perjantai 29. helmikuuta 2008

Karkauspäivämietteitä, miettijänä Joona 7 vee

Tänään on karkauspäivä. Jututin Joonaa päivän tiimoilta viime viikonloppuna. Seuraavassa otteita käymästämme keskustelusta:

Tänä vuonna helmikuussa on yksi ylimääräinen päivä, jota kutsutaan karkauspäiväksi. Mitä kyseinen päivä käytännössä tarkoittaa?
- Karkauspäivä tarkoittaa sitä, että vuosia karkailee pois. Niitä on ollu liiaksi.
Miten ajattelet käyttää tämän ylimääräisen päivän?
- Vois rakentaa isin kans uima-altaan. Ja silittää kissuja paljon.
Mitäs mieltä oot siitä, kun silloin saa naisetkin kosia?
- Ihmeellistä.
Mitä muuten tarkoittaa kosiminen?
- Saa sen miehen kanssa kasvattaa lapsen.
Jos tytöt kosii sua?
- Mua pelottaa. Se on kauheaa.
Eli sinulla on vaarana joutua kosituksi?
- Pikkasen.
Mitä aiot kosijalle vastata?
- Jotta "Tutkin sinua!"
Ööö... Kerrotko lähemmin, mitä tarkoitat...?
- Siis tutkin laihuuresta ja paksuuresta. Jotta näyttääkö hianolta.
Kumpi tulisi valittua, laiha vai paksu?
- Laiha, koska se ei syä niin palio karkkia.
Entä kuinkas asia etenisi?
- Ei mitenkään.
Oletko itse miehenä ajatellut kosia joskus?
- En. Paitti äitiä.

torstai 28. helmikuuta 2008

Nykyväinö

Tervehdys Vuokatista! Kolme päivää oli oikeastaan ihan sopiva lomailuaika. Tuli hiihdeltyä, lasketeltua pulkalla ja lilluttua kylpylässä. Meikäläinenkin on sitten perehtynyt avantouinnin saloihin ja savusaunan autuuteen. Tai toisinpäin.

Aamulla olivat vaihtaneet hotellin mainosliput Suomen lippuihin. Ensin arvelin, että onnessaan liputtavat kun tiesivät meidän lähtevän kotiin tänään. Mutta että Kalevalanpäivä.

Toimiessani vielä kahvilayrittäjänä, liikkeessämme kävi silloin, tällöin asiakkaana eräs Väinämöisen näköinen mies. Seuraavan runon tein kolme vuotta sitten Kalevalanpäivänä.


NYKYVÄINÖ ARNOLDSISSA

Vaka, vanha Väinämöinen
Rewellissä astuskeli.
Melkeinpä ohitse kävi,
määränpäähänsä eteni,
nääntyneenä hoiperteli,
houkutukset ohitellen.

Jostain iski tajuntaansa
sieraimihinsa sivalsi,
hajuaistia kutitti
tuoksu ylitse kaikkien
imelänä vikitteli.

Etsi jalat uuden suunnan
tuohivirsuissa natisten
Itseksensä mutkitteli
Arnoldsin pullajonohon
menemähän suostutteli.

Siinäpä suu ammollansa,
silmänsäkin selällänsä
makupaloja katseli,
äijä vanha, harvahammas.
Mielitekoa miettien
kuola valui partaa pitkin,
vänkäleuka väpätteli.

"Ei oo suuni tuohiloista,
eikä kieleni kivestä.
Maku näissä sangen hyvä,
rinkeleissä nykyajan.
Taidan viedä viemisinä,
hyvän mielen tuojaisina,
kontin täynnä hyväskätä,
tykättäviä tutuille."

rhv

maanantai 25. helmikuuta 2008

Räpätystä ja ripitystä

Jos minua pyydettäisiin luetteloimaan eniten ärsytystä aiheuttavia asioita elämässäni, niin ihan kärkipäähän nousisi "Takapenkin räpätys".

Kun lapset pannaan istumaan vierekkäin peltilehmän takapenkille, väliseinämä olisi totisesti tarpeellinen. Virikkeellisestä tekemisestä tulee pula hyvinkin nopeasti, niinpä lapset päästävät luovuutensa valloilleen. Ensimmäinen kunnon riita saadaankin aikaiseksi yleensä jo viiden minuutin sisällä matkaan lähdöstä.

Eilen jo pelkkä autoon pakkautuminen kesti sen viisi minuuttia. Lapset olivat lähdössä mukanani kaupunkiin, mutta kumpikin yritti tukkia autoon samasta ovesta ja yhtä aikaa. Kunpa tenavat osaisivatkin käyttää moista periksiantamattomuutta hyväksi jossain järjellisemmässä asiassa!

Kuinkahan monta kertaa olen uhkaillut, että "Jos ei tua jasuaminen nyt välittömästi lopu, niin saatta kävellä kotia." On uskomattoman rasittavaa keskittyä ajamiseen, jos takapenkillä riehutaan niin, että koko auto tuntuu heiluvan.

Pidemmille automatkoille yritän varata monenlaista ajankulua. IPodeihin on kummallekin ladattuna niin musiikkia kuin satujakin. Tämä on parempi vaihtoehto kuin se, että auton soittimesta soitetaan kaikille samaa CD:tä. Jokaiselle matkaajalle sopivaa kuunneltavaa kun ei helposti löydy.

Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta, että meikäläisen sietokynnys täyttyy aika äkkiä. Siinä on sitten helposti oksat pois, ja pala larvaakin. Isäntä jaksaa kuunnella riitelyä pidempään, mutta raja tulee vastaan hänelläkin. Joskus autossa tapahtuva räpätys vaatii auton ajamista sivummalle, ja koko porukan ulostautumista tuulettumaan. Kunnon ripitys raikkaassa ulkoilmassa vie kinasteluhalut hetkeksi matkaa.

Joskus isäntä totesi, että ilmeisesti näitä kaikkinaisia nahisteluja tarvitaan, että lapsista lopulta kasvaa yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Että päätään pitää lyödä seinään ja monta kertaa, ennenkuin taju kasvaa.

Yhtäkkiä kyllä voisi päätellä, että päänsä seinään lyömisestä päin vastoin taju lähtee, se vähäinenkin. Mutta kuvaannollisessa mielessä tapahtuvana se kaiketi ainoastaan kasvattaa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Uuret hiihtimet

Olen investoinut tulevaisuuteen ostamalla uudet hiihtimet.

Tulin siihen tulokseen, että koska en tiettävästi kasva enää pituutta, nyt kannattaa ostaa uudet sukset. Ovat sopivan pituiset myös tulevaisuudessa. Tosin nyt saattaa käydä niin, että seuraavan kerran hiihdinkauppaan tulee asiaa kasaanpainumisen takia. Jotta lyhyempää mallia.

Edelliset sukset eivät suinkaan menneet uusiksi puhkikulumisen takia. Itse asiassa niillä oli hiihdetty ainoastaan sisäänajon verran. Mutta ajattelin saada tähän uudelleenelvytettävään harrastukseeni potkua uusien välineiden avulla.

Samalla kertaa uudet sukset sai myös Susanna, koskapa Joona peri entiset. Susannan toivomuksena oli punaiset tai liilat menopelit, mutta sellaisia ei löytynyt. Tänä aamuna tyttö on sitten tuunannut hopeanväriset suksensa kiiltävillä tarroilla.

Varastostamme löytyy melkoinen määrä erilaisia suksia, mutta tietenkin vanhanmallisilla siteillä. Hanne aikoinaan hiihteli kovastikin ja menestyi myös kilpailuissa. Sittemmin on lumen vähyys ollut riesana, niinpä Johannakin keskittyi lentopalloon. Joona meillä tykkäisi kovastikin hiihdosta, kunhan kelejä piisaisi.

Ensi viikolla lapsilla on hiihtoloma, ja teemme pikavisiitin Vuokattiin. Töiden takia reissu kylläkin supistuu kolmeen päivään, mutta kunhan nyt vähän päästään suksittelemaan ja kylpylässä polskuttelemaan.

lauantai 23. helmikuuta 2008

Opeta - tai passaa

Teimme Susannan kans muffareita. Valkosuklaata, mustikkaa... Nam.

Oikeastaan Susanna niitä teki, mä vain annoin vastauksia kysymyksiin "Missä on leivinjauhe, missä muffarivuokia" jne. Koska ajattelimme tehdä tupla-annoksen, tarkistin myös määrät.

Muffarit ovat hyviä, mutta tarttuvat paperivuokiin. Oliskohan vuoatkin pitäny voidella.

Mietiskelin, että olenkohan koskaan opastanut Hannea ja Johannaa leipomisen saloihin? En muista opastaneeni. Siis että kakkuja ja silleen, donitsien leipomisestahan tuli tuttua hommaa olosuhteiden pakosta. Puuroja kyllä keittelivät pienestä pitäen, mutta onko leivonta tullut sitten vasta yläasteen kotitaloustuntien alettua. En muista ollenkaan.

Itse muistan lapsuudessani leiponeeni ensimmäisen kakkuni ruisjauhoista. Jauhoja kuin jauhoja. En muista nousiko, mutta yritys hyvä kymmenen. Jos oli kovasti pahaa, niin kai tuska opetti siinäkin puuhassa. Tosin eihän ne aina nouse vaikka olisi oikeat jauhotkin. Tai nousevat oikein kuohuen, kuten Susannan ja Sallamarin kakku taannoin. Kun oli leivinjauhetta teelusikallisen sijasta desi.

Monessa hommassa olisi niin paljon helpompaa tehdä itse kuin opastaa toiselle. Niinhän se on, että "Laita lapsi töihin, ja tee itse perässä." Mutta ellet opeta, saat aina passata.

Sama pätee työntekijöiden kanssa. Välillä ei millään jaksaisi opettaa jotakin asiaa koska itse saisi tehtyä niin paljon nopeammin. Mutta niin se vain on, että ellet osaa delegoida niin edestäs löydät.

perjantai 22. helmikuuta 2008

Ei oo lääkettä

Joonan vauvakirjasta löytyi merkintä 19.11.2003, eli tuolloin Joona on ollut vajaa kolmevuotias:

Me vanhemmat olimme jossain reissussa, joten mummi ja paappa olivat hoitamassa, "haltioimassa" nuorimmaisiamme. Susannalla oli vähän yskää, niinpä mummi oli ehdottanut lääkitystä. Susannalta oli siis tiedusteltu, josko meiltä löytyisi Disperiiniä.

Joona oli todennut, että " Meillä on vaan pelekkiä omenia ja mandariinia".

torstai 21. helmikuuta 2008

Purkautumisesta riittitapahtuma

Mitä teillä on tapana sanoa, kun tuttava heittää kauppajonossa perinteisen Tervemitäkuuluu-kysymyksen? Yleensähän vastaus on täysin mitäänsanomaton tyyliin "No mitäs täs, mitäs itteles?"

No, mikäli sinne kauppajonoon on ajautunut viiden ruuhkassa, niin voisihan sitä päästellä totuuksiakin: "No ristus eikoo kumma ku ne pitää kassoja tyhyjänä ja täälä saa kitisevien kakarooren kans jonottaa ja on täs ittelläkin jo näläkä ja väsyttää. Töiskin oli aivan kauhiaa ja keles huamenna varmahan viälä kauhiampaa ja kotonakaa ei kukaan tee yhtään mitään siälä se äijäki vaan soffalla tiätysti orottaa notta kaikki etehen tuarahan ja...hei eikö teherä niin notta tuut meille iltaa istumahan notta oikeen saarahan toimitella mitä meille kuuluu...!?!"

Mielestäni olisi ihan kansanterveydellisistäkin syistä pakko päästä silloin, tällöin purkautumaan. Siinä vois vastapuolen silmät avautua, että eipä mulla nyt sentään ihan noin kurjaa oo. Tulisi hyvä olo jo ihan siitä tietoisuudesta. Purkautuja taas kokisi puhdistautumisen siinä purkautuessaan. Eräänlainen riittitapahtuma puolin ja toisin.

Mietitäänpä sitten asiaa toisin päin. Kyllähän siellä kauppajonossa todella kuuleekin näitä avautumisia. Mutta joskus ihan toisenlaisia: "Meirän poika se kuule sai sellaasenkin viraan että ei sitte kellään, rahaaki tuloo jotta ei tiärä mihinkä laittaas, justihin soon taas lähärös jonku valtuuskunnan kans erustamahan toiselle pualen maailmaa ja kyllä soon niin piretty miäs siinä firmas nottei ne yhtään iliman pärjääsi ja ne meirän lapsenlapsetki on niin fiksuja ja filmaattisia notta kuinka osaavatkin."

Viimeksimainittu karrikoitu ihmistyyppi ei milloinkaan kutsu ketään kylään, sillä silloinhan saattaisi totuus paljastua. Moni kakku päältä kaunis, sanotaan. Tällaisilla ihmistyypeillä koko elämä on esittämistä, ja he tuntevat suurta tyydytystä päästessään kehumaan jälkikasvuaan. Miniästä sen sijaan ei puhuta mitään, koska hän on tavallinen ihminen. Tavallisuus särkee idyllin.

Tällaisissa tapauksissa riitti toimii useinkin ainoastaan toisin päin. Kuuntelijaksi joutunut osapuoli ei saa suun vuoroa, ja päättää vastaisuudessa kiertää kyseisen henkilön kaukaa.

Miehiltä tuollaisia avautumisia kuulee harvemmin kassajonossa. Heillä asia hoituu kaljalasin äärellä. Olisikohan niin, että miehillä tuo avautumistarve on jopa naisia voimakkaampi? Vai mikä selittää olutkuppiloiden asiakaskunnan selkeän sukupuolijakauman?

tiistai 19. helmikuuta 2008

Yksinäisiä ajatuksia

Nautin yksinäisyydestä. Tosin vain pienissä erissä kerrallaan.

Joskus on mahdottoman mukavaa olla kotona ihan yksistään. Kukaan ei kysy mitään, kukaan ei pyydä, ei odota eikä vaadi mitään. Ajatukset saavat virrata ihan vapaasti - tai olla virtaamatta.

Pidemmän päälle minusta ei kuitenkaan yksineläjäksi olisi. Ihmiset ympärillä ovat merkki siitä, että elän. Elän elävää elämää. Perhe luo merkityksen koko olotilalleni, ja perheen ulkopuolella olevat ihmiset - ystävät, työntekijät, asiakkaatkin - edustavat reviirini laajuutta.

Lapsemme ovat syntyneet -83, -86, -97 ja -00, eli selkeästi kahdessa sarjassa. Lasten suuret ikäerot ovat rikastuttaneet elämäämme erikoisella tavalla: Esikoisemme oli miltei aikuinen kun kuopuksemme syntyi. Perheeseemme kuului yhtä aikaa lähes aikuinen esikoistytär, murkkuikäinen tytär, leikki-ikäinen tytär ja pieni poikavauva. Haasteellisuutta piisasi, kun samaan aikaan piti yritystoiminnankin hoitua.

Ahkera äiti kasvattaa laiskoja lapsia, sanotaan. Olosuhteiden pakosta olen ollut välillä kovinkin laiska äiti, niinpä lapsemme ovat kasvaneet omatoimisiksi. Eipä huono asia ollenkaan. Vanhimmat lapsemme ovat useinkin joutuneet huolehtimaan nuorimmaisistamme, kun me vanhemmat olemme olleet töissä.

Enpä usko, että tyttäremme näitä asioita pahalla muistavat. Eivätpä lukeudu uusavuttomiin, todellakaan.

Saisivat kyllä vierailla kotona useammin. Ku tarttisin siivousapua...!

Menovettä - mutta mihin?

Mistähän se johtuu, että eilen kertomiini outoihin tilanteisiin olen joutunut usein nimenomaan autojen kanssa.

Taisin olla ihan ensimmäisiä kertoja matkassa nykyisellä pakettiautollamme, kun polttoainemittari alkoi viestittämään menoveden vähyydestä. Niinpä kurvasin huoltoasemalle.

Maailmassa on standardoitu jos jonkinmoisia asioita. Niinpä en millään voi ymmärtää, miksi standardointi ei koske niinkin tärkeää asiaa kuin polttoainetankin paikkaa autossa.

Ajoin auton polttoainemittarin viereen samoin päin, kuin edellisenkin pakettiauton. Minun onnellani oli tietenkin päivänselvää, että tankkia ei auton oikeasta kyljestä löytynyt. Niinpä päästin jonon perässäni etenemään, ja kurvasin jonottamaan toiselle puolelle.

Tankkausvuoroni tuli parin auton perästä. Mutta, mutta: Tankkia ei löytynyt vasemmaltakaan puolelta.

Olin varma, että uusi automme on maanantaikappale. Siitä oli täytynyt unohtua polttoainetankin korkki kokonaan. Jono perässäni kasvoi, niinpä siirryin sivumalle pohdiskelemaan kadonneen polttoainetankin mysteeriä.

Asiassa kuin asiassa on tietenkin tärkeintä löytää syyllinen. Minun mielestäni syyllinen oli tässä tapauksessa isäntä, joka ei ollut tullut kertoneeksi, että tankki sijaitsee kuskin oven vieressä olevan lipareen alla. Kännyköiden tarpeellisuus tuli taas todistettua.

Tankattuani menin sisälle maksamaan. Arvelin kassatytön ehkä nähneen sekoiluni, niinpä päätin kertoa tapahtuneesta. Tyttö tuumasi:

- Ei tuo nyt vielä mitään, mutta itse tankkasin matkailuautomme suoraan puhdasvesisäiliöön.

maanantai 18. helmikuuta 2008

Kuumotusta

Jostakin syystä onnistun useinkin ajautumaan kovin kummallisiin tilanteisiin.

Itse asiassa arvelisin, että outoja tilanteita sattuu ihan jokaiselle, mutta kaikki eivät vain kehtaa tunnustaa. Minä flikka se vasta kehtaan.

Viime viikolla minulla oli jonakin aamuna vaihteeksi kiire. Olin menossa luennolle, jossa käsiteltiin ajanhallintaa, eikä sieltä ollut sopivaa myöhästyä...!

Kulkuvälineeksi minulle osui pakettiautomme, jolla harvemmin ajan. Se oli jo valmiiksi tallista ulkona, koska isäntä oli juuri vienyt pojan kouluun.

Lähdin kaasuttelemaan, mutta hyvin pian takamustani alkoi kuumottamaan. Istuinlämmitin oli päällä, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, mistä sen saisi pois, tai edes pienemmälle.

Penkki tuntui yhä vain kuumemmalta, ja olin varma siitä, että termostaatti oli mennyt epäkuntoon. Kohta siis tuntisin nenässäni palaneen lihan käryä. Katsastin jo tienpientareen lumipenkatkin - hankeen istahtaminen olisi kohta ainoa pelastusmahdollisuus.

Yritin pitää takamustani koholla penkistä. Kirosin käsivaihteet, sillä laittaessani pienempää silmään ei kohollaanolo onnistunut.

Kun viimein kurvasin kurssipaikkamme pihaan, tunne oli helpottunut. Irroitellessani turvavyötä, silmiini osui säätönappula. Nyt tiedän mistä lämpö säädetään. Poskiani kuumotti, sillä olin Melkein Myöhässä.

Siis tarkoitan, että KASVOJANI kuumotti.

lauantai 16. helmikuuta 2008

Breikin paikka

Heräsin yöllä päänsärkyyn.

Väitetään, että jomotus päänupissa on useimmiten itseaiheutettua. Tällä kertaa syyttäisin kylläkin olosuhteita.

Olosuhteiden pakosta eilen oli pakko taas painaa pitkää päivää. Vanha ei meinaa jaksaa. Tämän todellisuuden tajuaminen ottaa välillä päähän ja tosi kovaa.

Nuorena sitä jaksoi aivan toisella tavalla. Monta työpaikkaa päällekkäin, tai ehkä paremminkin limittäin ja lomittain, jossain välissä tuli jotain jopa opiskeltuakin eikä takki meinannutkaan tyhjentyä. Tuntui siltä, että energiaa vain tuli jostakin käsittämättömästi yhä lisää.

Oman rajallisuuden tunteminen ottaa kipeää. Minäkö muka en jaksa? Yrittäjänhän kuuluu jaksaa. Ellen jaksa, olen huono yrittäjä. Huonona yrittäjänä muutun väistämättömästi myös huonoksi ihmiseksi. Tai jotain.

Ei, ehkä sittenkään se EI mene noin.

Vielä vuosikymmen sitten kunnon yrittäjä oli sellainen, joka kertoi 50-vuotishaastattelussaan, että "Pakko on ollu painaa pitkää päivää, ja kertaakaan en oo viälä lomaa pitäny." Seuraava juttu kyseisen kaltaisista yrittäjistä saattoikin löytyä pikapuoliin, mutta ristinkuvalla varustettuna.

Nykyään jopa erinäisissä yrittäjyyskoulutuksissa muistutetaan loman pitämisen tarpeellisuudesta. Omakohtaisena kokemuksena tiedän kertoa, että myös franchising-ketjujen toimintamallit kyseisen asian suhteen ovat muuttuneet. Ennen korostettiin yrittäjän oman työpanoksen tärkeyttä, mutta nykypäivänä yksi hyvän yrittäjän määreistä onkin hyvä delegointikyky.

Tänään meillä on breikkipäivä. Lähdemme juhlimaan synttäreitä.

Kumma, kun nykyään nuoretkin ihmiset täyttävät viisikymmentä. Jopa yrittäjät. Kyseiseltä yrittäjältä tiesimme synttärikutsua odottaakin, mutta yllätys oli, että sankari täyttää jo puoli vuosisataa. Koskapa kyseessä on uusi tuttavuus, arvelimme pääsevämme juhlimaan nelikymppistä.

Onnea Marjo 50 vee! Olet tiedostanut breikinpidon tärkeyden.

perjantai 15. helmikuuta 2008

Sitä saa mitä tilaa: Jopa kuuhulluutta


Seuraava tarina ei kuuluisi tänne "Tarinoita elävästä elämästä"-blogistooni lainkaan, sillä tarina ei ole tosi vaan tilaustyö. Ystävättäreni tuolta eteläisemmästä Suomesta viestitteli joku aika sitten kysellen, josko minulla olisi sopivaa esitettävää Kuun juhlaan. Kyseinen tilaisuus on hänen työpaikallaan tänä iltana, ja juttua pyydettiin nimenomaan Pohojanmaan/Kyrönmaan murteella. Ja sitähän saa, mitä tilaa:

Joskus moon kulukaa oikeen unettomia öitä viättäny, kun on pitäny pohtia kaiken maailman hulluuksia. Niinku ny esimerkiksi kuuhulluutta.


Välillä moon miätiskelly syntyjä syviä, kiäriskelly sängys ja välillä käyny käveleskelemäs ku ei oo uni tullu silimähän. Isännän miälestä diaknoosi on aivan selevä: Kuuhullu.

Mun miälestä soon hullu joka toista haukkuu. Siis ajatelkaas ny: Jos täs elämän synkeyres kerrankin valoosuutta pökkää keskellä yätä makuukamarin karteekienkin läpi, niin on se ny aivan hullua käyttää tua aika nukkumisehen. Luannonilimiöören tuamat etuuret pitääs päinvastoon käyttää hyväksi.


Kyllä se isäntä silloon aikoonansa vei kuutamokävelylle. Yhtään ei haukotuttanu sitäkään, ku viäretysten kuuta katteltihin ja toisiamma vasten kyhynytettihin. Kyllä se silloon lupas vaikka kuun taivahalta, mutta ei havaannu yhtään seleventää notta koska lupauksen toteuttamisen aika on.

Justihinhan täs on tiarootusvälinehistä saanu kuulla, kuinka sähkön hinta tuloo pianaikaa nousemahan aivan mälyttömyyksihin. Notta energiansäästyä pitääs hankkia itte kunkin laillansa ja maharollisimman palio. Meilläkin isäntä on säätäny makuukamarin lämmön aivan minimihin. Sitte se tukkii ittensä aivan liki, ku kuulemma on energiatalourellista hyäryntää kosketuslämpö.

Sitte soon viälä eherottanu paripeitteen hankkimista. Erilliset peitteet ku kuulemma hajauttaa lämmön, ja kokonaasvaltaanen hyätysuhure jää olemattomaksi. Mun miälestä täs käytääs niin, että meikäläänen paleltuus, ku isäntä unisnansa kiskoos sen paripeiton kokonaasvaltaasesti ittellensä, ja mä saisin hytistä iliman peittua.

Kyllä se isäntä sais osoottaa syrämen lämpyä siinä suhtees, notta ottaas kuutamoöistäkin täyren hyäryn. Ku yhyres valavottaas ja tunnelmallises kuunvalos toimiteltaas, niin siinähän saattaas sellaasekki tunne-elämän vyyhrit aueta joiren ei oo tiänny solomus ollehenkaan. Ja ku sellaases tunnelmallises valaastukses vois jäärä naaman rypytki havaattemata, ja ne yävalavomisesta aiheutuvat mustat silimänalustat olis aamulla sitte tasapualisesti molemmilla.

Eikös se oo sellaanen sanonta, jotta joku asia on paras teherä heti eikä viirestoista päivä? No, nythän on viirestoista päivä koko päivän. Eli nyt on turha teherä yhtään mitään. Mutta seuraava täyren kuun päivä on ens viikon torstaina, ja siihen mennes kerkiääkin sopivasti kerääntyä erinääsiä ongelmia isännän kans yän läpi pohorittavaksi.

torstai 14. helmikuuta 2008

Hyvää ystävänpäivää!


On lumisateesta
paljon huvia
- saa hankeen tehdä
enkelinkuvia
tai vaikkapa täysillä
hankeen juosta
- vaikk pöllyää lumi,
niin mitäs tuosta.

Vaan hauskinta taitaa olla tää,
kun lumesta muotoillaan ystävää.
Tuo äiti nenäksi porkkanan,
ja kaulalleen huivin liehuvan.
Vielä puuttuu ukolta slmät ja suu
- hiilenpaloista nekin onnistuu.

Ja hän, ken tahtoo, sen kuulla voi,
kun ukko tuo luminen tarinoi.
Se akan nääs tahtoisi kaverikseen,
- No, lapset ei jätä juttua sikseen
vaan väsäävät heti puolison tälle,
lumesta tehdylle ystävälle!

ILOISTA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE -
ELLEMME VIELÄ OLE KESKENÄMME YSTÄVIÄ NIIN TULLAAN SELLAISIKSI!
(Tuttuurestahan jokahinen ystävyys alakaappäältä alakunsa saa. Munhan te jo tunnettakin...)
t. Reija & Jarmo sekä tenavat

PS. Ylläoleva tarina - joka tällä kertaa käsittelee lumiukon ystävänkaipuuta - on vanhoille ystävillemme tuttu jo joululta 2006 jolloin tein lorun joulukorttiin. Koskapa se nyt soveltui tämän päivän teemaan, sallinette uusinnan! Kuva on otettu lokakuussa 2006 - silloin lunta piisasi!

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Sakkoja

Sain tässä päivänä eräänä sakkolapun.

Jos joku jo ehti tuntemaan vahingoniloa, joudun nyt tuottamaan pettymyksen. En nimittäin löytänyt lappua auton tuulilasista eikä sitä ojentanut minulle virkavallan edustaja. Hyvinkin virallisesti muotoiltu lappunen oli kiinnitetty tietokoneeni näyttöruutuun.

SAKKO R. VALTARILLE LIIASTA BLOGEILUSTA,

luki rikenimityksen kohdalla. Sakon määrä sisälsi runsaasti nollia, ja valitettavasti nollien vasemmalla puolella oli suurempiakin numeroita. Muiden virallisten yksityiskohtien lisäksi paperista löytyi myös sakon antajan allekirjoitus: Susanna Valtari.

Kieltämättä käytän runsaasti aikaa tietokoneella. Aamulla piipahdan koneella aina, ja töistä tullessani laitan koneen päälle välittömästi. Firmojemme laskuista osa tulee sähköisesti, ja erinäisiä tiedotteita tulee päivittäin. Myönnettäköön, että sen "ei - virallisenkin" postin määrä on melkoinen.

Selaan netistä myös uutiset - ja naputtelenhan minä silloin tällöin tänne blogiinikin jonkun sanasen. Lisäksi käyn lukemassa tietenkin Positiivarien Ajatusten Aamiaisen ja monet muut koneelleni tilaamani säännölliset viestit. Tuttavien blogeissa vierailu on mukavaa, ja vielä hauskempaa on tutustua uusiin ihmisiin blogien kautta.

Taannoin löysin taas mielenkiintoisen blogiston, jonka kirjoittaja omaa erittäin taitavan ja omaperäisen kirjoitustyylin. Teksteistä ei kuitenkaan käynyt ilmi, mitä hän tekee työkseen. Niinpä lähetin hänelle tervehryksen Pohojanmaalta. Kerroin, että meillä päin tavatahan kysyä, notta "Kukas soot, mihinä soot töis ja palijoko saat palakkaa?" Kirjoitin myös toivovani, että hänen elantonsa liittyy kirjalliseen tuottamiseen, sillä muussa tapauksessa on mielestäni kyllä päässyt tapahtumaan suuri vääryys.

Vastauksessaan hän kiitteli pohojalaasta suoruuttani. "Kiemurtelen kuitenkin varsinaissuomalaiseen tapaan, ja kierrän toimenkuvakysymyksen toteamalla vain että kirjoitan myös työaikana aika lailla. Teksti on tosin erilaista luonteeltaan ja sisällöltään. Suurta vääryyttä ei käsittääkseni silti ole päässyt tapahtumaan."

Vastaus oli mitäänsanomattomuudessaan niin hauska, että totta kai käyn lukemassa hänen blogejaan jatkossakin.

Niin, tuosta Susannan kirjoittamasta sakkolapusta vielä. Tein siitä valituksen. Valitin, että kun tuosta erittäin virkanaismaisesti tehdystä lomakkeesta puuttuu valitusosoite. Valitukseni käsiteltiin tuota pikaa, ja sakon saa kuulemma kuitattua lähtemällä nuorimmaisten kanssa pulkkamäkeen.

Aina kannattaa valittaa. Voi olla, että valitan tänä iltana jostakin toisesta syystä. Pulkkamäen jälkeen kun voipi meikäläisen istumalihaksiin sattua.

Toivottavasti pulkka ei mene kahtia.


tiistai 12. helmikuuta 2008

Vietteleviä perusviettejä

Satuin tässä taannoin löytämään itseni erään kapakan WC:stä eli Water Closetista.

Syystä tai toisestahan kyseistä paikkaa kutsutaan myös naistenhuoneeksi. Se onkin paljon osuvampi nimi tuolle paikalle, jossa käydään muun muassa puuteroimassa nenää. Huulipunaakin sipaistaan, ja annetaan peilille erityisen kaunis hymy. Samalla supistaan huulet törröllään omalle peilikuvalle, jotta "Pysyys ny nuan lopunki iltaa." Ulos suunnistettaessa vedetään vatsa sisään ja rinnat ulos. Itse asiassa luomakunnan naaraat näyttävät vessassa huomattavasti uhkeammilta kuin sieltä ulos astuessaan.

Kyseisessä helpotushuoneessa eräs nainen heittäytyi juttusille kanssani. Jostakin syystä häntä kiinnosti ikäni. Päätin ottaa riskin, ja pyysin arvausta.

- Kakskytviis!

Noinkin nappiin menneen arvauksen takia päätin jatkaa jutustelua. Seuraavaksi sain ihan ilman ennakkotilausta luonneanalyysin. Sain kuulla olevani kaikkea sitä mitä olisin aina halunnutkin olla.

Ellei minua olisi jo odoteltu, olisin mielihyvin jatkanut keskustelua pidempäänkin. Päätin olla huomaamatta, että tällä analyysin tehneellä naisella oli melkoinen ohranjyvä silmässä.

Minkähän takia extempore tutustuminen vaatii useimmiten sitä ohranjyvää? Miksi ihminen pelkää lajitoveriinsa tutustumista?

Eläimillä tutustuminen kuuluu perusvietteihin. Ihminen on sen sijaan evoluution kulussa jättänyt häntänsäkin kasvattamatta, joten hännänalustan nuuskiminenkaan ei tutustumistilanteessa onnistu. Jopa kättelyäkin jotkut pitävät erityisen epähygieenisenä tutustumismuotona, ja jos asiaa tarkemmin ajattelee, taitaa todellakin olla parasta varata taskuun kertakäyttöhanskoja.

Hei, mutta kunnon halaushan on melko hygieeninen tapahtuma. Taas vatsa sisään ja rinnat ulos, ja käsivarret ympäri.

Yleensä halaajien läheisyys on arvioitavissa lantioiden etäisyydestä. Ihan sama kuin tanssilattialla. Alkuillasta parin välistä sopisi konttien läpi, mutta suhteen (tai humalatilan) edistyessä läpi ei enää välttämättä pääsisikään.

maanantai 11. helmikuuta 2008

Todellista taloudellisuutta

Tänään tuli jälleen kerran vahvistusta sille tosiasialle, että olen ainutlaatuisen kätevä talousihminen. Välillä täytyy oikein itsekin ihmetellä.

Olin laittanut uuniruokaa, ja koskapa uuni tuli lämmitettyä, taloudellisena emäntänä ajattelin tehdä samalla kertaa useampaakin sorttia. Eli marjapiirakkaa jälkkäriksi, ja - aivan oikein - taloudellisista syistä sitäkin saman tien kaksi annosta.

Yleensä valitsen sellaiset vuoat, jotka sopivat uuniin yhtä aikaa. Jostakin syystä taloudellinen ajatteluni kulki verkkaisesti, niinpä olin jo ehtinyt levittää taikinat, marjat ja kermaviiliseokset kahteen suureen piirakkavuokaan, jotka eivät tietenkään sopineet uuniin samanaikaisesti. Paitsi kun ne pani sopimaan. Toisen kun laittoi hieman toisen vuoan reunalle kallelleen, niin uuninluukku meni sopivasti kiinni.

Jonkinmoinen aavistus minulla oli tulevasta, eli otin tietoisen riskin. Kävin seuraamassa paistumisen edistymistä, ja näytti siltä että taloudellisuuteni yltäisi tavoitteeseensa.

Päivän sanomalehti oli mielenkiintoinen, joten paistumisen ajantasainen seuranta herpaantui hetkeksi. Kunnes keittiöstä levittäytyvä tuoksu muuttuikin yllättäen käryksi, kun kallellaan oleva vuoka oli levittänyt neljänneksen herkullisesta sisällöstään pitkin uuninpohjaa.

Nyt joku saattaa ihmetellä, miten moinen asia liittyy taloudelliseen ajatteluun. Liittyypä hyvinkin. Uuni kun oli saanut roiskeita osakseen jo aikaisemminkin, mutta ei tarpeeksi, koskapa en ollut katsonut asiakseni sitä ruveta puhdistamaan. Mutta nytpä minulla on mainio tilaisuus siivota kahdet kuohunnat samanaikaisesti!

Uuni ei ole vielä ehtinyt jäähtyä, joten en ole voinut jynssäämistä vielä aloittaa. Tässä olen mietiskellyt, jotta jospa olisin vieläkin taloudellisempi ja odottaisin kolmattakin kuohuntaa.

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

EPO:n tilalle ärsytystä

Urheilu on outoa puuhaa. Hiihdon osalta näillä leveysasteilla puuhan tekee arvoitukselliseksi lumen määrä. Ollako vaiko eikö olla.

Tänään olisi nuorimmaisellamme hiihtokisat. Nyt vain on niin, että minä joudun menemään töihin ja isäntä kotiutuu Lontoosta vasta yöllä. (Sikäli kun muistaa, ja mikäli ei Lontoon sumua silmissään aja kodin ohi.) No, joka tapauksessa joudun ottamaan tenavat töihin mukaani, eli siinä menevät kisat. Samansuuntaisia syitä on nyt ollut monien kisojen aikana. Yrittäjien lasten harrastastukset kärsivät, niin se vain on.

Maailman tyhmimmäksi urheilijaksi on kuulemma ehdolla Kaisa Varis. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Että kerta vielä kiellon päälle - kertakaikkiaan outoa. Kaisa sais suksia sinne missä pippuri kasvaa, ja siellä sais ilman lepoa nauttia epoa. Muuta ruokaa ei tarttis antaakaan.

Wikipedia kertoo varis-linnusta seuraavaa: Variksia metsästetään loppukesällä riistanhoidollisessa tarkoituksessa. Mieli tekisi ampumahiihtäjättäremme osalta tehdä vähän kommentteja tuota Wikipedian tekstiä mukaillen. Jätetään nyt kuitenkin tekemättä.

Omakohtaisena kokemuksena voin kertoa, että ärsytys antaa uskomattomat voimat. Taannoin kahvilaamme tuli eräs juopunut spurgu, joka kiilasi jonon edelle haluten kahvia. Pyysin häntä poistumaan, mistä johtuen sain tietenkin kuulla erinäistä alakulttuurin sanastoa. Loppujen lopuksi kyseinen herra onnistui kaatamaan sivupöydän, jossa oli kahvin lisukkeita maitoineen, kermoineen. Silloin meikäläiselle riitti. Lähdin raahaamaan herraa niskasta, hartioista ja välillä varmaan korvistakin kohti kauppakeskuksemme ulko-ovea. Mies mölisi ja haukkui maailman vanhinta ammattia tarkoittavalla sanalla, ja siitäkös minulle tuli entistä enemmän puhtia. Äänekäs tapahtuma keräsi kiitettävän määrän yleisöäkin.

Kun olin saanut raahattua örisevän körilään kauppakeskuksemme tuulikaappiin, soitin vartijoille, että tuulikaapissa odottaa mies jatkotoimenpiteitä.

Oikeastihan minun olisi kuulunut soittaa vartijat heti paikalle, mutta heitä odotellessa äijä olisi ehtinyt tehdä tuhoa vieläkin enemmän. Eli oma apu paras apu. Mutta vieläkin ihmettelen, mistä sain ne voimat millä tuon körilään ulos raahasin.

Nyt voisinkin antaa hiihtoliitolle - ja muidenkin urheilulajien edustajille oivan vinkin: Sinne hiihtoladun varteen vaan sopivan ärsyttäviä henkilöitä heittämään herjaa, niin johan vihanpuuskassa suksi lentäisi. Adrenaliinin kohoamista ärsyyntymisen takia kun ei kaiketikaan vielä tässä vaiheessa lasketa dopingiksi.

Että ei ku ladun vierustaan näyttämään pitkää nenää: Lällällällälliaru, sultaa pääsi piaruu....!

lauantai 9. helmikuuta 2008

London Bridge is falling down

Miehillä on kyky keksiä mitä oudoimpia syitä päästäkseen pois kotoa. Esimerkkinä mainittakoon se, että kun pitää lähteä uimaan jääkylmään veteen Englantiin.

Jarmo on harrastanut avantouintia useiden vuosien ajan. Pingviinien avannolla Vaasassa hän käy kerran, pari viikossa. Aina kun jostain kolottaa, hän käy jättämässä kivut avantoon. Talvella tapahtuvaan ihon kuivumiseenkin kylmyys auttaa, ja eipä meidän isäntä juuri flunssiakaan ole potenut. Toisin kuin meikäläinen, viluinen hän ei ole milloinkaan.

Itse olen toki avantoa kokeillut, mutta en todellakaan voi sanoa hyisessä olotilassa nautintoa kokeneeni. Eli toisille avanto sopii, minä nautiskelen ennemmin kuumassa suihkussa.

Pari viikkoa sitten Jarmo ja Jarno uiskentelivat SM-kisoissa Peurungalla, tänään he taas ovat polskineet Lontoossa avantouinnin MM-kisoissa. Televisiossakin on näytetty kisavälähdyksiä, itse en ole katsonut, mutta viime vuonnakin joku kertoi isännän nähneensä linssiluteena SM-kisojen aikaan.

Soittelin kuulumisia tuossa ennen kuutta, kilpailusuoritus ei ollut kuulemma mennyt nappiin, mutta liekö tuolla väliä. Miehet edustavat Oulun talviuimareita, johon löytyy syy jostain vuosien takaa kun Jarno vielä asui Oulussa.

Jarmolla on tavannut olla pilkkihaalari mukana kisoissa, eli se on keino pysyä lämpimänä ennen kilpasuoritusta. Ehdotin, että hän voisi käyttää Lontoon kisoissa samaan tarkoitukseen joulupukin takkia. Ehdotukseni ei mennyt läpi. Olisi taatusti tullut mediajulkisuutta, Reuters ja BBC olisivat kilvan haastatelleet outoa suomalaista oudon lajin harrastajaa. Suomi-lipulla varustettu lakki hänellä kaiketi oli päässään.

Illan juhlapaikkana on Glazier`s Hall, joku hieno paikka lähellä London Bridge-siltaa. Sieltä on kuulemma näkymä Thames-joelle.

May be the London Bridge is falling down, falling down...

Aku Ankkaa yrittäjyysteemalla

Taannoin olin sitä mieltä, että keittiönpöytämme alla olisi ainakin yksi kana saanut elantonsa ihan kevyesti. Sen verran paljon murkinaa lapsemme onnistuivat tiputtamaan lattialle ruokaillessaan. Nykyään on "leuan vuotaminen" hieman rajoittuneempaa, eikä maitomukikaan lennä nurin aivan alvariinsa.

Olemme pyrkineet pitämään kiinni säännöstä, jonka mukaan ruokapöydässä ei lueta. Mutta entäs, kun joutuu itse kuulemaan lapselta komennon: "Äiti, ruakapöyräs EI lueta!" Sillä ilman aamukahvia ja päivän sanomalehteä päivä ei lähde käyntiin. Ainakin sitten tuoreen lehden sijaan vaaditaan tuoretta sämpylää kera runsaiden lisukkeiden.

Perheemme suosituin ruokapöytälehti on kuitenkin Aku Ankka. Se on kokonsa puolesta ehkä kaikkein vaarattomin ruokailun ohessa luettava. Siitä huolimatta se maitomuki on monet kerrat huitaistu nurin nimen omaan Aku Ankalla.

Uusin Ankkari on oikein ravintolayrittäjien teemanumero (6.2.2008). Sarjiksista ensimmäinen on nimeltään "Kupinvaltaajat". Siinä Roope-Setä on se "Hankala asiakas", joka päivittäin valtaa pikku kuppilan suurimman pöydän ostettuaan vain pienen mustan kahvin. Lounasaikaan kuppilassa on ahdasta, mutta kukaan ei halua mennä isoon pöytään koskapa siellä on jo asiakas. Joka 75 sentin sumpin ostettuaan kahlaa läpi kaikki lehdet kannesta kanteen, ja haluaa mieluiten kahvitella yksiksensä.

Yritystoiminta kärsii, ja yrittäjä kokeilee monenmoisia keinoja päästäkseen tuottamattomasta kitupiikkiasiakkaastaan eroon. Tilanne menee kuitenkin vain hullumpaan suuntaan, ja Roopen sijasta kantapäillään äänestävätkin kanta-asiakkaat.

Loppujen lopuksi tilanne ajautuu siihen, että Roope-Ankasta tulee yrityksen enemmistöomistaja. Koskapa hänellä on näin ollen oma lehmä ojassa, hän tajuaa, että kuppilan paras pöytä voisi tuottaa paremminkin. Niinpä hän majoittuu tiskin taakse lehdenlukupuuhiinsa. Samalla hänen on helppo pitää silmällä uutta yritystään.

Tarina on kertakaikkisen mainio. Mutta - tukeeko tarina myönteisellä tavalla yrittäjyyskasvatusta? Sitä rohkenen epäillä.

perjantai 8. helmikuuta 2008

Selitystä ja silitystä

Olen viettänyt laadutonta (!?!) aikaa lasten kanssa. Katsonut töllöttimestä ensin Hauskat kotivideot vatsa kippuralla nauraen, ja sen perään vielä Euroviisukarsinnat.

Hämmästyin Kari Tapion KARIsmaattisuuden tuomasta pistemäärästä. Olen toki aina hänen äänestään tykännyt, ja vanha kunnon Suomipopin esittäjä toki ansaitseekin hyvät pisteet. Itselleni Kari Tapion laulut tuovat mieleen nuoruuden - vai sanoisko peräti kakaruuden. Mutta ihan loppuviimeksi - ei hän ehkä ihan euroviisuihin ole sopiva esiintyjä. Tosin täytyy tunnustaa, että samaa mieltä olin taannoin Lordistakin.

Movetronin paluu on mukavaa - Päivi Lepistön lauluja kuunnellen on tullut aikoinaan muutamakin donitsi väännettyä. Minun Arnolds-yrittäjyyteni aikana kaikki leivottiin paikan päällä alusta alkaen, toisin kuin nykyään.

Minä olisin antanut pisteet Peltsille. Miksei juontajaa saanut äänestää?

Hannella oli alkuvuodesta kolumni Kaarina-lehdessä televisio-ohjelmiin liittyen. Tyttäremme luvalla julkaisen sen nyt täällä:

Silitysohjelmaa

PITKIEN PYHIEN jälkeen on tuntunut jopa mukavalta päästä takaisin arjen rutiineihin. Keittää peruspotut päivälliseksi, kuurata vessa kiiltäväksi siivouspäivänä ja silittää hervottomaksi kohonnut puhtaan, mutta ryppyisen pyykin läjä.

MINULLE SILITYS on rentoutumista, sillä samalla saan luvan katsoa television täydeltä ei niin laadukkaiksi miellettyjä ohjelmia. Minun ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että dokumenttien ja ajankohtaisohjelmien sijasta katsonkin Frendejä ja Simpsoneita. Oikeastaanhan minä vain silitän, ja sitä ei varmaankaan lasketa synniksi tai alemman kulttuurin harrastamiseksi missään piireissä.

PARAS SILITYSOHJELMA on ehdottomasti kotimainen Salatut elämät. Sarjan juonessa pysyy mukana vaikka edellisestä vaatteiden silityksestä olisi kulunut viikkojakin. Hankalan kauluspaidan ryppyjen oikomistakaan ei tarvitse keskeyttää monimutkaisten ja ajatusta vaativien juonenkäänteiden vuoksi. Välillä voi poiketa keittiön puolella ja kurkata perunoiden vointia kattilassa. Salkkareiden käänteissä kun pysyy mukana myös pelkällä korvakuulolla.

EDELLISVIIKOLLA KASASIN silityspisteeni olohuoneen nurkkaan. Silityslauta kaapista, rauta kuumaksi ja reunojensa yli pursuileva puhtaanpyykinkori hollille. Kello 19.30 televisio päälle, digiboksi hyrräämään ja MTV3 ruutuun. Mutta mitä! Ei Ismoa, Seppoa tai Ellua, - ei Salattuja elämiä! Järkyttyneenä naputtelen itseni MTV3:n internetsivuille. Saan selville, että Salatut elämät on tauolla. Silitysinto laantuu heti. En varmasti ala ilman silitysohjelmaa!

TÄLLAISIA HÄTÄTILANTEITA VARTEN lehtien tv-ohjelmatiedoissa pitäisi "dokumentti", "elokuva" ja "urheilu"-kategorioiden lisäksi olla myös "silitysohjelma"-merkintä. Näin voisi kätevästi aikatauluttaa silittämisen. Samalla huomaisi myös päällekkäisyydet urheilun kanssa. Silloin voisi urheilulähetysten aikoihin pystyttää silityspisteen television kulmille, ja asettaa raudan siipan kouraan. Sillä ei kai kukaan jaksa katsoa urheilua, ainakaan lamaannuttavan tylsää hiihtoa, ilman oheistoimintaa?

hanne.valtari(at)student.diak.fi

Kustille polkemista

Olin eilen suorittamassa niinkin arkipäiväistä tapahtumaa kuin ostamassa postimerkkejä. Tai itseasiassa vein kirjattua kirjettä postiin, mutta tapanani on aina tutkia uusimmat postimerkit.

24.1. oli ilmestynyt Alppihiihto-pienoisarkki, sisältäen neljä ykkösluokan merkkiä. Eikä ihan mitä tahansa merkkejä. Ostin heti firman piikkiin koko varaston tyhjäksi, tosin lähikaupan postipalvelun varasto sisälsi vain kokonaista kahdeksan arkkia.

Mikäli haluatte ihailla upeaa postimerkkiarkkia, googlettakaa vaikka "Postimerkkikauppa". Sieltä se löytyy.

Pienoisarkin valmistusprosessista käytetään nimitystä MotionPrint imaging, "elävä painokuva".

Alppihiihto-pienoisarkki on kautta aikain edistyksellisin tällä tekniikalla tehty painotyö. Siinä on muun muassa käytetty ensimmäistä kertaa samanaikaisesti sekä animaatiota että 3D-efektiä.

Kun tällaisia merkkejä saa samaan hintaan kuin ihan perusmerkkejäkin, niin kuka enää perusmerkkejä ostaa? Tosin ostin myös ystävänpäivämerkkejä, kivoja nekin ovat.

Yksi asia minua kyllä kovasti ihmetyttää. Kun tällaisen erikoispinnoitetun, sileältä muovilta tuntuvan merkin siihen rakkauskirjeeseen länttää, niin tarttuuko muka leima siihen? Epäilen vahvasti. Ja jos leima tarttuukin, sen saa kyllä uskoakseni pyyhkäisemällä pois.

Onkohan nyt kyseessä kampanja, jonka todellista tarkoitusta ei ole vielä kansalaisille julkituotu. Sähköpostien ja tekstiviestien aikakautena kun kirjeiden kirjoittaminen on osapuilleen katoavaa kansanperinnettä. Ehkäpä nyt näiden merkkien avulla tätä tapaa ollaan elvyttämässä. Varmaankin on tarkoitus, että se rakkauskirjeen saaja myös vastaa kirjeitse, koskapa postimerkin ostamisen vaiva on eliminoitu. Eli ei muuta ku sama merkki uuteen kuoreen, Eau de Colognea vähän kirjeen nurkkaan - ja lempi kulkee Kustin polkemana kuin entisaikaan konsanaan.

JK. Onhan niitä ollut ns. ikimerkkejä iät ja ajat, mutta tämä jos mikä on ikimerkki. Siinä vaiheessa, kun tämän merkin käyttöönotto on osoittanut kirjeenkirjoittamisen uudelleennousun tapahtuneen, sitten varmaankin muovipinnoitettu merkki poistuu vaivihkaa myynnistä. Tilalle tulee vanhoja sylkyliimalla toimivia postimerkkejä. Jos kirjeet muutenkin suljetaan suudelmin, niin kyllä siitä yks räkäisy riittää merkinkin kostuttamiseen.

torstai 7. helmikuuta 2008

Kehitystä ja tikkuperunoota

Jostakin syystä innostuin lueskelemaan omaa vauvakirjaani. Se on sellainen perinteinen kirja; punaiset kannet, sydämen sisällä pieni vauva. Kirjan nimenä on "ELÄMÄN AAMUN AUETESSA".

Minusta on tosi kivaa, kun vanhempani ovat vaivautuneet kirjaamaan monenmoisia lapsuuteni tapahtumia tuohon kirjaan. Jarmolla ei tuollaista kirjaa ole, eikä paljon valokuviakaan. Minusta taas on kuvamateriaaliakin melkoinen määrä, ja olisihan se ihme, jollei valokuvaaja-isäni olisi omaa perhettään kuvannut kun kuvasi työkseen asiakkaitakin.

Valokuvat ovat suurimmaksi osaksi mustavalkoisia, olinkin monet kerrat isän pimiössä seuraamassa valokuvien valmistusta. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä: Olin kerran löytänyt valokuva-albumin, repinyt siitä kuvia irti ja ruvennut "kehittämään" niitä. Olin nähnyt, kuinka isä liotti valokuvia kehitekulhoissa, niinpä perustin oman kehittämön. Varustus oli vaatimaton: Kehitealtaana toimi potta! Ja jollen muista väärin, niin sitten muistan oikein: Kemikaaliakin oli omasta takaa...! Tämän tarinan olen kuullut kerrottuna, enkä tiedä tarkalleen minkä ikäisenä moisia omatoimisuuksia olen harjoittanut. Alle kaksivuotias kuitenkin, koskapa emme ole tuolloin vielä asuneet omassa kodissamme.

No, seuraava tarina löytyykin sitten isäni kirjoittamana vauvakirjastani:

Reija kuori tikkuperunia jo 2 vuoden ja 2 kk:n ikäisenä. Eräänkin kerran 12 perunaa yhteen kyytiin. Ensin vain "hampilla" kuori rikki, ja siitä vain sitten sormilla.

2 vuoden 3 kk:n ikäisenä Reija jo uures koros kovasti tiskas astioita äitin avuksi, ja punkkas pientä Pirkko-nukkea pienes punkas. Silloin, tällöin Reija huuti että hauskaa olla uures koros.

Näin olen siis todistetusti ollut talousihminen pienestä pitäen. Kumma ku tahtoo itteltäki asia välillä unohtua.

PS. Tikkuperunat tarkoittavat kuoriperunoita. Meillä ei nuorimies seitsemän vee oikein osaa vieläkään kuoria perunoita. Välillä olen pitänyt kotona oikein kuoriperunabuumia, ihan sen takia että oppis lapset kuorimaan. Kuoriminen vaan tahtoo aiheuttaa sen "ei mulla nyt oo nälkä"-reaktion, ja siinä sitten äitee säälistä kuorii lapsilleen. Noo, on meillä ainakin Johanna syöny kuorineen, ku ei kans halunnu kuoria. Kaiketi hän on jo oppinu senkin jalon taidon...?

keskiviikko 6. helmikuuta 2008

Pohjamutia

Olen omistanut tämän päivän adrenaliinin tehoeritykselle. Jos olisin saanut valita, olisin jättänyt väliin tämän päivän surkean ja jatkanut eloa auvoista mukavampana päivänä.

Noo, tästä voi olla suunta vain ja ainoastaan ylöspäin. Välillä kai täytyy pohjamutiakin kyntää.

Isäntä suositteli nukkumaan menoa, mutta pakko käydä täällä hukkaputkella ensin.

Ehkä tämä on sitä säälin ja myötätunnon hakua, kun kirjoittaa ihan julkisesti että tänään ei oo ollu mun päivä. Jotta mua saa silittää ja taputtaa ja laittaa laastaria.

Kiitoos. Jo tuli parempi olo.

tiistai 5. helmikuuta 2008

Lumiukon kriisi

Rakastan satuja. Tarinoita, turinoita ja kaikkea siltä väliltä.

Olin taannoin esikoisemme kanssa oikein sadunkirjoituskurssilla, jossa kirjailija Katri Tapola opasti satujen saloihin. Viikonloppu vierähti mukavasti, kun sai oikein luvan perästä sepitellä tarinoita.

Olin kurssilaisista ainoa, joka kirjoitti sadun runomuotoon. Jossain riimittelyni lienee tallessa, odottelemassa viimeistelyä. En kyllä tiedä missä se on, mutta sen muistan, että tarinassa perehdyttiin lumiukon sielunelämään.

Leutojen talvien myötä taitaa lumiukosta tulla todellinen satuolento. Ehkäpä tulevaisuuden lapset käyvät jossain jäämuseossa tutustumassa, miltä näytti lumiukko silloin, kun oli vielä lunta mistä moisia olentoja sai pyöritellä.

Tänään laskiaistiistaina on lunta sentäs riittänyt. Nuorimmaistemme opinahjossa järjestettiin laskiaisrieha, ja onpa lumiukkojakin syntynyt koulun ympäristöön.

Yleensähän satuolennot omaavat hyvinkin inhimillisiä piirteitä. Tällöin lasten on helppo samaistua hahmoon. Mutta entäs, jos satu onkin tarkoitettu opetussaduksi aikuisille? Millaisia asioita silloin voidaan satuun liittää?

Noo, tänäänhän on laskiaisen lisäksi Runebergin päivä. Jokainen perinteitä noudattava kansalainenhan on tietysti nautiskellut sekä laskiaispullaa että Runebergin torttuja. Kuinkas sitten käykään pulkkamäessä? Jottei vaan kävisi, kuten seuraavan tarinan lumiukolle:

(Tähän loruun on vielä keksimättä aloitus, siis semmonen "sisäänajo", eli mistä moiseen tilanteeseen päädyttiin. Mä keksin sen sitten joku kesä.)

Lapset kun kilvan
mäkeä kiisi,
iski ukolle
identiteettikriisi:

Kas, dieetti jäänyt
on puolitiehen-
No, johan se masentaa
lumisen miehen,

Kun pulkkaan ei sovi
nyt takapuoli-
ja siitäpä tuleekin
hirmuinen huoli,

kun pulkka menee
pyllyn alla kahtia-
Ehkä VÄHÄN tarttis
syömisiään vahtia...

-rhv

Ps. Mikäli ylläoleva loruttelu ei vielä riitä aikaansaamaan muutosta ruokavalioon, kauhukuvaahan voidaan jatkaa kertomalla, miten lumiukko loppujen lopuksi joutui mäestä alas tulemaan: Tietenkin PYÖRIMÄLLÄ! Ja miten käy lumiukon, kun se pyörii lumisessa mäessä...sehän tietenkin SUURENEE...

maanantai 4. helmikuuta 2008

Paluuta arkeen

On niin kotoonen olo notta oikeen. Kakarat tappeloo, pyykkikone flatkottaa ja väsyttää kertakaikkiaan mälyttömästi.

Paluu arkeen vähän tihkaisee. Lähdimme vapaalle perjantaipäivällä, ja palasimme kotiin tuossa illattain.

Perjantaina yövyimme Johannan luona. Noo, päätimme kuluttaa tyttäremme patjoja maltillisesti, niinpä palasimme iltariennoilta (?!?) nukkumaan vasta aamuviideltä. Koskapa blogini ei sisällä alaikärajaa, kirjoitan riennoista rivien väliin. Että sieltä ovat vapaasti luettavissa.

Lauantaina seilasimme Helsingistä Silja Symphonylla Tukholmaan. Merenkäynti oli melkoista, ja aamulla kuulimme, että laiva ei ollut uskaltanut poiketa Maarianhaminan satamaan matalikon takia siinä tuiverruksessa lainkaan.

Keulabaarin esiintyjillä oli erinomainen koreografia: Kaikki kallistelivat ja horjuivat samaan suuntaan ihan samassa tahdissa. Yleisö eteni grogilasiensa kanssa aina seuraavasta pöydästä tukea ottaen, ja laivan käytävillä edettiin pitkin seiniä.

Minusta ei tulisi merimiestä. Eikä naistakaan. En juurikaan saanut nukuttua laivan keinuessa. Mutta muuten oli kivaa, ruoka oli erinomaista ja sitä oli AIVAN liian riittävästi.

Uusiin ihmisiin oli kiva tutustua "sokkotreffiperiaatteella", terveisiä Liisalle ja Ristolle! Alkuperäinen matkan syy peruuntui, mutta koskapa järjestelyt oli jo sitä mukaa tehtynä että oikein LOMALLE lähdemme, niin lähdettiin myös. Niinpä me pohojalaaset ja savolaiset/tamperelaiset päätimme lähteä testaamaan laivan tarjontaa.

Mikähän siinä muuten on, että nimenomaan yrittäjät kokevat palvelun laadun testauksen mielipuuhakseen? Vaikeimpia asiakkaitahan ovatkin juuri itse palvelualalla toimivat. Kävimme hierojalla, ja hintaan kuului turkkilainen sauna. Jostakin syystä eteeristä öljyä tuprusi rööreistä varmaan kymmenkertainen määrä normaaliin verrattuna. Ensin yritimme urhoollisesti "nautiskella", vaikka silmiä ei voinut pitää auki koska tuoksu kirveli. Mutta sitten ahdisti jo henkeä niin paljon, että oli pakko luovuttaa. Systeemissä oli joku vika, ja isäntä meni vaatimaan hyvitystä.

Minua hävetti reklamaatiotilanne, tai siis kyseisen naishenkilön asenne: Hän nimittäin närkästyi mahdottomasti, kun moisesta asiasta valitettiin - siitä huolimatta, että myönsivät itsekin oudoksuneensa voimakasta tuoksua.

Itse menin aulaan odottamaan, mitä tuleman piti. No, loppujen lopuksi nainen oli suostunut antamaan pari drinkkilippua hyvityksenä. Siltikin kyseisestä palvelutilanteesta jäi sellainen fiilis, että "Ei muuten vois vähempää kiinnostaa viihdyittekö vaiko ette. Mä oon täällä vain töis."

No, samaisena iltana menimme Riston ja Liisan kanssa illalliselle, ja tarjoilijamme pelasti illan jo ensikommentillaan: "Iltaa tytöt ja pojat, mitäs teille saisi olla...!" Noo, tunnelma jatkui samanmoisena, ja miehet jaksoivat kiusoitella tyttöä joka oli tilanteen tasalla koko ajan.

Tuskin tarjoilijat tietävät itsekään, miten suuri vaikutus heidän olemuksellaan on ruokailutilanteen fiilikseen. Mukava tarjoilija on puoli ruokaa. Joskus jopa enemmän.

Niin, tuota... kun miehille oli samalla silmänruokaakin. Meitä naisia kohtaan se oli kyllä NIIN väärin.

perjantai 1. helmikuuta 2008

Metkuulua

Meirän pahananpohojimmaanen on koko piänen ikänsä ollu kova tekemähän erinääsiä kokeeta. Tai jotensakki nää kokeelut voi lukia metkuuluosastohon kuuluviksi.

Meirän Hanne taannoon eherottiki, jotta mun pitääs oikeen ruveta pitämähän metkupäiväkirijaa niinku Vaahteramäen Eemelin äiti.

No, mä ny oon teheny erinääsiä päiväkirijoja koko elämäni, notta dokumenttia löytyy asiasta ku asiasta. Asian viärestä tarinoota vasta oikeen löytyykin.

Täston jo toista vuatta aikaa, ku poika oli jostakin syystä keksiny hypätä vessanpytyn päälle. Kansi oli kiinni, mutta jalaat meni kannen läpi. Olis voinu käyrä tosi häjysti, mutta oli kyllä suajelusta mukana kun ei sen pahemmin käyty. Ei muuta ku kooraurasta ostohon uusi kansisysteemi.

No, sitten samoohin aikoohin tuli toisenlaasta ihimetystä. Olin päivän mittahan monehen otteehin kuivannu vesilätäkkyä eteisen laattialta. Ja ihimetelly, jotta kuka tuloo näin lumisin kengin tupahan vaikkei eres lunta ollu tuahon aikahan. Ja isäntä konttimahan, notta vuataako pesukones, ku apukeittiö on siinä likillä. Ei vuatanu sekään.

Lopuuksi rupes kurastopparimattoki olohon jo aivan märkä, ja taas kontitahan notta mitä merkillistä. No, sitten isäntä löytää vaatenaulakkosysteemin alta isoon jääkimpalehen. Poijalla koe menos,notta kuinka kauan jääkimpales kestää sulamatta kaapin alla. Isäntä oli löytäny jo päivemmällä isoon jääklöntin leikkimökistä. Meilloli jääny korvee pihalle, ja pohojalla oli ollu vettä. Joka tiätysti jäätyny. Ja poika kumaassu jääklönttiä sitte innoosnansa irti.

Tätä vois sanua kantapään kautta oppimiseksi. Notta kantapäät kastuu, ku jääklimppi sulaa. Onkohan oppiminen laajempialaista, ku kastui koko sukka ja monehen kertahan.

Poijalla ittellänsä ei kyllä kastunu ollenkaa. Ku se oli johonakin keksimäs uusia metkuja.