Yhdellä mansikkapellollamme on Tuomelan Eskon mehiläispesiä. Voidaan puhua eräänlaisesta verkostoitumisesta: Mehiläistarhaaja tarvitsee mehiläisilleen kukkia, ja mansikanviljelijä taas tarvitsee mehiläisiä pölyttämään mansikat. Lisäksi meillä on meneillään kokeilu, jossa mehiläisiä käytetään apuna hometorjunnassa.
Olin varma, että jalkani olisivat täynnä pistoksia alta aikayksikön. Otin kuitenkin riskin ja menin Eskon mukana. Sain pikakurssituksen mehiläistarhauksen saloihin, mutta ehkä kuitenkin on parempi, että en tässä yritä käyttää mitään alan termejä. Sain huomata, että työ ei ole kevyttä: Kennostolaatikoiden nostelu ja kääntely kysyy voimia.
Huomenna on jo elokuu, ja mehiläiset laiskistuvat vähitellen. Elokuun kahdeksannen päivän jälkeen eivät mehiläiset kuulemma enää juurikaan hunajavärkkiä kerää, ei vaikka kesä jatkuisi lämpimänä. Tai määrät ovat niin pieniä, että mesi menee mehiläisten omaan käyttöön.
Enpä muuten ole tullut ajatelleeksi, että mehiläistarhaaja joutuu täyttämään eu-papereita kuten maanviljelijät ja karjatilallisetkin. "Korvamerkintää" mehiläisille ei sentään vaadita, mutta pesien lukumäärä sijaintikarttoineen tulee ilmoittaa.
Kuin ihmeen kaupalla säästyin pistoksilta. Yhden pakokauhuisen perääntymisen kuitenkin tein, kun yksi kennostoista tipahti pesän reunalta maahan aikaansaaden valtaisan kuhinan. Perääntymisen seurauksena lensin pyrstölleni mansikkapenkkiin. Hetkeen aikaan en uskaltanut liikahtaakaan, kun pelkäsin saavani saman tien oikein joukkorokotuksen. Mahdoin olla surkea näky mansikkapuskassa retkottaessani.
Itse asiassa - se mansikkapuska on kyllä entinen. Sen verran kovalla voimalla maastouduin, että taisi pyrstöni kyntää puskan melkein penkistä ylös.