Selkokielistä lyriikkaa - mitä se on?

Olen tämän talven ajan opiskellut sanataideohjaajan taitoja Etelä-Pohjanmaan opistolla. Koulutuksen yhtenä osana on ollut tutustuminen lyriikan monimuotoisuuteen. Olen parhaani mukaan pyrkinyt tutustumaan kaikenlaiseen runouteen. Mutta, mutta... Seuraavassa ote ajatuksistani yritettyäni päästä sisälle erääseen ylilentoiseen nykyrunouden eepokseen:

KÄSITYS SELKOKIELESTÄ SAA KOLAUKSEN. LAUKKASIKO RUNORATSU HARHAAN?

Minua ärsyttää. Ärsyttää suunnattomasti.

Luin erään runon. Luin toisenkin kerran. Joko minä olen ilman ymmärrystä, tai sitten runo. Kenties me molemmat. Me emme ymmärrä toisiamme.

Minä vaadin runoilta selkeyttä. En pysty rakastamaan sanasokkeloita, en halua metsästää piilovirkkeitä. En koe nautintoa siitä tietoisuudesta, että ankaran pohdinnan jälkeen sanojen salat kenties minulle avautuisivat. Minusta se on pelkkää ajanhukkaa.

Mielestäni runojen täytyy sisältää selkeitä ajatuksia. Minä rakastan elävää elämää, en abstraktiota. Rakastan toki sanaleikkejä, mutta leikissä pitää olla säännöt. Vastaus täytyy olla löydettävissä, en halua jättää mitään arvelujen varaan.

Äidinkielemme on ihanaa. Rakastan sen soinnillisuutta, sen kauniisti ääntyviä lauseita. Olen ylpeä suomalaisuudestani. Kieli myös muuttuu jatkuvasti, Suomi-neidon kantele on saanut seurakseen tummasävyisempiäkin soittimia. Kalevalaisuus on kuitenkin tässä ja aina. Näin on hyvä.

Olen vanhanaikainen, sen toki myönnän. Minä rakastan loppusointuja. Riimejä, loruja. Haluan maistella sanoja, jotka maistuvat makealle. Karvaat syljen pois.

Runo on seikkailu paperilla
runo on lause piparilla
Runo voi olla ajatus pelkkä -
runo on myöskin sanojen helkkä.

Runon voi napata taivahalta,
tai löytää vaikkapa peiton alta.

Runo voi odottaa löytäjäänsä.
Joskus se löytyy, kun kääntää päänsä
ja näkee toisin, kuin nähnyt on ennen,
ja näkynsä tallentaa tullen, mennen
Runouden Suureen Kenkälootaan
- sieltä ne kenties kirjaksi kootaan...!

-rhv

Joopa joo. Kirjoitin ylläolevan, mielestäni hyvinkin selkokielisen runon kuvailemaan käsitystäni runoudesta. Itse asiassa rakastuin omaan runooni, ja luonnollisesti odotin samaa myös perheenjäseniltäni. Niinpä keskeytin mieheni lehdenlukunautinnon esittämällä uusimman näkemykseni runoudesta. Esitystapani oli arvokas ja ylevä, ja odotin taiteellisen tuotokseni tuovan mieheni kasvoille suuren hämmästyksen ja ihastuksen ilmeen. Mutta kuinkas kävikään: Siippani suupieliin nousi poikamainen virnistys. - Hihii, vai piparilla... Mietin, mitä erityisen hupaista on joulupipariin sokerikuorrutuksella kirjoitetuissa sanoissa. Höh, mieheni ei siis ymmärrä piparilyriikkaa. - Ai mitäs sieltä peiton alta löytyykään...?

Tässä vaiheessa kaduin, kun tulin valinneeksi kuulijani väärin. Mieheni ei ymmärrä runouttani, vaikka minä sentään luulin käyttäväni selkokieltä...

Näin jälkeenpäin omaa runoani analysoidessani kiinnitin yhtäkkiä huomioni runon olennaisimpaan asiaan: "ja näkee toisin, kuin nähnyt on ennen..." Ehkäpä tämä lause sisältää runoni tärkeimmän sanoman. Ainakin toivon niin. Ehkäpä minäkin opin vielä joskus näkemään toisin myös ne runot, jotka minulle eivät tässä vaiheessa avautuneet.

Ps. Oikeasti siippani kyllä taisi pitää runostani. Varsinkin esitystapani sai täydet pisteet!

Kevättä riveelis

3.3.2010 Koko perheemme koolla Egyptissä. Tytöt pukeutuivat "maassa maan tavalla",
eli kietoivat huivit muslimien tapaan. Myös Susannalla oli yleensä huivi. Jälleen
tuli muuten todettua, kuinka mahdottoman vaikeata on saada perhekuva isosta
perheestämme: Joko jolla kulla on parempaakin tekemistä,tai ainakin yhdellä on
silmät kiinni, joku näyttää kieltä, irvistää...

Maaliskuu maata näyttää? No, ehkä ei vielä sentään, kyllä tuota lunta on sen verran paljon kertynyt. Pari päivää olikin jo plussan puolella, mutta nyt eletään pikkupakkasessa. Huomisesta vuosi takaperin meillä tehtiin ensimmäinen hernemaan "tasausäestys", mutta tänä vuonna tulee pakostakin myöhäinen kevät.

Kuva on otettu Egyptiin suuntautuneelta matkaltamme. Ensimmäistä kertaa matkustimme koko perheen voimin, viime vuosina ovat mukana olleet ainoastaan nuorimmaisemme. Voi olla, että yhteinen matka jää myös viimeiseksi, sillä aikataulujen yhteensovittaminen on todella vaikeaa. Hankaluuksia ison perheen kulkemisessa on muutenkin, sillä tämän kokoinen perhe ei esim. mahdu tavalliseen taksiin.

Matka oli antoisa, vatsavaivoista huolimatta. Korvatkin oireilivat niin minulla kuin isoilla tytöilläkin laitesukelluksen seurauksena. Jarmo sen sijaan onnistui tasaamaan korvien paineet syvemmälläkin. Snorklailu ja sukellus värikkäiden korallien ja kalojen maailmassa oli mahtavaa. Isännällä tämä oli jo viides sukelluspaikka, ja hänen mielestään kaikkein upein. Itse olen sukeltanut laitteilla ainoastaan kerran aikaisemmin, tosin snorkaillen monet kerrat mm. Sri Lankassa.

Toki kävimme myös Kairossa, joten muumioiden sielunelämäänkin tuli tutustuttua. Pyramidit olivat upeita, tosin jotenkin petyin, sillä Meksikossa sijaitsevat Uxmalin ja Chitzen Itzan pyramidit keskellä viidakkoa ovat huomattavasti huikeampia. Meksikossa myös kiipesimme pyramidien päälle, mikä oli meikäläisen korkean paikan kammolle koettelemus. Egyptissä kävimme pyramideissa myös sisällä.

Kairon likaisuus oli iljettävää: Roskia joka puolella, ja Niili näytti toimivan kaatopaikkana. Sivuhaaroissa lillui kuolleita eläimiäkin runsain mitoin. Juuri tämän vuoksi ei esikoisemme suositellutkaan Egyptiin matkaamista nuorimmaistemme kanssa aikaisemmin, sillä Hanne kävi toteamassa saastaisuuden jo runsas kymmenen vuotta sitten. Eikä parannusta ole tapahtunut.

Itse asiassa teimme tämän matkan Jarmon (puoli)pyöreiden vuosien kunniaksi. Tosin olimme juuri kotiutuneet oikean vuosipäivän aattona, ja yksi syy oli juuri syntymäpäiväksi sattuneet avantouinnin SM-kisat. Isäntä on harrastanut tätä hyistä lajia jo vuodesta 2002 lähtien, ja hän osallistuu kisoihin myös MM-tasolla. Tänä vuonna kisat olivat Sloveniassa tammikuussa. Vaikkahan ei kisoissa kärkipaikkojen sijoituksia ole tullutkaan, harrastus tuntuu pitävän sairaudet loitolla. Enpä edes muista, koska Jarmo olisi ollut sairaana. Kaikki kolotukset kuulemma jäävät avantoon.

Vaikka Jarmo laisti juhlien vieton, syntymäpäivän iltana ajoi taksi pihaan. Kaverit tulivat noutamaan sankarin luvaten palauttaa aamuun mennessä. Eihän siinä isännän auttanut muu kuin pukea suorat housut jalkaan...

Jonkinmoisia "jälkipippaloita" on suunnitelmissamme kesän tullen. Olihan hauskaa, kun vanha kaveriporukkakin tästä kylältä muisti. Ehkäpä järjestämme teemabileet 70-luvun tyyliin kuunnellen mm. Hurriganesia... Taannoin suunnittelin uuden levysoittimen hankkimista, että saisimme soittaa vanhoja LP-levyjämme, mutta sehän on Spotifyn aikakaudella tarpeetonta. Susannan koneelle tuo ohjelma on ladattuna, ja taannoin kuuntelin vanhoja Markku Aron kappaleita kokonaisen illan ihan hurmoksessa. Joulun aikaan kuuntelimme joululauluja eri aikakausilta, eli ensin minun ja Jarmon lapsuudenaikaisia, sitten 80-luvulta, jolloin vanhimmat tyttäremme olivat pieniä. Kerta kaikkiaan mahtavaa!

Eipä sitä pienenä tiennyt, kuinka isona on mukavaa... Tosin selailimme juuri nuoruusaikaisia valokuvia, ja kyllä sitä kaiholla muistelee noita aikoja, jolloin ei ollut juurikaan huolta huomisesta.

Meikäläinen taitaa murehtia nykyään nuoruusvuosienkin edestä. Oikeasti kaikkea "olematoonta". Onneksi isäntä ei jaksa murehtia, vaan hän purkaa murehtimisenergian järkevämpiin asioihin. Johtuneeko sitten tästä murehtimattomuudesta, kun häntä luullaan yleensä huomattavasti nuoremmaksi!

Jotta siinäpä nuoruuden eliksiiriä kerrakseen, ja aivan ilmaiseksi: Älkäämme murehtiko turhanpäiväisiä!