.

– Perinteiset grilliruuat eivät enää kehittyneet, halusimme tarjota jotain uutta lisäarvoa. ScanBurger-konsepti oli vastaus tähän haasteeseen. Suuret ja laadukkaat tuotteet, tunnettu tuotemerkki ja joustava yhteistyö olivat keskeisiä perusteita, jotta uskalsimme ottaa askeleen ketjuun liittymiseen, Puska kuvaa yhteistyön alkuaikoja.

Uusi Drive-in ruokapaikka valmistui ja ScanBurger-tuotevalikoima tuli merkittäväksi veturiksi perinteisten tuotteiden rinnalle. Uuden pikaruokapaikan myyntikehitykset ovat olleet huimia ja se on löytänyt paikkansa kurikkalaisten ja ulkopaikkakuntalaisten mielissä.

Mutta aikansa kutakin. Liiketoiminnan positiivinen kehitys mahdollisti toimipisteen myynnin ja siirtymisen harrastusten pariin, eli Zetori -traktoreiden kimppuun.

– Yhteistyö ScanBurger-ketjun kanssa on ollut todella hyvää. He antoivat sopivan annoksen vapauksia ja mahdollisuuksia, mutta tukivat ja ohjasivat liiketoimintaamme. Yrityksen myyntikin tehtiin joustavasti ja uusi yrittäjä pystyi aloittamaan toiminnan saman tien, kuvaa Kurikan ScanBurgerin nyt jo entinen yrittäjä Tapio Puska.

Tapio ja Pirjo Puska myivät ScanBurger-toimipisteen kesäkuun alussa vähäkyröläiselle Sun City Bakers Oy:lle, jonka ohjaksissa on mansikka- ja vihannesviljelijä sekä kotipizzayrittäjä Jarmo Valtari. ScanBurger-toimipisteen liiketoiminnan positiivisen kehityksen sekä legendaarisen maineensa takia hänkin täkyyn tarttui, kun toimipiste tuli myyntiin.

– Eihän tätä voinut päästää ohi. Luovuimme äskettäin donitsipaikasta Vaasassa ja tuntui, että jotakin uutta voisi hommata tilalle.

Valtarin mukaan pikaruokapaikassa ei kuitenkaan muutu mikään oleellisesti. ScanBurgerin vahva tuotevalikoima ja kymmenkunta työntekijää hoitaa ScanBurger-toimipisteen pyörittämisen kuten tähänkin asti.

lauantai 20. lokakuuta 2007

Ristus, ku tämon vaikiaa

Elämän vaikeimpia asioita ovat ihmissuhteet. Sehän tulee ilmi jo hiekkalaatikkoiässä. Kun kränää tulee, heitetään hiekalla eikä ollakaan enää kavereita.

Kypsemmällä iällä heitetään hiekan sijasta sanoilla. Kutsun sitä psyykkiseksi väkivallaksi. Se sattuu enemmän kuin fyysinen.

Sain eilen sähköpostia, jota olin osannut odottaakin. Sen sisältö oli voimakkaampi kuin olin kuvitellut. Ensi vaikutelmani viestin luettuani oli: "Soot vääräs, moon oikias." Sitten ajattelin, että sitähän sain mitä tilasin. En vain tullut tarkemmin ajatelleeksi mitä tuli tilatuksi.

Elämä on äärettömän monimutkainen kokonaisuus. On asioita, joihin vain ei ole oikeata vastausta. Sitä luulee itse olevansa oikeassa, kunnes joku tulee ja kääntää asiat päälaelleen. Loppujen lopuksi kaikki osapuolet saattavat olla väärässä. Kaikki riippuu kaikesta: tunnetilasta, elämäntilanteesta, mistä milloinkin.

Elämän tarkoitus on olla onnellinen, mutta elämäntehtävä taas on onnen etsiminen. Tällaisissa asioissa eletään enemmän tai vähemmän tunnetasolla. Jos näin herkissä asioissa haavoittaa jonkun sisintä täysin tahtomattaan, on syyllisyys piinaavaa.

Tällaisia asioita jouduin pohtimaan viime yönä, kirjoittaessani vastausta saamaani viestiin. Selityksiä ja itsepuolusteluja rivi toisensa jälkeen.

Tällaista elämä joskus on. Vaikiaa. Eikä totisesti yksitoikkoista.

torstai 18. lokakuuta 2007

Sen kirjoitin, minkä kirjoitin

Posti toi tänään paketin. Sen sisällä oli Sri Lankasta tekemäni valokuvakirjojen kolmososat neljänä kappaleena. Neljäs ja viimeinen osa on vielä tekstitystä vailla. Mukava nähdä valmiina jotain sellaista, jonka eteen on nähnyt todella paljon vaivaa: Valokuvien sommittelu, tarinan kulku, faktojen tarkistus myös nettiä apuna käyttäen. Oikoluin tekstit moneen kertaan kirjoitusvirheiden välttämiseksi. Siitä huolimatta kirjasta löytyi sana "läpikuljerttava." Lisäksi yhden pilkun edellä oli ylimääräinen välilyönti. Aivan, tiedän kyllä millä nimellä tällaisiin virheisiin takertuvia henkilöitä kutsutaan. Mutta päähän ottaa, ei voi mitään.

No, sitten isäntä rupesi selaamaan kirjaa. Olin kirjoittanut ylläolevaan kuvaan liittyen, että puusta roikkuvat mehiläispesät olivat hauskan näköisiä. Jarmo selvensi, että nuo ovat kylläkin linnunpesiä, jonkun kehrääjälinnun. Edelliseltä reissultamme meillä on kuva puusta roikkuvista mehiläispesistä, jotka olivat hyvin saman näköisiä.

Voihan rääkäys. Pontius Pilatuksenhan kerrotaan aikoinaan sanoneen kuuluisat mielipiteen pysyvyyttä tarkoittavat sanat "Sen kirjoitin, minkä kirjoitin." Minä suostuisin muuttamaan mielipidettäni oitis, kunhan olisi mahdollista. Olisihan se toki mahdollista, mutta sen sijaan, että painattaisin korjatut versiot, taidan tyytyä tekemään asiavirheen korjauksen kirjojen sisäkanteen.

Teen tuollaisia kirjallisia töitä useimmiten myöhään illalla, joskus peräti yöllä. Voipi olla, että olen ollut liian väsynyt näkemään kirjoitusvirheitäni.

Moni on ihmetellyt, miten ehdin tekemään erinäisiä kirjoittelujani, kun aina kiirettänikin valittelen. Nyt on niin, että kirjoittaminen on mulle ikään kuin ajatusten selvittämistä - pään sisäistä järjestelyä ja rentoutumista. Joskus tuntuu, että on ihan pakonomainen tarve häiritä jotakuta pitkällä sähköpostiviestillä, tai sitten vaikka päivittää tätä blogia. Huvinsa kullakin, tää on mun huvia.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Pimeää


Syksy.
Yhä pitenevään varjoon
käy makuulle valo.

Lepoon valmistautuu
Kyrönmaan luonto.

Reija

sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Matkakuumetta

Tuli kuumetta vaatekaappia siivotessa. Matkakuumetta.

Päädyin laittamaan kirpparipusseihin erinäisiä matkoilta ostettuja vaatekappaleita.
Isäntä on vuosikaudet halunnut säästää Meksikosta vuonna 1994 ostamansa paidan ja siihen kuuluvat shortsit, vaikka ei sen koommin ole asua pitänytkään. Ihan hieno asu sinänsä, vähän parempi kuin perinteiset teepaitasysteemit. Mutta miksi säilyttää jotain mitä koskaan ei tarvitse. Meillä on siitä reissusta muistona iso albumillinen valokuvia tekstityksineen, tarinoineen.

Tuolla kyseisellä reissulla päätin selättää korkeanpaikankammoni. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ylläoleva kuva on Chichen Itzasta, joka on yksi Jukatanin niemimaan parhaimmin säilyneistä ja monipuolisimmista intiaanien seremoniakeskuksista. Mayat perustivat Chichen Itzan todennäköisimmin 400-luvun alkupuolella. Kuvassa oleva Kukulcan-jumalalle pyhitetty pyramidi on 23,5 metriä korkea, ja sinnehän me kiipesimme, siis minäkin. Täytyy sanoa, että voitin itseni, ja olin siitä todella ylpeä.

Eipäs pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Siis, en mä sieltä tipahtanut, mutta kun myöhemmässä vaiheessa päätimme kiivetä myös Uxmalissa sijaitsevan Taikurin pyramidin huipulle... Joo, mä todella kiipesin, enkä uskaltanut katsoa taakseni. Huomattavasti jyrkempää kuin ensimmäisessä koitoksessa. Ja kun ylös päästyäni vilkaisin alas... APUAAA!!!

Joka ei pode korkeanpaikankammoa, ei voi ymmärtää moista tunnetta. Kertakaikkisen hirvittävää. Kuvia katsellessani muistan tuntemukseni kuin eilisen päivän. Tämä pyramidi oli todella jyrkkä, paljon Chichen Itzaa jyrkempi. Puristin rystyset valkoisina jotakin kiveä ja tunsin kuinka huimasi. Laitoin silmät kiinni, mutta maailma tuntui vain pyörivän. Jos olisin todella pyörtynyt, se olisi ollut menoa se.

Jonkinlainen rautakettinki siellä sentään meni kiviaskelmien välissä, josta saattoi ottaa kiinni. Siitä kouristuksenomaisesti kiinni pitäen tulin hitaasti alas. Tuntui, että jalka lipesi jokaisen kiven kohdalla, ja sydän löi kuin viimeistä päivää. Tuskanhiki pukkasi pintaan enkä tainnut saada ääntä suustani. Kun viimein pääsin tasaiselle maankamaralle, tärisin kuin horkassa. Korkeanpaikankammoni oli saanut minusta entistä tiukemman otteen, vaikka tarkoitus oli ihan päinvastainen.

Näistä epämieluisista muistoista huolimatta kuumetta pökkää.

Pitää kokeilla aspiriinia.


keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Kerrankin ajoissa asialla














Tänään olen laittanut kynttilälyhdyt riippumaan kukka-amppelien paikalle sisääntuloterassillemme. Koko viime talven haeskelin sopivia lyhtyjä, mutta en löytänyt mieleisiäni. Nyt löytyi, ja ehkä haen samanlaiset vielä puutarhanpuoleisellekin terassille.

Kuvassa lapset taittelevat joulutorttuja keittiönpöydällä. Olivat erinomaisen hyviä.

Jotta kovasti on jouluinen tunnelma. Koskapa Aleksis Kivellä ei ole nimikkoleivosta, niin korvattiin taikinaruseteilla. Ei näkynyt valmistaikinapakkauksessa kieltoa, ettei sais vääränä vuodenaikana tehdä.

Ei tämä nyt vielä mitään, mutta viimeksi meillä väännettiin joulutorttuja heinäkuussa. Kun kerran pakasteesta taikinaa löytyi. Kaiken lisäksi tarjoilimme torttuja kotimyyntiasiakkaillemmekin. Olisi kyllä pitänyt laittaa mansikka-asiakkaillemme tortunsilmäksi mansikkahilloa, mutta luumusosetta niihin taidettiin laittaa.

Edelläolevan vois melkein lukea markkinointikeinoksi. Eli, kun tarjoaa asiakkailleen joulutorttuja heinäkuussa, se on sen verran päätön juttu että asiakkaat kyllä varmasti kertoivat tuttavilleenkin. Ehkäpä tuttavatkin tulivat meille katsomaan, voiko jollakin mansikkatilalla tosiaan olla tarjolla joulutorttuja keskellä kesää.

Mainonnassa pätee ainakin jossakin määrin sanonta että "Puhutaan mitä puhutaan, kunhan vain puhutaan." Onkos sillä nyt sitten väliä jos mansikoittemme yhteydessä puhutaan vaikka joulutortuista. Hyviä ovat kummatkin, sekä mansikat -että tortut.


"Keskity vain siihen mitä sä teet!"

Pidän älyttömästi hiusten harjauksesta. Siis, kun sen tekee joku muu.

Muistan, kuinka Tikkurin mumma aikoinaan tykkäsi hiusten harjauksesta. Niinpä hän istahti siihen puuhellan edessä olleelle matalalle jakkaralle, otti huivin pois päästään ja nautti. Minusta oli kiva leikkiä kampaajaa, joten siinä oli nautinto molemminpuolinen.

Joona tykkää harjata hiuksiani. Tänään olin lukemassa sähköposteja, kun Joona halusi harjata. Mikäs siinä.

Hiuksissani taisi olla takkuja, joten vähän tuskailin.

- Ei sun tarvii tuntea sitä, sanoi poika.
TÄH, tuntea mitä?
- No, sitä mitä sä tunnet, jatkoi poika viisaita neuvojaan.
Siis...?
- No, sitä kipua. Keskity vain siihen mitä sä teet.

Mistä merkillisestä poika tuommoisia viisauksia on oppinu?

tiistai 9. lokakuuta 2007

Ässänväärää väärinpäin

Lueskeltiin Joonan kanssa aapista takkatulen lämmössä. Mukavaa. Ulkona on jo pikku pakkanen.

Kyllä se taitaa meidän nuorimieskin vielä lukemisen jalon taidon oppia. Välillä tuntuu kyllä tulevan takapakkia.

Iltapäivällä ei meinannut lukemisesta tulla yhtään mitään, kun poika odotti kerhoon lähtöä eikä keskittymisestä ollut tietoakaan.

Pojalla tahtoo välillä mennä n ja u sekaisin. Hassua. Samaten kirjaimet voivat mennä välillä ihan nurin narin, ässänväärä väärin päin ja silleen. No, siinä ei liene mitään outoa, mutta muistan, kuinka Susanna saattoi taannoin kirjoittaa täysin peilikuvana kaiken. Eli oikealta vasemmalle. Se oli kyllä melkoisen hassua. En tiedä, oliko tämä vain meidän Susannan erityisominaisuus, vai onko samaa esiintynyt muillakin. En ole kyllä kuullut toisten pystyvän samaan!

Tuossa illattain oikein kehuskelin, kun Joona luki tavuja ihan pois tiehensä. Poika tuumas, jotta "Joo, mä osaan kaiken ulukoa...!"

Joko tässä vaiheessa ollaan siinä pisteessä, että asiat vain opetellaan ulkoa, ymmärtämättä sisällöstä mitään. Eikö poika osaakaan tavata, perustuuko "lukeminen" siihen, että samat tavut ovat riimittyneet pojan päähän, eikä hän niitä oikeasti osaakaan lukea...?

Toivon totisesti olevani väärässä.

sunnuntai 7. lokakuuta 2007

Liian paljon tavoitteita?

Elämässä täytyy olla tavoitteita. Mulla on. Tajuttoman paljon tavoitteita. Siinä se meneekin vikaan. Voihan tatti. (Tuo kuvassa oleva sieni on mulle tatti ja sillä hyvä. Kun ei se ainakaan mikään limanuljaska oo. En tunne sieniä, ja Birgit on kyllä luvannu opettaa, mutta, mutta...)

Niin, liiallinen tavoitteiden asettaminen voi olla pahasta. Stressiä pökkää.

Yhdelle ainoalle vapaapäivälle saatan suunnitella käsittämättömän määrän töitä, jotka pitäisi tulla tehtyä. Perinteisesti päivä menee aina liian nopeasti, ja illalla voi vaan todeta että eipä tullut tehtyä kuin osa. Sitten iskee itsesyytös. Itsetunnonkin sarvet osoittavat kohti maata. Jotta rentouttavia nuo vapaapäivät.

Koskahan sitä oppisi rajoittamaan tavoitteitaan. Ihan noin laajemmaltikin, koko elämää koskevia. Tuntuu siltä, että olen liiankin ahne elämälle. Haluaisin ehtiä elämässäni sitä ja tätä ja vielä tuota. Pitäisi ymmärtää elämän rajallisuus, ja tyytyä siihen mitä on tässä ja nyt.

Ei hitto, ei se noin mene. Tavoitteita täytyy ja saa olla. Pitäisi vaan oppia pysymään kohtuudessa.

Aikaisemmin tavoitteeni olivat hyvinkin materialistisia. Nykyään ne liittyvät lähinnä henkiseen puoleen. Haluan nähdä, kokea, tuntea.

Elämän erilaiset tunnetilat ovat enemmän kuin rikastuttavia. Oikeasti. Ja kaiken lisäksi riippumatta siitä, ovatko tunnetilat negatiivisia vai positiivisia. Kaikesta oppii aina, ja tulee hieman jopa viisaammaksi. Niin ainakin toivon.

ELÄMÄ ON IIIIHANAA!!!!

lauantai 6. lokakuuta 2007

Avoimien ovien päivä

Kohta sen järjestän. Pitäisiköhän laittaa oikein lehti-ilmoitus, että homma toimisi mahdollisimman tehokkaasti.

Nimittäin avoimien ovien päivä meillä kotona. Meille sais tulla ja ottaa mukaansa kaiken mitä arvelee tarvitsevansa. Tai eipäs nyt rajata ollenkaan tuolla tarve-sanalla, ehkä asia kuuluisi sisällyttää sanoihin VIE KAIKKI MIKÄ IKINÄ VAAN KELEPAA.

Jotakin haluan kuitenkin säilyttää, joten valokuvia ja (entisessä elämässäni) aikaansaamiani käsitöitä ei saa viedä. Runsaat pöytähopeamme , no jaa...(?!?)

Tällainen totaalinen tyhjennys voisi toimia samalla puhdistautumisriittinä sielullekin. Niin kovasti välillä ahdistaa tämä kaiken turhan tavaran määrä. Kun meillä on yllin kyllin tilaa, mutta siitä huolimatta tuntuu välillä ahtaalta. No, tenavien roinalle vois toimia jätesäkkisysteemi.

Meillä on ullakolla laatikoihin pakattuna erinäiset määrät kaiken maailman lasiesineitä, joita jossakin elämänvaiheessa keräsin. Joskus oli vaihe, jolloin raahasimme ulkomaanmatkoilta seinälautasia. Isäntä kartutti puukkokokoelmaa. Entisessä talossamme seinät loppuivat.

Nyttemmin matkamuistot ovat muuttaneet muotoaan. Kookkaammiksi! Viimeksi raahasimme Sri Lankasta niin ison puuveistoksen, että melkein jo jouduimme ostamaan tälle Hedelmällisyyden jumalattarelle oman istumapaikan.

Menomatkalla laukkumme ovat olleet täynnä Salkarilla kerättyjä käytettyjä silmälaseja jotka olemme toimittaneet sikäläiselle avustusjärjestölle. No, kotiin tullessa laukkumme ovat pullistellet jos jonkinmoisista puunorsuista.
Ai niin, toissa keväänä ostettu nahkainen nojatuolipari odottaa vielä kokoamista. Josko joku kesä ne vielä nähtäisiin meillä koottuna.

Olen miettinyt, että moni esine voisi hävitä ilman, että edes huomaisin. Ehkä kuitenkin olisi parasta, etten itse olisi paikalla, kun tyhjennyspäivä koittaisi. Saattaisin tulla katumapäälle.


torstai 4. lokakuuta 2007

Kirjepostia kaukaa

Saimme jälleen postia Sri Lankasta. Lähettäjänä on yläkuvassa Jarmon vieressä oleva rouva Ramani Paragahawatta.

Valkopukuinen tytär on nimeltään Samindi Reshani. Hänen koulukustannuksistaan vastaa suomalainen Lions-järjestö.

Isompi kuva on otettu toissa keväänä, siinä on talon ikkuna-aukkojen suojana vielä kattopeltiä. Veimme ystävältämme Rita Lahdelta rahaa ikkunoiden asennukseen. Pienempi kuva on otettu tämän vuoden keväällä, siinä näkyy peltien tilalla ikkunat. Olimme taas Ritan lähettäminä viemässä lisää remonttirahaa, sillä osa ikkunoista puuttui edelleen. Mukanamme olivat myös nuorimmaisemme, jotka oviaukossa etualalla.

Perheen isä on sairas, eikä pienestä teeviljelmästä elantoa riitä. Teestä maksetaan 30 - 40 rupiaa kilosta, ja parhaana aikana satoa voi saada 10 - 15 kg/vrk. Kuivuuden takia perhe oli ollut viime helmikuussa vierailumme aikoihin monta viikkoa ilman satoa. (10 € = 1400 rupiaa.)

Kovasti tämäkin perhe odottelee meitä taas käymään, kuten odottavat omat kummilapsemmekin, ja monet tuttavat tuolla paratiisisaarella. Tulevana talvena emme kuitenkaan ainakaan näillä näkymin ole niin kauas menossa. Keväällä olimme matkoineen, kaikkineen poissa lähes kolme viikkoa. Se on yritystoiminnalle ja lasten koulunkäynnille liian pitkä aika. Ehkä vuoden kuluttua taas, jos olemme saaneet yritystoimintaa yhtään supistettua.

Mutta - hyvät ystävät, jos haluatte ikimuistoiselle matkalle hankkimaan henkistä pääomaa ja unohtumattomia lomakokemuksia, suosittelen lämpimästi kohteeksi Sri Lankaa.

JK. Isäntä meinas saada halvauksen lukiessaan tätä blogiani. Hoksas valkoiset tennissukat sandaaleissaan...Voi gauhiaa! Käski mun lisätä selityksen moiselle mauttomuudelle, jonka syykin pienen mietintätuokion jälkeen selvisi. Jalkapöydät olivat palaneet auringossa edellispäivän rantsukävelyllä , ja sukat olivat kotoisin mun matkalaukusta. Isäntä kun ei edes omista tennissukkia, ei minkään värisiä.

No, onko nyt kunnia pelastettu Lenitankin silmissä...?

Jotenkin tässä nyt tuntuu oudolta puhua tennissukkien mauttomuudesta ja Sri Lankan avuntarpeesta samassa tekstissä. Kovin pieniä murheita todellisten huolien rinnalla.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Vasuttaako???

Keittiömme kaapeissa lymyilee outoja asioita. Hyllyjen siivous silloin, tällöin on ihan paikallaan, sillä tila lisääntyy vanhentuneiden ruokatarpeiden poisheittämisen jälkeen kummasti.

Tällä kertaa vastaan tuli outo paketti. Se sisältää ravintolisäkapseleita nimeltään StressControl. Muistan hankkineeni kyseisen pakkauksen vuosi sitten. Niistä on käytetty vain kaksi kappaletta. Parasta ennen-päiväyksen mukaan minulla on aikaa ensi kesään saakka stressata 38:n kapselin verran.

Tästä kaikesta voisi päätellä, että stressaan erinomaisen harvoin. Mutta - aivan oikein, luulitte väärin. Nyt on kyse ennemminkin siitä, että en ole tiennyt koska minulla EI ole tulossa niitä yllättäviä stressitilanteita joihin kapseleiden kuuluisi auttaa. Tuoteselosteesta ei myöskään käy ilmi, kuinka nopeavaikutteinen kyseinen kapseli on.

Stressin laukeamiseen vaikuttaa oleellisesti väsymys. ATK-tukihenkilömme Jarno oli taannoin kouluttamassa ulkomaalaisia kollegoitaan tietotekniikan saloihin, ja olipahan samalla opettanut, kuinka Suomessa aamuisin kommentoidaan alkanutta työpäivää. "V...ttaa ja väsyttää." Hyvin nopeasti olivat Korean pojat oppineet suomalaisen aamutervehdyksen: "V...ttaa ja vasuttaa...!"

Voihan se olla niinkin päin, että stressi aiheuttaa väsymystä. Jos nyt alan popsimaan stressinestopaketillistani tyhjäksi, saatan pysyä virkeänä isänpäivään saakka.

Innostusta ei saa ylittää, paketissa ohjeistetaan. Ei ku annostusta.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Kurjaa olis elo ilman kirjaa

Tänään onnistuin pääsemään töistä ihan ihmisten aikaan. Tuli kalliiksi. Kun jotenkin vain jalkani eivät suostuneet menemään suoraan parkkikellariin, vaan saivat minut päätymään pidemmän kautta oikaisten kirjakauppaan. Sinnehän mua ei saisi päästää, ei vaikka kuinka olisi ale. Eikä juuri siksi.

Kukkaroni ei keventynyt yhtään. Syynä oli se, että kirjat maksoivat sen verran paljon että kukkaroni hilut eivät riittäneet. Eli vingutin.

Yleensä isäntä ei kommentoi ostoksiani. Nyt sen sijaan hän ihan ohimennen vihjaisi siihen suuntaan, jotta meikäläinen vois VÄHÄN rajoittaa kirjakaupassa asiointia.

Perheessämme on runsaasti kirjoja. Meiltä löytyy myös lukemattomia lukemattomia kirjoja, jotka odottavat sopivaa ajankohtaa tullakseen luetuiksi.

Susanna on keksinyt kirjoillemme lukuarvon lisäksi myös käyttöarvoa. Kirjoista on kätevä rakentaa labyrinttejä pitkin lattioita. Barbileikeissä väliseinät kootaan näppärästi tietosanakirjoista. Ensin olin sitä mieltä, että kirjoja ei ole tarkoitettu moiseen, mutta enää en jaksa välittää.

Kirjaostokseni ovat harvemmin dekkareita tai vastaavia. Runot, aforismit, elämänhallintaopukset, jollain tavalla psykologista näkökulmaa sisältävät teokset uppoavat minuun. Matkalukemiseksi saatan valita vanhoja klassikoita. Lastenkirjoja meillä on kertakaikkisen valtaisat määrät. Suon itselleni luvan lastenkirjojen hankintaan usein sillä verukkeella, että on sitten lastenlapsillekin lukemista. Että ei puutu kuin ne lastenlapset.

Susanna on kova lukemaan. Kirjoja ahmivat aikoinaan Hanne ja Johannakin, ja kaiketi vielä nykyäänkin. Katsoisin heidän opintosuuntautumisensakin juontavan juurensa lukemisesta. Siitä olen ylpeä.

Vielä kun saisi tuon kuopuksenkin innostumaan lukemisesta. Tai kunhan hän nyt ensin oppisi lukemaan.

Kirjastopalvelut ovat perheessämme ahkerassa käytössä. Susanna raahaa repun täydeltä lukemista vähintään kerran viikossa. Joona lainaisi mielellään puolet kirjastosta kerralla, mutta koskapa minun tehtäväkseni jää kirjojen etsiminen mitä merkillisimmistä paikoista palautuspäivän lähestyessä, pyrin rajoittamaan kappalemäärää. Itse asiassa tunnustettakoon, että määräaika palautuksille menee aina liian nopeasti. Siitä tuppaa tulemaan muistutuslappuja kera sakkojen.

Voiko lasta kannustaa liikaa?

"Äiti, miks koulussa pitää opetella LISEMPÄÄ laskemaan vaikka on jo HUIPPU?"

Tällaisen kysymyksen eteen jouduin tänään heti alkajaisiksi, kun tiedustelin Joonalta läksytilannetta.

Lasta täytyy aina kannustaa, tiedän. Mutta ollaankohan me nyt kannustettu liikaa? Mitenkäs tälle asialle nyt saataisiin parempi todellisuuspohja ja tehtäisiin tiettäväksi, että huipulle on melkoisesti matkaa. Samalla pitäisi kuitenkin kannustaa lisää kertoen, että huippua kohti AKTIIVISESTI kulkunsa suuntaavalla toki se huippukin jossain vaiheessa alkaa häämöttää. Tai että siellä korkeuksiin johtavalla polulla on välietappeja, jotka on ensin tavoitettava.

Yksi etapeista voisi olla vaikkapa yhteen- ja vähennyslaskun selkeä erottaminen toisistaan.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Suuria sanoja

Tavailimme tässä päivänä eräänä Joonan kotiläksyjä. Yritimme selvittää, mistä erottaa pienen äl-kirjaimen ja ison iin. No ei sitten mistään, jollei sitten asiayhteydestä. No selvitä siinä sitten pojalle, mitä tarkoittaa asiayhteys.

Yhtäkkiä Joona esitti kysymyksen: "Kuinka suuria sanoja voidaan sanoa?"

Minä siihen, jotta "HÄH?" Siis jotta kuinkako pitkiä lauseita voi sanoa? Ei, poika ei tarkoittanut lauserykelmiä, ei sinne päinkään.

"Eiei, ku kuinka SUURIA sanoja voi suulla sanoa...", poika oikein tiuskaisi demonstroiden asiaa pullistamalla posket täyteen ilmaa.

Aika ajoin tunnen itseni äitinä auttamattoman ymmärtämättömäksi. Edellä kuvaamani tilanne oli yksi näistä hetkistä.

"Ehkä meidän tarttis ostaa uusi äiti...!"

Tasan vuosi sitten kannoimme Arnoldsista kalusteita ulos. Minun yrittäjyyteni loppui, ja teimme tilaa työni jatkajan remontille.

Siitä on siis jo kolme vuotta, kun tein päätöksen kahvilayrittäjyydestäni luopumisesta. Tällaiset asiat vaativat pitkää valmistelua. Lisäksi tällainen päätös vaati ikään kuin suruajan.

Lopullinen päätös syntyi eräänä ns. vapaapäivänä. Yritin silloin kolme- ja puolivuotias Joona sylissäni tehdä paperihommia - niitä kun on usein tehtävä vapaapäivinäkin. Lopulta sanoin Joonalle, että "Nyt äidin on pakko saada nää palkat laskettua, mee nyt hetkeksi pois sylistä...!" Mutta mitä siihen sanoikaan Joona: "Ehkä meidän tarttis ostaa uusi äiti...!"

Sydämeni löi ylimääräisiä lyöntejä. Itku kurkussa kysyin pojaltani, olenko todella niin huono äiti että hän on valmis vaihtamaan minut toiseen. Saman tien sain hellän rutistuksen ja kuulin poikani sanovan: "Et. Mutta vois olla hauskaa, jos olis kaksi äitiä." Toinen äiti pitäisi sylissä, toinen tekisi ne paperihommat.

Niinpä niin. Mistäs niitä totuuksia kuullaankaan.

Kaikesta huolimatta Arnolds-yrittäjyyteni loppuminen otti itseni lisäksi koville myös nuorimmaisilla, he kun olivat lähes kasvaneet "Arskassamme." Niinpä he itku kurkussa katselivat, kun liikehuoneistoa tyhjennettiin.

Taisi olla seuraava päivä, kun Joona oli kertonut hoitopaikassa surullisena, että "Arskaa ei enää ole." Myöhemmin hoitotäti kysyi minulta varovaisesti, että "Oliko se kovastikin läheinen, se Arska...?" No, asia selvitettiin. Hoitotäti ei ollut osannut yhdistää lempinimeä kahvilaamme!

Kummallista tämä yrittäjän elämä. Kun yhdestä firmasta pääsee eroon, niin eiköhän hommata uusi. Ja taas tuskaillaan liiallisen työtaakan alla. Voi meitä ja meirän kans.

Toimi kone, toimi!

Miten joskus ollaan tultu toimeen ilman tietokoneita? Kun meikäläinen ei meinannut selvitä edes viittä päivää.

Pahnanpohjimmaisemme oli käynyt vähän tekemässä omia säätöjä koneellamme, josta aiheutui langattoman näppiksen totaalinen toimimattomuus. Hiiri toimi kyllä, outlook vastaanotti sähköpostit ilman salasanoja - mutta kaikki mihin olis tarvittu koodeja, tekstiä - GRRRR!

Yleensä ottaen kaikki ongelmatilanteet tulevat silloin, kun isäntä on jossain reissussa. Niin nytkin. Jarmo oli juuri lähtenyt perinteiselle Saksan turneelleen. Vielä ei ollut lunta, joten minulla ei ollut mahdollisuutta juuttua lumihankeen kuten yleensä. Ei myöskään ollut liukasta, eli en onnistunut sovittamaan autoa tallin ovesta poikittain. ( Naapuri on joutunut tulemaan apuun sellaisessakin asiassa. Tallimme ovenkarmit ovat liian ulkonevat...?)

Oikeasti; tämänkertaista pulmaa ei kaiketi isäntäkään olisi saanut korjattua. Johanna ja Antti-Villekin olivat viikonloppukäynnillä, eikä ongelma ratkennut heiltäkään. Siihen tarvittiin ATK-tukihenkilömme Jarno P, mutta kuinka ollakaan, hän oli samalla reissulla isännän kans.

No niin, nyt toimii pankkiohjelmat, ja kaikki sitäkin tärkeämpi kuten mm. viestien lähetys...