Ei ku pötkölleen

Luminen pihavahtimme oli syntyessään hyvinkin ylväsryhtinen. Oikeastaan se jopa pönötti, ylpeästi isoa mahaansa esitellen. Aattona, jolloin tuo edellisen blogini kuva otettiin, se oli hieman takakenossa. Joulupäivänä se jo kismitteli melko tavalla taaksepäin kallistuneena.

Tänä aamuna luulimme sen jo kaatuneen, mutta ei - se vain teki taivutuksia taaksepäin. Pää otti melkeinpä takakautta maahan. Lakki oli pudonnut, tonttulakin se oli vaihtanut lämpimämpään pipoon joka lojui maassa.

Ajattelin käydä laittamassa pipon päähän, ettei ukkomme vilustu. Mutta voi - silloin se retkahti pitkin pituuttaan lumihankeen. Minä jo huolestuin ukon voinnista, mutta ei sillä kuulemma ollut mitään hätää. Oli vain syönyt ylen määrin, että teki mieli pistää pötkölleen.

Sama juttu täällä. Krooh.

Joulutervehdys Valtarin perheeltä!

Nyt pihassamme vartioi

ukko tuo luminen, jäätävä.
Vaan lieköpä tuo ilmeensä
nyt millään tavalla häätävä?

Ei, sehän tuo meille kaikille
hyvää mieltä pelkkää.
Ja myöhemmin iltasella,
kun kilikellot helkkää,

se toivottaa Joululle:
Nyt tervetuloa!
Tuo meille Joulun taikaa,
sen ihanaa tuoksua, suloa!

Oikein
Hyvää Joulua
kaikille!

Reija, Jarmo ja tenavat

Onko tämä unta: LUNTA!!!

Eipä juuri mukavampaa keliä voisi jouluksi toivoa: Luminen maisema virittää mielen jouluiseksi kummasti. Isäntä kasasi lapsille pulkkamäenkin. Kuvan on Hanne ottanut päivällä, itse olen ollut töissä.

Hanne tuli kotiin kera kissojen jo eilen illalla. Vesku-vävy haettiin junalta äskettäin, ja Johannaa lähdetään hakemaan pikapuoliin. Antti-Ville viettää joulua oman perheensä parissa.

Huushollimme joulutuoksuihin tuo oman voimakkaan lisänsä valkosipulin tuoksu; isäntä ja Hanne ovat käyneet taistoon flunssaa vastaan nauttimalla valkosipulia oikein urakalla. Isäntä oli jo muutaman päivän paremmassa kunnossa, mutta eilen nousikin sitten oikein kunnon kuume. Hannekin köhii, joten suotakoon heille valkosipulin syönti. Susanna on tervehtynyt, hänhän joutui jo yhdeksi yöksi sairaalaankin, kun vatsatauti iski poikkeuksellisen voimakkaana. Meikäläinen ei aio sairastua, ei, ei, ei...

Loppuillan ajattelimme viettää katsellen vanhoja dioja, kunhan ensin Johannakin kotiutuu. Kuvasin aikaisemmin hyvinkin paljon diakuvia, mutta nyt digikaudella se on jäänyt. Hanne ja Vesku ovat lähdössä keväällä matkalle Intiaan, ja he haluavat katsoa dioja kymmenen vuoden takaa, jolloin teimme matkan Goaan lasten kanssa. Susanna oli silloin pieni taapero, Joonaa ei vielä ollut.

Vaikkahan minulla ei vielä kuumetta olekaan, dioja katsellessa ainakin matkakuume saattaa nousta hyvinkin vaaralliseksi.

Leipomista ja sairaanhoitoa

Tein pitkästä aikaa joululimppua vanhalla ohjeella, jolla leivoin useinkin joskus pari vuosikymmentä sitten, muulloinkin kuin vain jouluna. Nyt kun tuo ohje löytyi, ajattelin laittaa sen tänne. Suosittelen kovasti, mausteet tekevät limpusta erinomaisen maukasta. Ja tuoksuvaista.

OULUN LIMPPU
7,5 dl piimää
1,5 dl siirappia
50 g hiivaa
1 rkl suolaa
1,5 rkl pomeranssinkuorta
0,5 rkl hienonnettua kuminaa
0,5 rkl hienonnettua fenkolia
500 g ruisjauhoja
n. 500 g vehnäjauhoja

Liuota hiiva tilkkaseen vettä. Lisää haaleaksi lämmitetty piimä, siirappi, suola ja mausteet. Alusta taikina jauhoilla. Nostata hyvin. Leivo leiviksi (3 kappaletta) ja kohota ne hyvin. Pistele ja paista +225 asteessa noin 30 minuuttia. Voitele kerran välillä uunissa ja pois otettaessa siirappivedellä. Peitä voipaperilla ja leivinliinalla.

Tällä hetkellä minulla on uunissa maksalaatikot. En tiedä ehdinkö/viitsinkö muita laatikoita itse tehdäkään, paitsi imellettyä perunalaatikkoa aion kyllä tehdä ison satsin. Tosin teen sen soijamaitoon, niin nuo vegaanityttäretkin ehkä kelpuuttavat sen.

Meillä on nyt vuorostaan Susanna kipeänä. Hän on ollut kaksi päivää kuumeessa, ja eilen oksensikin. Tänään näytti jo paremmalta, mutta vatsa tuli lujaa kipeäksi uudelleen tuossa alkuillasta. Soitin jo Keskussairaalan päivystykseenkin, mutta neuvoivat vain seuraamaan tilannetta kotona. Jos kipu pahenee, sitten voi kyllä mennä yöllä polille.

On hirveää katsoa sivusta, kun lapsi kärsii eikä voi auttaa. Onneksi tyttö nukahti äsken meidän makuuhuoneeseemme, Panadol kaiketi lievitti kipua. Hän ei ole pystynyt syömään juurikaan mitään pariin päivään, juonut on sentäs edes jotain.

Jotenkin nämä sairastamiset tuntuvat kuuluvan oikein perheemme jouluperinteisiin. Mutta jospa porukka nyt ehtisi peräti tervehtymään ennen varsinaista joulunaikaa.

Ai niin, mä oon ainoa joka ei oo vielä sairastanutkaan, en edes räkätautia viimeisen päälle kuten isäntä. Jotta kop, kop sille asialle.

Avaamet katees

Kokki-Jussilta saamamme amaryllis on avannut ensimmäiset kukkansa.

Joulu lähestyy. Vääjäämättä. Jollain toisella sivustolla ilmoitin suorittavani parhaillaan tieteellistä koetta: Kokeen tarkoituksena on selvittää, tuleeko joulu meidän huusholliimme, mikäli joulusiivot jäävät tekemättä. Hanne totesi, että tulee se. Viimeistään kuulemma silloin, kun kaikki irtaimisto on nuorimmaisten toimesta ripustettu kuusen alimmille oksille. Hanne lupasi auttaa.

Tänään olen askarrellut. En ihan perinteisesti, mutta kuitenkin: Olen nimittäin liimaillut kookaupan postitiskillä viiden centin postimerkkejä joulukortteihin. Olin jo ostanut joulumerkit "sen halvemman mukaan", mutta koskapa en ollut ajoissa asialla, sain tänään liimata kahdenkymmenen centin edestä lisää merkkejä. Kuinka ollakaan, kaupassa ei sen suuruisia merkkejä enää ollut, niinpä liimasin neljä viiden centin merkkiä. Paitsi että nekin loppuivat, joten osaan jouduin sitten ostamaan kolmenkymmenen centin läpyskät. Toivottavasti postipoika polkee ne jopa vikkelämpää, kun on kerran ylihintaakin maksettu.

Tänään meikäläinen sai taas kerran opetuksen, että kannattaisi pitää huolta avainnipustaan. Avaimeni olivat hukassa jo aamulla, kun lähdin viemään poikaa kouluun. No, nappasin isännän avaimet. Päivemmällä aloin tosissani etsimään avaimia, sillä asioille oli pakko päästä. Isäntä oli mennyt traktorilla Tervajoelle, eikä päässyt tulemaan vielä pitkään aikaan.

No, avaimet löytyivät lopulta. Siellähän ne olivat autotallissa olevan transporterin penkillä. Kuinka ollakaan, turvasysteemi oli lukinnut ovet automaattisesti, vaikka autokin oli lukitussa tallissa. (Talliin minulla oli sentään vara-avain.) No, Bemarin olin jättänyt aamulla katokseen, ovet lukitsematta. Mutta virta-avain oli edelleen siellä toisessa autossa.

Niinhän siinä kävi, että meikäläinen joutui soittamaan taksin, joka haki isännältä avainnipun minulle. Tämä on varmaan taas niitä asioita, joita voi sattua vain ja ainoastaan meikäläiselle.

Tuossa edellisessä blogissani kerroin, kuinka meillä töissä työstettiin säilyketölkkiä auki viime lauantaina. No, samanaikaisesti myymälävastaavamme Tiina työsti vähän toisenlaisissa tunnelmissa: Hänelle syntyi pieni Lucia-neito! Tiinan ja Jussin vauva on grillimme vauva numero neljä. Koskapa meille ei taida hetkeen olla tulossa omia lastenlapsia, niin nuo työntekijöiden vauvat ajavat vähän samaa asiaa! Vauvat ovat ihania.

Tiina on työntekijöistämme ensimmäinen, jonka rempseään asiakaspalveluun tutustuimme toissa keväänä, hieroessamme yrityskauppoja. Taisi olla huhtikuuta, kun kävimme "vakoilemassa" grillin toimintaa. Kello oli jo yli yhdentoista, eli grillin olisi jo pitänyt mennä kiinni. Jonoa oli kuitenkin tielle asti, mekin olimme jonottamassa autoluukulla. Pääluukulle meni asioimaan entuudestaan tuntemamme isäntä, joka ihmetteli Tiinalle pitkiä jonoja. Tiina totesi pilke silmäkulmassa leveällä pohojalaasella murteellaan: "Joo, en tiärä pitääskö mennä sanomahan jotta pyärtääsivät jo..." Tuosta lausahduksesta kuitenkin jokainen ymmärsi, että tällä grillillä ei todellakaan asiakkaita käännytetä, vaikka sulkemisaika olisikin jo mennyt.

Ehkäpä juuri tuo lausahdus oli yksi syistä, minkä takia palkkasimme Tiinan meille vastaavaksi.

Innostusannostusta

Mullon ollu vissihin ihan oikiasti kiirus, ku en oo keriinny käyrä tääläkään ilimoottautumas.

Tai oikiastansa son niin, että oon ollu joka ehtoo niin väsyksis, ettei oo tarvinnu käyrä täälä rentoutumas. Ei muuta ku sänkyhyn vaan oijeti, ja uni on tullu sillä sekunnilla.

Kyllä mä oon niin lujaa tykänny olla tuala Kurikas töis, nottei oo tosikaan. Aivan ihania asiakkahia! Ja niin mukavia flikkoja meillä on töis, jottei oo ihime ku asiakkahatkin niistä tykkää. Ja kyllä täytyy flikoolle antaa tunnustusta, ku jaksaavat painaa yätä myäten, viikonloppuusin jopa aamuhun asti. Meikäläänen ei enää jaksa, kyllä se täytyy vaan myäntää vaikka luannolle ottaakin.

Mutta moomma tosiaan oltu isännän kans niin innoosnamma, jotta on ruvennu pökkäämähän jos jonkunlaasta uutta ideaakin. No, päällimmääsenä täs on teon alla isännän idea, otamma nimittäin käyttöhön mobiilimaksamisen. Pizzeriashan meillä oli se käytös, ja tuli niin hyviä tuloksia notta päätimmä toteuttaa sen grillilläkin. Tarkoottaa siis sitä, notta syämingit voi maksaa kännykälläkin, jos ei satu olohon muuta rahaa. Asiakas maksaa sitten puhelinlaskunsa yhteyres.

Kävimmä muuten päivällä testaamas Vaasas yhyren toisen ketjun hampurilaasaterioota. Ja taas sai toreta, että ei se oo mikään ihime, ku meirän sapuskoosta tykätähän. Pelekästänsä meirän ranskiksetki on aivan omaa luakkaansa, ilimankos niitä tullahan jopa vasiten hakemahan pitkänki matkan takaa. Ja yleensäkki nua annoskoot - meiltä ei tartte näliisnänsä lähtiä.

Joo, menimmä mukamas vähä jouluostoksille, mutta isäntä sai heti alakuhunsa kippo- ja rättiallerkiakohtauksen. Sitähän ei saanu oikeen mihinkään liikkeesehen, ku oli tungosta. Eli päätin järijestää joksikin päiväksi shoppaaluvapaata ja teherä yksistäni uuren reissun. Eipä tuasta muutenkaan olsi oikeen mitää tullu, ku tenavat oli joukos. Minen kyllä tänä vuanna osta yhtään mitään turhanpäiväästä, ku tenavilla on muutenkin tuata rojua aivan liikaa.

Isoommilta flikoolta tiarustelin, notta mitä ne haluaas lahajaksi. Jotakin oon sitte koittanu löytää, mutta toisaalta olis palijo järkevämpää antaa lahajakorttia, tai ihan selevää rahaa. Onhan se ny melekoosen hölömyä kantaa täältä tavaroota Helesinkihin ja Turkuhun, ku vois antaa rahaa jolla saisivat ostaa justihin sellaasta mitä haluaavat siältä paikan päältä, ja kaiken lisäksi maharollisesti viälä alennetulla hinnalla.

Hanne kyllä eherottikin veeärrän lahajakorttia, ku se tuloo kevään aikana reissaamahan Turuun ja pääkaupungin väliä aika tihijästi. Flikka pääsi nimittäin Olivia-lehtehen harijoottelijaksi. Asuntokin on kuulemma löytyny Helsingistä, mutta tottahan miähiä pitää päästä kattomahan Turuun kotiakkin. Veskua ja kahta kollikissaa, siis. Oon kyllä tosi onnellinen Hannen pualesta, ku pääsi tuallaasehenki lehtehen töihin, sanomalehtitoimittajanahan flikka on jo keriinny olla moneskin paikas.

Meillä sattuu tuas viikolla aika ikävä tapaus. Mun tilille oli nimittäin tullu maksusuoritus, joka ei kuulunu mulle. No, minä soitin oikialle saajalle ja kysyyn tilinumerua, jotta saan siirtää rahat oikialle tilille. No, k.o. henkilö antoo vahingos tilinumeron, johona oli kaks numerua vaihtanu paikkaa. Soitteli sitte jonku päivän päästä, notta ei oo tullu rahoja. Sitte tarkistettihin numero, ja kuinka ollakkaan, rahat oli menny jonku lusmun tilille, joka oli tyhyjänny tilin saman tiän. Pankinjohtaja on ny lähestyny kyseistä henkilöä kirjeitse, puhelin sillä on ilmeisesti suljettuna. Maanantaina mennähän sitte teköhön poliisille rikosilimootus, nimikkehenä on kavallus. On kohtalaasen isoosta summastakin kysymys.

Joona on ollu kuumees pari päivää, ehtoolla piti lähtiä päivystävälle, ku korvaki tuli kipiäksi. Troppia saatihin, ja ny se leikkii tuala kaverin kans aivan pois tiähensä. Nopiaa nua tenavat friskaantuu. Piti vähä kiirusta eileen aamulla, ku piti keriitä viämähän poika mummin tyä hoitohon aamulla ennen ku lähärimmä Kurikkaa kohori.

**************************

Tulipahan yhtäkkinen keskeytys kirijoottamisehen. Grilliltä likat soittivat, notta tilattihin Nätti-Jussi (jokon siis se meirän kuuluusa saran euron hampurilaas-ateria, josta oli kesällä juttua mm. Iltasanomis ja Taloussanomis). Flikat ei meinannu saara hanhenmaksapurkkia millään auki. Soon sellaanen kerta-annospurkki, jukelittoman kallis onkin, kuten se kaviaarikin jota tuahon ateriahan kuuluu. No, valvontakameran välityksellä koitettihin ohojeistaa, kuinka päin ruuvatahan. Samalla nähtihin toisista kameroosta, kuinka jonot vaan kasvoo sekä autoluukulla - että pääluukulla. No, lopuuksi purkki aukes, mutta kyllä tuskanhikiä pökkäs. Toki flikat oli seliittäny mistä viivytys johtuu, Nätti-Jussin valamistamises ku menöö normaalitilanteeski varttitunnin verran. Itsenäisyyspäivänä meni erellisen kerran, ja silloon otimma kuviakin mainoksia varten. Laitan tännekin kuvia joku kesä.

Asiasta kolomantehen: Moon saanu uuret kummisaappahat. Niiren varres lukoo jotta "EMÄNTÄ". Son hyvä, jotta saa varresta lukia jos ei satu muistamahan kuka on. Mutta kuten moni tiätääkin, mä en tykkää moisesta arvonimestä ollenkaan. Sitä varte isäntä ne tiätysti toikin, kiusallansa. Tai totta puhuen, se sai ne kaupan päälle ku teki traktorikauppoja. Notta näin tasa-arvo toimii meillä: Isännälle traktori, mulle saappahat.

Monenmoista myyntipuhetta

Riivatun lankapuhelin!

Näin marjasesongin ulkopuolella tuon museokapineen voisi aivan hyvin ottaa pois käytöstä, sillä tuntuu aika turhalta pitää sitä vain lehtikauppiaiden soittoja varten. Grilliltä tosin ovat muutaman kerran soittaneet siihen, kun on viikonloppuyöllä ollut joku hätä ja kännykkämme ovat olleet suljettuina.

No, eilen illalla kuulin sattumoisin yläkertaan, että lankapuhelin soi alhaalla. Juoksin lujaa kyytiä alas - kuullakseni, että juuri minulle oli nyt varattuna mahdollisuus saada Kunto Plus-lehti erikoishintaan. Lisäksi vielä lähemmäs satasen arvoinen sykemittarikin olisi tullut kaupan päälle.

Voi helekutti! Sykkeeni nousi hälyttävän korkealle, kun kiivastuksissani kieltäydyin kunniasta. Mutta - kieltäytyminen tuntuikin olevan kiellettyä! Yrittäessäni keskeyttää puhelun, kauppias jatkoi kieltelyjeni päälle, että "Annas nyt mun puhua loppuun, ettei mun tarvitse soittaa toista kertaa!"

Vai toista kertaa?!? Onko tämä nyt joku uusi kikka? Sai muuten se kauppias meikäläiseltä luurin korvalle melkoisen vinkeästi. Tuollainen myyntitaktiikka sai minut todellakin raivon partaalle.

Noo, kylläpä tässä joku aika sitten tuli kuultua vähän toisenlainenkin myyntipuhe. Itse asiassa kaupattava tuotekin oli toisenlainen: Minulle nimittäin kaupattiin puhelimitse pikkuhousuja! Aloituspaketin jälkeen olisi tullut kerran kuussa uusi paketti silkkihörhelöitä.

Tunnustettakoon, että kyseisen puhelun jälkeen kikattelin kauan aikaa jälkeenpäinkin. Kysäisin nimittäin kauppiaalta ensi töikseni, jotta ootko muuten varma, että mä yleensä käytän pikkuhousuja...?

Isäntä kuuli repliikkini keittiöön ja tuli ihmeissään kuuntelemaan. Mahtoi ensin luulla, että nyt on meikäläinen sivubisneksiä hommannut. No, taisin laittaa kaiuttimenkin päälle, että isäntäkin pääsi jyvälle keskustelun kulusta.

Jossain välissä isäntä keksi sanoa, että "Koitas kysäistä, onko sillä käytettyjä?" Myyjähän kuuli kysymyksen ilman toistoanikin, ja siinä vaiheessa pokka petti häneltäkin täysin.

Täytynee näin jälkeenpäin todeta, että pokkaa myyjällä täytyi olla kuitenkin aika lailla, kun miespuolisena henkilönä oli lähtenyt kauppaamaan naisille pikkuhousuja.

Niin no, fantasioitahan on monenlaisia.

Ei kuulunu flatkotusta

Mitä ilmeisimmin omaan myötäsyntyisen kyvyn mokailla. Kykyni on oletettavasti keskivertoa parempi. Onhan se hyvä, kun edes jossakin asiassa on erityisen pätevä.

Joskus omat mokailut eivät naurata lainkaan- paitsi kanssaolijoita. Joskus mokailujen hauskuus pääsee esille vasta sitten, kun tapahtumaan saa riittävästi etäisyyttä.

Eilen ajelimme Keski-Suomen suunnalla, ja mieleeni muistui keväällinen mokailuni, joka tapahtumahetkellä melkeinpä itketti. Nyt asia jo sai hymyn suupieliin.

Olimme tuolloin keväälläkin isännän kanssa pitkällä automatkalla, ja tankkausta tarvitsi auton lisäksi myös kuski ja apukuski. Pysähdyimme ABC:lle, ja suunnistin ensimmäisenä kohti naistenhuonetta. Riisuin mennessäni takkia pois, ja koskapa vessassa ei ollut muita, heitin takin puolihuolimattomasti lavuaarin vieressä olevalle tasolle.

Aloin ihmettelemään, kun vesihana aukaistiin - en ollut nimittäin kuullut kenekään tulevan sisään. Vesi vain lorisi, mutta eipä kuulunut käsien "flatkotustakaan". Kukaan ei siis pessyt käsiään.

Avattuani oven syy selvisi: Automaattihana! Takkini oli valahtanut lavuaariin, ja automaattihana ehti kastella takkini läpimäräksi. Toista takkia ei matkassa ollut.

Eilisellä ABC-käynnilläni vein takkini suoraan pöytään ennen vessaan menoani. Näemmä se tuska opettaa.

Mulla mitään asiaa oo...

..mä tuun ny vaan vähä huilaamahan. Plokin kirijootus on mulle huilaamista. Orottelen samalla, jos justihin juamani kaffi yhtään friskaas.

Tosin en mä tiärä, mitä varten mun ny pitää huilata, kun on muutenki menny melekeen huilies koko aamupäivä. Nukuun taas vaihteeksi yällä niin huanosti, nottei mitään rääpyä.

No, eileen oli ihan aikaansaava päivä, ensin putsasin perusteellisesti paikkoja töis, sitten jatkoon pesuhuanehen ja saunan hinkkaamisella kotona. Eikä siinä muuta tarvittukaa, yällä oli ihan hakattu olo. Kolotusta, kolotusta. Ei saisi innostua liikaa, ku kroppa ei kerran kestä. Isännän kolotuksihin auttaa avantouinti, sinne meni nykki kävääsemähän, mutta mua ei avantohon kovin heleposti saa.

Pakkaa vähä pistämähän miältä matalaksi tua tilanne tuala töis. Ku luulimma, notta ku yhyrestä firmasta päästähän, niin saisimma ottaa vähä kevyemmin. Mutta mitä viälä: Yhtäkkiä kolome tyäntekijää pois laskuusta. Yks ajoo toissapäivänä autonsa lunastuskuntohon, itte selevis onneksi aika vähällä, mutta ei ainakaan tämän vuaren pualella oo tyäntekijäksi. Toisella on ongelmia raskautensa kans, ja sairauslomaa pökkää. Kolomas flikka muutti yhtäkkiä paikkakuntaa ja irtisanoo ittensä. Notta täs sitä ny ollahan.

Meirän tyäntekijööllä on muuten aika runsasta tua raskahaksitulo. Grilli on ollu meirän omistukses pualitoista vuatta, ja kohta lähtöö jo viires flikka äitiyslomalle. Notta jos on ongelmia raskahaksitulon kans, niin ei ku meille vaan töihin... Onhan se mukavaa, ku vauvoja tuloo, mutta yrittäjälle se tuloo tyyrihiksi. Kyllä pitääs olla laki, notta yhteiskunta maksaas kaikki kulut, ku uusia veronmaksajia synnytetähän. Tai ainaki kuluuhin sais osallistua sen maskuliinisenki osapualen tyänantaja.

Meirän isäntä oli teheny jotaki poikkeuksellista: Oli menny lottuamahan kolomellakympillä! Olin kyllä vähä katapäällä, meillä ku ei oo ollu tapana moisehen sortua. Ja esti olin oikee tosisnaniki häjynä, ku isäntä ryäkäles hönkköötti mua ja sanoo pelannehensa kolomellasataa. Kehtaski pelijätellä! Me ei yleensäkkää harrasteta mitään rahapeliä, paitti rulettia isäntä pelaa joskus. Minen osaa pelata eres herelmäpeliä.

Molin opiskeluaikana töis bingoemäntänä. Siihen aikahan sai viälä poltellakki mihinä vain, ja siälä bingosalishan ihimiset pelas ja poltteli. Aina sai töiren jäläkihin pistää pesuhun kaikki vaatteet ja pestä hiukset, ku kaikki haisi tupakilta. Eikä se viälä mitään, mutta ku siinä hommas tuli nähäneheksi sellaastaki, notta ku paapat ja mummat saattoo tulla lapsenlapsiensa kans pelaamahan. Siinä pelasivat ja polttelivat, ja piänet kersat viäres koitti nykiä takinhiasta, notta mennähän jo. Mutta ku pelihimo oli iskeny, niin siinähän pelattihin niin kauan ku oli markkoja. Sitte valitettihin, ku eläkkehet ei riittäny mihinkään. Mä kirijootin asiasta lehtehenkin, soli muuten ainut kirijootus jonka koskaan oon kirijoottanu sanomalehtehen nimimerkillä. Olis saattanu tulla hyvinkin äkääset potkut, jos olis tullu kirijoottaja tiatohon.

Moon koittanu keksiä, minkälaasia joulupakettia sitä laittaas kummilapsille Sri Lankahan. No, tosin ne on buddhalaasia kumpikin, nottei ne sen kummemmin joulua tunne, mutta ku kummallaki on joulun tianoolla syntymäpäivätki, niin tapaan pistää tavallansa yhyristetyn paketin. Erikseen en joulu- ja syntymäpäiväpakettia lähetä, postitus maksaa sinne ihan mälyttömästi. Mun pitääs sen kummipoijan pikkuvelijellekki jotakin keksiä samahan pakettihin. En mä ny mitään tyyrihiä pakettia meinaa kasatakkaa, ku sitte viärähän taas jotaki jos meemmä kävääsemähän sinne keväällä. Mutta se reissu on ihan auki viälä, riippuu kuinka tuala töis mennähän, ja sitte pitääs tenavienki tulla joukkohon, ku ei oo enää paappaa kuskaamas niitä kouluhun ja harrastuksihin. Ja ku sinne menöö, pitääs olla heti saman tiän kaks viikkua, ku matkanteoskin menöö niin kauan. Ja sitä paitti, rahaaki olis ihan hyvä olla, sitä ku pakkaa kulumahan reissuulla hirmuuset määrät.

Eipä täs sen kummempia. Lisää kaffia tartten, jotta jaksan jatkaa paperihommia.

Ei oo torellista...

...nimittäin tämä ploosuutes. Onneksi ehdimme töistä kotiin "hyvän sään aikana". No, ei se keli kovin häävinen ollu silloin seitsemän tienoillakaan, pyrytti niin ettei tietä meinannu nähdä. Mutta nyt se vasta tuuleekin niin, että ei autolla pysyisi tiellä ollenkaan.

Luin juuri läpi esikoistyttäremme Hannen reportaasin nimeltään Myrskyävä onni. Hanne seurasi vuoden ajan lapsiperhettä, joka on lähtenyt vuoden 2006 kesällä pääkaupunkiseudulta Suomen eteläisimpään asuttuun saareen, Utöhön, etsimään onneaan. Ajattelin vain, että kun tuolla saarella tuulee muutenkin aina, niin kuinkahan kovaa siellä tuuleekaan nyt?! (Onpa muuten vaikeasti taivuteltava paikannimi. Noin se kuulemma kuitenkin taipuu, vaikka olin asiasta eri mieltä. Johtunee nimen ruotsinkielisyydestä.)

Tuo edelläkertomani reportaasi liittyy Hannen opinnäytetyöhön, joka käsittelee toimittajan ja haastateltavan välisen vuorovaikutuksen ja luottamuksen syntymistä ja muuttumista pitkän haastatteluprosessin aikana. Todella mielenkiintoinen aihe, ja mahtavasti ja omaperäisesti toteutettu.

Johanna, toiseksi vanhin tyttäremme, sen sijaan on saanut kokea kauhun hetkiä viime yönä ihan ilman myrskyn mylvimisiäkin - kaiken lisäksi kotonaan. Puoli kolmen maissa yöllä tyttö oli herännyt meteliin. Olohuoneen ikkuna oli rikottu (kerrostalon alin kerros Helsingissä) ja varastettu pöydällä ollut läppäri. Siellä olivat sitten poliisit olleet selvittämässä tilannetta, ja joku levy oli asennettu tilapäissuojaksi ikkunan eteen. No, varas oli päässyt tietenkin livahtamaan.

Kaiken lisäksi Johanna on yksin kotona, koskapa Antti-Ville on ulkomaankiertueella bändinsä kanssa, tällä hetkellä Hampurissa. En tiedä, onko likka saanut ketään kaveria täksi yöksi, sillä viime yön herätys on taatusti ollut traumaattinen. Ei liene kivaa olla yksistään.

Kotivakuutus nuorellaparilla on hyvä, eli kaiketi sieltä saa korvauksia, mutta eipä niitä läppärin tiedostoja korvaa mikään. Johannalla oli koneella valokuviakin.

Vastapäisestä talosta oli nähty, että joku lähti paikalta polkupyörällä. Ikkuna oli rikottu ilmeisesti kivellä. Liekö joku huumehörhö, niitähän tuolla riittää.

Nyt pitäisi mennä nukkumaan, mutta tuo tuuli taitaa kyllä pitää hereillä.

No voi yhyren kerran

Olen tähän päivään saakka elänyt sellaisessa luulossa, että hallitsen omaa äidinkieltäni.

Tänään luuloni karisivat. Totesin töissä, että en meinaa osata hyvästellä asiakkaita muuta kuin väärällä kotimaisella.

Kurikassa asiakaspalvelukieli poikkeaa moniltakin osin siitä kielestä, millä olen tottunut palvelemaan asiakkaita Vaasassa. Grillillä kuuluu palvella murteella. Mitä leviämmällä, sen parempi.

Vaasassa ei asiakaspalvelija pärjää ilman molempia kotimaisia. Pizzeriamme asiakkaista lähes puolet oli ruotsinkielisiä. Luonnollisesti heitä kiiteltiin lähtiessä "Tack, hejdå." Mutta tuo "heido" oli ihan käypä hyvästely myös suomenkielisille - näin ollen hyvinkin yleispätevä.

Minä onneton sanoin tänään monellekin asiakkaalle ateriaa luukusta ojentaessani, että "Hyvää ruokahalua ja heido!" No, koetin parhaani mukaan opetella sanomaan "Hei ny!" Teijan sanomana se kuulosti tosi kivalta, mutta meikäläinen tarvitsee treenausta.

Olen myös oppinut, että sosimet on yhtä kuin aterimet. Toisin sanoen veitti ja kaffeli.

Jotta kyllä mun pitää oikeen tosisnani ruveta treenaamahan tätä Pohojammaan murretta. Rupiaavat pian kurikkalaaset ottamahan kropsua evähäksi eiväkkä tuukkaa krillille, jos niille ruåttiksi ruvetahan toimittelemahan.

Niinku muukki ihimiset

Vaasassa oli eilen joulunavaus. Mekin kävimme siellä. Olimme siis "niinku muukki ihimiset".

Viimeiset viisitoista vuotta joulunavaus on merkinnyt meille joko donitsien leipomista tai pizzojen paistoa. Sitä ennen toimimme makeisalalla, ja vipinää riitti silloinkin. Ilotulituksia on katseltu Rewell Centerin kattoikkunoiden läpi, muuhun ohjelmaan emme ole ehtineet käydä tutustumassa.

Tarkoituksemme oli lähteä matkaan ennen puoltapäivää. Yhtäkkiä minulle iski paniikki: "Hei, eihän me keriitä mihinkään, ku meirän pitää kiertää Tervajoen kautta. Pitää palauttaa se DVD ärrälle!" Isäntä ihmettelemään, jotta "Niin, mihinkä meirän muuten pitää keriitä?"

Niin, eihän meillä todellakaan ollut kiire minnekään. Olen vaan niin tottunut siihen, että aina on ollut kiire, kiire. Nyt ei ollut kiire, mehän olimme menossa viettämään aikaa lasten kanssa, emme töihin.

Jos tarkemmin ajattelee, jouduimme maksamaan kalliisti tuostakin vapaapäivästä. Grillillä kun oli taas vaihteeksi montakin sairastapausta. Mutta parempi kun ei ajattele, tuuraajaatkin kun järjestyivät pyhän tuplapalkalla helposti.

Oli oikein mukavaa kierrellä liikkeissä, melkeinpä nautin tungoksestakin. Jopa sohvakaupatkin tuli tehtyä. Loppujen lopuksi päädyimme esittelykalustoon. Mitään muuta haluamaamme emme olisi saaneet jouluksi. Sohvan väristä kyllä keskustelimme isännän kanssa kauan ja hartaasti: Jarmo nimittäin ihastui esittelykaluston valkoiseen väriin, minä taas olisin halunnut sellaisen keskiruskean. No, se mun ruskea väri olisi tiennyt toimituksen siirtymistä ensi vuoden puolelle, ja kun näyttelykaluston sai huomattavalla alennuksella, taisi olla - 40 %, niin kaupathan siinä sitten tehtiin.

Ihmetystä aiheutti maksutapa. Olisimme halunneet maksaa välittömästi, mutta kun ei käynyt. Olisi tullut kuulemma kalliimmaksi. Eli lasku tulee helmikuussa, mutta ilman korkoa tai muita kulunkeja. S-etuakin tuosta kaupasta sai. En kyllä ymmärrä vieläkään, mikä tuon homman ideana oli. Kaupan päälle saimme vielä lahjakortin kylpylään.

Kävimme myös elokuvissa. Joona ja Susanna menivät katsomaan Joulutarinaa, me aikuiset katsoimme uusimman Bondin, Quantum of Solacen. Se ärrälle palauttamamme raina oli edellinen Bond, Casino Royale. Jarmo oli katsonut sen aiemminkin, mutta minä en. Koska tämä uusin oli jatkoa tuohon edelliseen, isäntä vuokrasi sen. Mun makuuni se ei ollut ollenkaan, aivan liikaa väkivaltaa. Sen takia olin vielä aamulla sitä mieltä, että menen lasten kanssa katsomaan Joulutarinaa. Muutin kuitenkin mieltäni, ja nyt on sitten nähtynä molemmat Daniel Graigin tähdittämät nollanollaseiskat. Roger Mooren näyttelemät Bondit olivat kyllä enemmän minulle sopivia. Oldiest but goldiest.

Tämä päivä onkin sitten mennyt pitkästä aikaa töissä. Mukavaa! Pakastimen hajoaminen tosin tuotti ongelmia, mutta onneksi saimme tukittua tavarat toisiin pakastimiin. Joudumme viemään huomenna kotoa pakastimen, onneksi meillä on täällä varastossa yksi ylimääräinen. Missään liikkeessä ei ollut varastotavarana niin isoa pakastinta, ja toimitusaika on useita päiviä.

Meiltä on matkaa Kurikkaan melkein 70 km. Valitettavasti matka on yhtä pitkä myös toisinpäin. Ajokilometrejä kertyykin vähän toiseen malliin kuin Vaasaan ajellessa, ja aikaakin saa varata tunnin mennen, tullen. Tänään ajelimme isännän kanssa yhtä matkaa, ja tuota samalla autolla isännän kanssa matkustamista pitäisin melkeinpä "laatuaikana". Emmepä kovin usein ole saaneet jutustella kahden kesken tuntia keskellä päivää, vieläpä kahteen otteeseen. Nimenomaan keskellä päivää. Niistä yöllisistä maailmanparantamisista onkin tainnut olla joskus puhetta, mutta tämä autossarupattelu onkin uusi ja outo laji. Silloin kun ei tarvitse kuunnella yhtäaikaisesti takapenkin räpätystä.

Aivan tässä jo innolla odotan huomista laatuaikaa. Kaks kertaa tunti liukkaassa talvisäässä, JES!

Aika menee arvellessa, päivät päätä käännellessä

Iltaruskoa 4.11.2008

Olen yrittänyt päästä viimeaikaisten ikävien asioiden yli jonkinmoisella ylenmääräisellä touhottamisella. Tai itseasiassa: Suunnittelemalla joka ainoalle päivälle puuhaa jos jonkinmoista. Mutta kuinka ollakaan: Jokaisen päivän lopussa olen saanut huomata, että eipä ole juurikaan tullut näkyvää aikaan. Päivät vain menevät, ja tekemättömien töiden määrä sen kuin lisääntyy.

Itsetunnolle tällainen saamattomuus tekee isoja kolhuja. Harmittaa, harmittaa ihan vietävästi. Aika kuluu, eikä tule takaisin. Vaikka kuinka tiedän, että nyt minulla on lupa ottaa vähän löysemmin, vaadin itseltäni mahdottomia.

Olin jo kauan sitten suunnitellut itselleni hieman vapaata sen jälkeen, kun pizzeria siirtyy uudelle omistajalle. Vuosien varrella kotiin on kasaantunut tekemättömiä töitä, ja muutenkin arvelin tarvitsevani hengähdystaukoa. Näitä suunnitelmia tehdessäni en vielä tiennyt, että menetän isänikin.

Vaikka tulosta konkreettisissa töissä ei suuremmin synnykään, aikani menee ajatellessa. Työni on saanut uuden nimen: Surutyö. Eli vaikkahan päiväni sitten menisivätkin päätä käännellessä, kai minulla on siihen oikeus.

Eräänä päivänä taas tuli Joonan kanssa erimielisyyksiä koskien hänen läksyjentekointoaan. Minun mielestäni kaikki läksyt kannattaa tehdä saman tien, vaikka jotakin ainetta ei seuraavana päivänä olisikaan. Olisipahan sitten hommat tehtynä jo valmiiksi. Jotenkin jutustelin sitten siihen suuntaan, että "Ei kuule sulla päivät riitä, jos kaiken jättää aina tekemättä." Pojan vastaus oli yllättävä:

- Kuule, elämä jatkuu taivahas, ekkö sä oo käyny kirkos...?

Että tällainen pastori meillä.

Lapsuusmuistoja

Sain eilen äidiltä tämän mukin. Tuossa kuvassa olen minä, olisinkohan ehkä parivuotias? Kädessäni on "muuraimia" eli lakkoja lehtineen, päälläni on äidin ompelema mekko. Mekko oli ommeltu aikuisten "Ameriikantantusta", meille kun tuli sukulaisilta merten takaa mekkoja jos jonkinmoisia. Laukun sain lahjaksi serkkutyttöjeni mummilta, Alisen Helviltä Turusta. Itse asiassa tuo laukku on palannut Turkuun, sillä nykyisin se on Hannella somisteena eteisen seinällä.

Ari-veljeni sai oman mukinsa, siinä on kuva Arista pikkupoikana. Hänellä on päällään paappamme Canadan eli "Kanaatan"-tuliaisiksi tuomat vaatteet. Mukien toisella puolella on muuten meidän nimet. Isämme ei ehtinyt näkemään mukeja, jotka meille äidin kanssa oli tilannut.

Enpä olisi kuukausi sitten arvannut, että isäinpäivänä menemmekin vierailemaan isän haudalla. Ei tässä totisesti näin pitänyt käydä.

Joku sukulainen ehdotti, että meidän lasten tulisi järjestää isän muistoksi valokuvanäyttely hänen ottamistaan kuvista. Olen toki näyttelyä miettinyt monet kerrat, niin upeita kuvia isän kätköistä löytyy. Hän harrasti valokuvausta nuoresta pojasta lähtien - jossain määrin jopa ammatiksi asti, joten kuvia on todella runsaasti. Mutta kyllähän näyttely olisi pitänyt ehtiä pitämään isän eläessä. Aina vain ei käy niinkuin toivoo, eli näyttely sitten järjestetään ilman häntä. Joskus.

Isä teki vielä aivan viime aikoinakin kuviksi vanhoja negatiivejä. Hänen pöydältään äiti oli löytänyt kuoleman jälkeen lapun, jolla oli merkittynä joku negatiivi. Siinä oli lukenut teksti "Reija piäni". Ilmeisesti isällä oli ollut tarkoituksena tehdä minulle joku lapsuuskuva, isähän kehitti mustavalkokuvat omassa pimiössään.

Isä harrasti paljon myös diakuvausta. Tuo mukin kuvakin on tehty diasta. Vuonna 1994 teetin parhaimmista lapsuusdioista väripaperikopiot, ja ne ovat minulla isossa albumissa. Isäni sitten tekstitti kuvat, osaksi äitikin, ja itsekin lisäilin joitakin kommentteja joita kuviin liittyen muistin. Albumin etukanteen isäni on kirjoittanut seuraavanlaisen tekstin:

Kas, Reija nyt haastavan tehtävän antoi:
Nyt uinuvat muistonne herätelkää.
Fotokansion suuren luoksemme kantoi,
kuvan kertomaa kynällä täsmentäkää.

Kirjan sivuja kaihoten katsellessa
muistot rakkaimmat mieliä lämmittää
- Ajankohdat vain on unohduksissa,
niin vinhaan nuo vuodet kiirehtää!

AL

Marinat pois!

Isäntä lukaasi ehtoolla tuan mun eilisen valitusvirteni. Kysääsi, notta tuallaasenko kuvan sä haluat antaa ittestäs?

No joo, pitääs vissihin vähä vähentää näitä marinoota. Mutta kun tympääsöö, niin tympääsöö. Piste. Sitä paitti, kun sen tympääsemisen saa joten kuten puettua sanooksi, niin sitten ei tympääse enää läheskään yhtä kovaa.

Olimma suunnitellu eiliseksi koko perheen yhteistä shoppaalupäivää. Kaiken maailman sisäpelikenkiä sun muuta poijalle, ja vaattehia vähä jokahittelle. Maharollisesti jopa huonekalukauppakierrosta, pitääs soffaa löytää ja sellaasta.

Puali yhyreksältä aamulla soi puhelin. Grillillä sairastapaus, eikä ketään saara tilalle. Kukas siihen aikahan eres on hereellä, ja osa porukasta oli vasta justihin päässy nukkumahan, ku viikonloppuusinhan meillä piretähän auki aamuyähän asti. Jarmohan sinne joutui lähtemähän.

Pisti niin vihaksi, ettei sitte huvittanu lähtiä tenavaankaan kans mihinkään. Johan tuahon on vuasien varrella totuttu, että suunnitelmat menöö myttyhyn, mutta jotenkin ku ny on yks firma vähemmän ja sitte kumminkin menöö plörinäksi.

Vettä satoo, ja kakarat häjyyli. Häjyyly johtui siitä, ku mä en antanu pelata tiatokoneella. Susanna tosin oli koneella, ku se ei yleensä pelaa, vaan teköö jotaki järkevämpää. Se esimerkiksi ylläpitää sellaasta Kao-hoitola Cremeä, jossa saa ottaa hoirokiiksi sellaasia virtuaalilemmikkejä, ja kirijoittaa niistä tarinoota. Sitte Susanna arvosteloo tarinat. Mun miälestä tuallaanen on ihan opettavaasta ja eristää luavuutta, aivan toista ku ne pelit joita poika vois pelata vaikka koko päivän yhtä soittua.

Mä käskin Susannan kirijoottaa kans jonkunlaasen reportaasin perjantaisesta Lasten Parlamentin täysistunnosta, johona se oli Vähänkyröön erustajana. Kirijoottihan se, ja suuttuu pahanpäivääsesti ku mä käskin tekemähän muutoksia. Sen tähäre, ku flikka oli kirijoottanu sen jonkinlaasella slangin ja paikallisen murteen sekootuksella. Eihän äireen saisi tekstiihin puuttua, mutta tuas tapaukses oli vähä pakko. Ku sitä tekstiä ehkä tarvitahan muun muas liitteenä, jos haetahan kunnalta kulukorvausta hotellimajootuksesta ja matkakulungeista. Isäntä oli flikalla saattajana.

Poika innostuu sitte askartelemahan. Sain jopa mettäretkellekkin, ku käskin mennä mettästä kattelemahan käpyjä, sammalta ja riskuja jouluaskartelua varten. Hakihan se, tosin ne tuamiset piti laittaa kuivamahan, eihän kosteista voinu mitään askarrella. No, olihan meillä askartelulaatikos isoja sembramännyn käpyjä jotka oomma joskus tuanu joltakin reissulta. Vesifäri näytti tarttuvan käpyyhin oikeen hyvin, notta tuli komeeta puita ku ne färitti vihiriällä. Tosin keittiön pöyräskin on väriä, vaikka kuinka oli sanomalehtiä suajana.

Itte innostuun siivuamahan lasivitriiniä. Mä tilasin kesällä Apilanlehereltä astiaston, joka piti saara vähä kivemmin esille. Isäntä ei oikeen ymmärtäny, ku mun piti saara sellaanen kissankuvaanen astiasto, joka maksoo yli seittemänsataa. Mutta oon erelleenkin tyytyväänen ostokseheni. Naapurin Kerttu tuumas, jotta nuasta sun tenavat viälä tuloo tappelemahan... No, tuskin. Ne on joka kippo käsin maalattuja, ja niis seikkaaloo kakstoista erilaasta kissaa. Ja kuten aika moni tiätääkin, oon aivan hulluna erilaasihin kissateemoohin. Niinku tiätysti nuahin elävääsempihinki keherääjihin.

Meillon vitriinis aika runsahasti erilaasta Iittalan lasifatia. Lisääkin sopii, siitä pirän hualen. Meirän Johanna nimittäin otti lopputilin nykyysestä vastaavan pestistänsä, ja aloottaa viikon päästä Iiittalan myymäläs. Mukavammat tyäaijat, ku ei tartte aamukuurelta olla tyämaalla. Jaksaa paremmin opiskellakki. Oli vaan melekoonen shokki omistajille tua Johannan irtisanoutuminen, siälä tuloo monenmoisia ongelmia. No sellaasta se on yrittäjän elämä, muillakin ku meillä.

Moon tilannu meille yäpöyrät. Netistä. Oomma kauan kattellu sopivia, eikä oo löyretty. Nyt löytyy, tuloovat ens viikolla. Keittiön pöytä ja tualit menöö maalauksehen vuarenvaihteen jäläkehen, notta ei se ny haittaa vaikka sitä vesifäriä pöyränkantehen tulikin. Sain vihiroonkin aikaaseksi selevittää sopivan firman. Ja yks isäni äireen kototaloosta oleva peilipiironki on nyt löytäny entisööjän. Seki on orottanu ullakolla ikuuset aijat. Viälä ku soffakaupoolle päästääs. Ei ookkaan heleppo homma, ku emmä oikeen tykkää näistä nykyaijan laatikkomallisista.

Tapeettiakin pitääs kovasti uusia. Kahareksas vuares on kulumista tapahtunu vähä joka pualella huushollia. Mutta tapiseeraamisesta ei viälä tohori äänehen eres puhua. Mä vaan tyyryn ajattelemahan kovaäänisesti.

Tympääsöö

Ei meinaa oikeen
nyt mikään toimia.
Tarttisin kyllä
rutkasti voimia

notta tehtyä tulis
eres pakolliset työt,
eikä murehties menis
kääntyylles yöt.

Syyttääskö tästä
tympiää säätä
ku väsyttää vaan
ja porottaa päätä?

No, heleppo on syitä
muiren niskoolle viskua,
ku itte vaan tahtoos
peittua päällensä kiskua.

Vaikiaa on kyllä
olostansa tykätä,
ku ittiänsä pitää
vetää ja lykätä.

On meikälääsen sisällä
kai laiskamatolasti,
ku tympääsöö kaikki
niin raskahasti...

-rhv

Päänupis vilajaa

Jokirantamaisemaa 1.11.2008

Mikähän mun nyt on, ku ajatukset mennä vilistää niin
nopiaa nottei pysy peräs...

On se surkiaa, jos tuloo ajateltua oikeen viisahia
eikä kerkiä havaattemahan ittekkään.
Siinä menöö hyvät ajatukset aivan hukkahan.

Parasta vissihin mennä maata jottei tuu isoompaa vahinkua.

Maa on rouras ja olo martaanen

Johanna Sini Tuulia & Hanne Satu Maaria,
Joona Waltteri Wiljami & Susanna Suvi Anniina.

Säätiedotus piti kuin pitikin eilisen kohdalla paikkansa valitettavan hyvin. Sade muuttui ensin räpäskäksi, lopuksi satoi lunta. Isä kannettiin hautaan sohjossa kahlaten. No, eipä parempi keli tuota tilannetta olisi miellyttävämmäksi tehnyt, vilunväreet olisivat menneet varmasti aurinkoisellakin kelillä.

Illattain menimme vielä käväisemään pizzeriassa. Päivä oli ollut todella kiireinen, eli viimeinen päivämme yrittäjinä Rewell Centerissä sai hienon lopun. Tänään menimme heti aamusta tekemään inventaarion uuden yrittäjän kanssa. Samalla avainnippumme muuttuivat konkreettisesti kevyemmiksi.

Toivon mukaan yrityskauppa tuo kevennystä henkiseen puoleenkin. Viime ajat ovat olleet niin raskaita, että tuntuu kuin ikävuosiakin olisi tullut monta lisää.

Kuukausi vaihtui marraskuuksi. Lunta oli aamulla melkoinen kerros, illalla Joona oli tehnyt jo lumiukonkin. Ylläoleva kuva otettiin tänään, tosin tuossa kuvassa ei lunta näy, mutta tulipahan jälkikasvua tallennettua lumisissakin maisemissa vaikkapa joulutervehdyksiä varten.

Wikipedia: Marras-sana viittaa yleensä tavalla tai toisella kuolemaan. Kuukauden suomenkielinen nimi viittaa siihen, että maa on silloin usein yöpakkasten vuoksi roudassa, minkä vuoksi useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi.

Sekalaasia sekooluja

Naavaparrat kuivumassa. Mitä ilmeisimmin pukinmuori on ottanut parrat
naftaliinista ja pessyt pukin ja tonttujen varusteet juhlakuntoon.
Pikkujouluaika lähestyy...

Huushollissamme majailee tolkuton määrä erinäisiä reseptikirjoja. Minkähän ihmeen takia? Kuitenkin, kaiketikin katson lähes aina ohjeet netistä. Hannelle ja Johannallekin olen ostanut monet kerrat hyödyllisten lahjaideoiden sarjaan kuuluvia keitto- ja leivontakirjoja. Enpähän taida ostaa enää.

Äsken tein netistä löytämälläni ohjeella omenapiirakkaa. Hyvää tuli. Reseptiä lukiessani huomioni kiinnittyi ohjeessa olleeseen sanamuotoon: Sekoita puulusikalla kovaa tasaiseksi. Tuon kovaa-sanan perusteella arvelisin reseptin laatijan omaavan pohojalaaset juuuret. Tuo kovaa-sana kun ainakin meillä tarkoittaa voimakkaasti.

On se muuten kummallista, kun nykyään nuoretkin ihmiset täyttävät jo viisikymmentä. Viime viikolla serkkupoika juhli puolta vuosisataa, ja veljenikin täytti neljäkymmentä. Tuntuu siltä, että tuon neljänkympin jälkeen elämä on mennyt niin nopeasti, että kaikki on ollut vain yhtä vilinää. Kuinkahan nopeasti se sitten viisikymppisenä vilistääkään?

Kuka haluaa haravoida meidän pihasta loput lehdet? Krookuksen sipulitkaan eivät ole kaivautuneet maahan itsestään. Tuo hartiakipuiluni on erinomainen syy, johon voi vedota, kun oikeasti haravoiminen ei tällä hetkellä huvita. Äitini jo haravoikin koivujen lehdet, mutta viime päivien myrskyt ovat repineet pylväshaapammekin paljaiksi.

Eilen isäntä kiipaisi puuhun. En minä häntä sinne ajanut, vaan ihan itsestään meni. Asensi samalla paikoilleen lahjaksi saamamme linnunpöntön. Saman tien alkoi valtaisa siipien suhina, kun linnut kävivät tutustumassa uuteen lukaaliin. Sisätilatkin tutkittiin, ja luksuspöntön ilmestymisestä tiedotettiin mitä ilmeisimmin reviirin ulkopuolellekin - ainakin lintujen lukumäärän perusteella.

Keväällä laitamme pönttöjä lisää. Jo on aikakin, sillä meillä ei tainnut olla entuudestaan kunnollisia pönttöjä kuin parissa puussa.

Muistan, kuinka ylpeä olin lapsena, kun olin tehnyt itse oikean linnunpöntön. Kai siinä isä oli apuna, tuskin muuten olisin saanut sahattua lautoja oikean mittaisiksi. Muistan, kuinka linnut aina aluksi välttelivät "uudesta puusta" tehtyjä pönttöjä. Vanhat, harmaantuneet pöntöt olivat aina suosiossa.

Viimeisiä viedään pizzeriassa, eli viimeinen viikko on meneillään. Asiakkaat ovat kyselleet, että onko haiku olo. Täytyypä sanoa, että eipä oikeastaan ole. Voipi olla, että kun tuo avainnippu todellakin muuttuu kevyemmäksi lauantaina, jonkinmoista tuskaa ilmentyy.

Kuten jotkut tietävätkin, tarkoitus ole ole tyystin tykkänään jättää Kotipizzaa. Voipi olla, että jossain vaiheessa olemme taas tavalla tai toisella tekemisissä Kotipizzan kanssa. Ehkäpä tämä asia on se, joka lieventää luopumisen tuskaa. Mutta saas nyt nähärä.

Perjantaina olimme oikein kutsuvieraina Fontanassa. Hyvää syötävää ja juotavaa. Kutsu kävi City-lehdestä, jossa valittiin Kaupungin Paras-juttuja. No, isäntä oli tietenkin Kaupungin paras pizzakokki. Jos kerran Berlusconi-pizza valittiin maailman parhaaksi, toki se on myös kaupungin parasta. Mainetta ja kunniaplakaatti tuli. Väsy kävi kuitenkin käpälään, emmekä jaksaneet jäädä kuuntelemaan Jonna Tervomaata, joka astui illan mittaan estraadille. Oommako me vanhoja, muka?

Yhtenä päivänä ajallessani kaupungista kotiinpäin, jokin vilahti autoni edestä. Ei se hirvi ollut, paljon pienempi. Kauris, peura? Ruskea, sarvia sillä ei ollut. Oli pimeää, ja auton valoissa se vain vilahti. Samoilla paikoin on usein hirviä, mutta kauriita en ole ennen nähnyt, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan nähneen. Ajattelin vain, että tuskin se yksin oli matkassa. Kaiketi niitä on alueella enemmänkin. Hirvimääräkin on rajusti lisääntynyt, naapurikunnassa Laihialla on kuulemma peräti 60 kaatolupaa.

Poika alkoi rustaamaan kirjettä joulupukille. Listan pituutta saattaa rajoittaa se, että poika ei vielä ole kovin tuottelias kirjoituspuuhissaan. Hoppuhallin lehdestä saa näköjään oivia ideoita lahjatoiveiksi, ja odottelenkin, koska kysymys kuuluu: "Äiti, saako tästä leherestä leikata kuvia, en mä jaksa kirijoottaa..."

Tein testin: moniko huomaa mokan...?!?

Kurikka-lehdessä oli tuttu kuva. Samainen kuva oli mulla täällä blogissakin heinäkuussa, mutta laitoinpahan nyt uudemman kerran. Lehdessä nimittäin luki tämän kuvan vieressä, että Onkikuva voitti kuvakisan.

Mukavaa! Olin laittanut runonpätkänkin kuvan mukaan, vaikka ei kisa mikään runokisa ollutkaan:

Nappasko kala,
vai poisko jo ehti,
kun saaliina onkin
vain lumpehenlehti...

No, eipä tuo haittaa,
- matoja riittää,
kohta jo kolli
kaloista kiittää.

Kiireessä rustattu runo - sen huomasin saman tien sitä nyt lehdestä lukiessani. Tuolla joessahan kelluu ulpukanlehtiä, lumpeita ei näillä seuduin juuri tapaa. Ulpukan keltaisista kärsäkukista sen sijaan tehtiin lapsena leikkipossuja. Noo, sattuuhan sitä ja kipeämpääkin ottaa, mutta harmittaa moinen kömmähdys. Toisaalta arvelisin, että kyseinen vääränlainen nimitys liittyy jotenkin murteeseemme, sillä niin monen olen todellakin kuullut kutsuvan ulpukoita lumpeiksi. Että murtehen piikkihin tämäkin, minen oo mokannu mitää...!

Taitaa tulvia yleisönosastoon oikaisuja... Voivatpa jotkut myös ihmetellä, miksi joku vähäkyröläinen lähettelee kuvia Kurikka-lehden kilpailuun. Tosin sukunimen perusteella monet saattavat osata yhdistää yritystoimintaamme, eli ScanBurger PuskaJussiin.

Kiva yllätys tuo voitto joka tapauksessa, olin itse asiassa jo unohtanut koko kilpailun.

Pahemmanpualoosta ploosuutesta

Joskus - tosin harvemmin - voi todeta, että onpas hyvä, kun ei ole saanut jotakin asiaa aikaiseksi. Tänään olin erityisen onnellinen saamattomuudestani.

Olen koko syksyn suunnitellut meneväni ostamaan sänkyymme uudet sijauspatjat. Onneksi se on jäänyt suunnitteluasteelle. Tänäänhän sää muuttui iltapäivällä ihanan aurinkoiseksi, joten päätin viedä vuodevaatteet ulos. Tuuli puhalteli sopivasti, joten raikasta tuoksuakin oli tiedossa.

Nostelin sijauspatjamme tuuletustelineelle. Hakkasin, kääntelin ja taas hakkasin. Ihme kyllä hartianikin suostuivat yhteistoimintaan, joten annoin patjoille kyytiä oikein viimeisen päälle. Peitotkin saivat höykkyytyksestä osansa, ja kohtalaisen kovaksi yltyneen tuulen takia laitoin ne narulle monella pyykkipojalla liekaan. Sama juttu tyynyille - joita parivuoteessamme majailee yhteensä viisi kappaletta.

Tunnin kuluttua menin viemään pyykkejä narulle. Ajattelin, että saan samalla ottaa entiset pyykit pois, koskapa ovat varmaankin kovassa tuulessa nopsasti kuivaneet.

Lakanatpa olivatkin poistuneet narulta ihan omatoimisesti. Yksi oli kiinnittyneenä pensasaitaan, toinen oli hivuttautunut viereiselle kynnöspellolle. Tyynyt viilettivät pitkin nurmikkoa, ja tuuletustelineemme oli tehnyt kertakaikkisen voltin sijauspatjoineen.

Arvatkaas, ovatko sijauspatjamme kurassa. Aivan niin, kyllä ovat. Untuvatyynymmekin ovat yksi kerrallaan käyneet pyörähtelemässä pesukoneessa, muut vuodevaatteet odottelevat vuoroaan. Mutta nuo sijauspatjat: Enää en aio niiden suojuksia pestä. Ei voi olla rasittavampaa, kuin yrittää sovittaa sitä vaahtomuovista sisusta pesussa kipsahtaneiden patjansuojusten sisälle. Isäntäkin on reissussa, eli pesunjälkeinen venytys ja vanutuskaan ei onnistu.

Taidanpa nukkua vieraspatjalla. Isäntä palaa kotiin perjantaina. Aion vihjata, että voisi tuoda tuliaisina parit uudet sijauspatjat. Jollei halua nukkua hoppuhallipatjalla.

Fiäteri kireellä

Luonnon muovaamaa ympäristötaidetta kannossa.

Ärsyyntymiskynnykseni on tätä nykyä hyvin, hyvin alhaalla. Itse asiassa stressinsietokykyni on olematon, milteipä tyystin kadonnut. Kommunikointini muuttuu kimeäksi aivan kuin itsestään, jollei kaikki mene juuri niinkuin minä toivoisin.

Tällainen itsetutkiskelu lienee silloin, tällöin ihan paikallaan. Meikäläinen on kuitenkin viime aikoina tutkiskellut itseään kyllästymiseen asti, joten rajansa kaikella. On muuten ikävää todeta olevansa sangen ärsyttävä ja ikävä ihminen.

Vähän aikaa sitten tapahtunut lähimmäisen menetys on vain osasyy olotilaani. Tosin juuri kyseinen tapahtuma lienee vaikuttanut minuun siten, että herkemmässä mielentilassani aistin erinäisiä epäkohtia ympärilläni helpommin kuin tavallisesti.

Viimeksi eilen illalla isäntä joutui rauhoittelemaan minua, kun olin vannonut sanovani suorat sanat erinäisistä asioista useammallekin henkilölle.

Aina on toki parempi nukkua yön yli ja miettiä sitten, kannattaako asioihin puuttua vai antaako mennä omalla painollaan. Mut ku. Mut ku ottaa joskus NIIN päähän että ei tosikaan.

No, aamulla sitten ajattelin kyseisistä asioista, että aivan sama. AIVAN SAMA. Jos jotkut ovat idiootteja, niin enempihän siitä itse joutuvat kärsimään kuin minä. Jos eivät vielä kärsi, niin ainakin myöhemmin.

Täytyypä tunnustaa, että tällaisen tosiasian tiedostaminen sai minut milteipä hyvälle tuulelle. Jotta olenpahan todellakin ikävä ihminen.

Unta nuppiin

Olen koko aikuisikäni ajan kärsinyt eriasteisista nukahtamisongelmista. Joskus olen syyttänyt siitä erityisen vilkasta mielikuvitustani, joka pääsee valloilleen erityisesti silloin, kun on hiljaista ja rauhallista. Yrittäjäelämästämme ei myöskään ole puuttunut stressaavia vaiheita, jolloin "isoo pyärä" on jäänyt päälle, ja ongelmien ratkomista on pakostakin joutunut jatkamaan yöaikaan.

Kyseinen "isoo pyärä" on usein tarkoittanut myös Isoa Innostusta, uusien yritysideoiden miettimistä. Täytyypä todeta, että monia ideoita ei olisi syntynyt ilman yöllisiä ideariihiä. Isoon Innostukseen kun on helppo saada isäntäkin mukaan, joka muuten ei kyllä juurikaan anna murheiden untansa häiritä. Ideariihet muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi mitä lähempänä aamua mennään.

Luulisi, että öisen ideariihen jälkeen aamu olisi ankea. Päinvastoin: Iso innostus antaa isosti voimia. Väsymys iskee sitten vasta parin päivän viiveellä. Varsinkin, jos päivän valjetessa ajatuksetkin seestyvät, ja varsin käyttökelpoisilta vaikuttaneet ideat tuntuvatkin kovin köykäisiltä.

Pidempään jatkuvana öisiä pohdintoja en voi kyllä suositella. Sellaisestakin minulla on kokemusta. Onneksi sain taannoin lääkäriltä nukahtamista helpottavia pillereitä. Purkki on kulkenut mukanani myös ulkomaanmatkoilla. Aikaerot ovat aina olleet minulle erityisen tuskallisia koettelemuksia, eikä loma tunnu lomalta jos kaksi ensimmäistä päivää menee tokkurassa. Ennemmin olen ottanut puoliskan pillerin ja nukkunut itseni virkeäksi.

Viikko sitten olin lääkärissä. Kyseisestä visiitistähän kirjoitin tänne blogiinkin. Minulla oli tuolloin laukussa kyseinen ihmepurkki, jossa oli vielä muutama tabletti jäljellä. Valvottuani kroppasärkyjeni vuoksi, arvelin tarvitsevani uuden purkin. Lääkäri kirjoitti reseptin, ja minä onneton kysyin, että mahtaako olla samanmoinen purkki. Lääkäri tiuskaisi, että "Mistäs minä tiedän, onko samanmoinen purkki, mutta lääkkeet on kyllä samoja." No, tuossakaan tilanteessa meikäpotilas ei osannut käyttäytyä. Läpi yön valvoneena, niska jumiutuneena en osannut asetella sanojani oikein. Kysymyksenihän olisi tullut kuulua: "Sisältääkö kyseinen reseptilääke saman tablettimäärän kuin tämä laukussani ollut?"

Enpä muuten olisi viikko sitten arvannut, että olen totta totisesti tarvinnut nukahtamislääkkeitä. Tiistaina kävimme äidin kanssa valitsemassa arkun ja sopimassa muutenkin hautajaisiin liittyvistä asioista. Sen jälkeen lähdimme nuorimmaisten kanssa Helsinkiin, kuten olimme syyslomaohjelmaksi sopineetkin. Elämän täytyy jatkua, Susanna ja Joona olivat niin odottaneet pääsyä isojen siskojen luo. Eli ensin Johannan ja Antti-Villen luo, jossa yövyimme. Keskiviikkona olimme ensin Heurekassa, iltapäivällä Antti-Villen vanhempien luona Tuusulassa. Sitten ajelimme Hannen ja Veskun luo Turkuun. Torstaina olimme Karibia-kylpylässä, ja sieltä pitkä ajomatka Kurikan kautta kotiin.

No, eilinen menikin sitten vähän toisenlaisissa tunnelmissa.

Sellaista elämä on. Sellaista sun tällaista. Mutta pääasia, että elämää on.

Syränalaa korventaa

Syksyn riemua viime sunnuntaina.

Minä en hyväksy. Ennen eilistä en itse asiassa oikein ymmärtänytkään.

Isän poismeno oli niin yllättävää, että sellaista ei sisäistä hetkessä.

Eilen isä siirrettiin Vaasan Keskussairaalan kappelista Isoonkyröön odottamaan Pyhäinpäivän aattoa, jolloin hautajaiset pidetään. Kyseinen päivä on myös viimeinen päivämme yrittäjinä Rewell Centerissä. Että sellainen halloween meillä.

Ymmärrän, että isä sai kokea hienon kuoleman. Hänen ei tarvinnut kärsiä kivuista, ei maata riutuneena sairaalassa pitkiä aikoja, ei tuntea avuttomuutta. Hän lähti kesken aamulenkkiä, syksyisten lehtien leijaillessa maahan. Silloin aurinkokin vielä paistoi, aamulla. Mutta miksi isä sitten otettiin pois, kun hänen ei tarvinnut päästä pois kärsimästä?

Äitini mielestä isän kasvot siellä arkussa olivat levolliset, tyytyväiset. Mun teki vain mieli huutaa, että tuu pois sieltä isä, ethän sä kuulu sinne!

Joona sanoi illalla nukkumaan mennessä, että kun paappa oli jotenkin niin eri näköinen. Jarmo siihen sanoi, että niin, kun paapan etuhiukset oli kammattu taakse. Minä en ollut sitä asiaa huomannut, mutta toki sitten muistin.

Tietävätkö syksyn värikkäät lehdet kuolevansa? Jos tietävät, miksi ne sitten näyttävät tanssivan leijaillessaan kohti maata?

Minulla ei ole enää isää

Sataa.

Illalla isä oli sanonut
lähtevänsä lenkille heti aamusta,
ennen kuin sade alkaa.

Isä lähti, vaan ei palannut.
Isän lenkki johti taivaaseen.

Taivas kyynelehtii kanssamme.

Reija

Tyhymäkin saa olla muttei hullu

Tämä aamu alakoo vähä köppääsesti.

Tai oikiastansa aamus mitään vikaa ollu, mutta ereltävä yä oliki sitte luku sinänsä. Musta tuntuu, notta en saanu nukuttua silimällistäkään. Kääntyylin ja vääntyylin, pistin tyynyä kaksinkerroon ja välillä heitin pois, vaihroon untuvaaseksi ja sitte taas kovemmaksi. Kipiää otti vaikka kuinka olis koittanu olla niinku ei olsi ollukkaan. Nyt ei kipu ollu pelekästänsä hartioos ja käsivarsis, nyt otti lisäksi niskahan ja selekähän. Aina ku sai vähä unenpäästä kiinni, niin saman tiän sai herätä ku otti johonkin päin kipiää. Oikiastansa joka paikkahan yhtä aikaa.

Mä en ymmärrä mistä moinen oikeen johtuu. Eilisen otin ihan iisisti kirjallisia töitä teheren, illalla olimma tenavaan kans elokuvis. Lenkillä olimma isännän kans, mutta ei mitään rääkkilenkkiä, ihan tasaasta tassuttelua vaan.

No, isäntä joutuu mua ensin hiaromahan aamulla, jotta pääsin joten kuten ylähä. Sillon jonkinmoosta kuusaa, ku oli taannoon sellaasella kurssilla. Sitte se eherotti, notta josko kävisin lääkäris. Mua ei vähempää olisi voinu kiinnostaa lähtiä Keskussairaalahan jonottamahan, mutta sitte sain tiätää, että Laihialla päivystetähän viikonloppuusinkin. Sinne sain peräti aijanki yhyreksi, ja ajattelin, notta jos ne vaikka laittaas kortisoonia.

Siäloli kuulkaas lääkärisetä sen oloonen, notta sitä ei tippakaan olis kiinnostanu kuunnella jonku akan narinoota. Meikäläänen koitti seleventää maharollisimman tyhyjentävästi, mistä moinen vaiva ny maharollisesti olis saanu alakunsa, notta ku tyävoimavajausta ollu täs ja töis vaan on pitäny olla koko aijan. Se keskeytti joka välis mun turinat, mä muista mitä se oikeen sanoo mutta suurin piirtein niin notta pirä ny akka naamas kiinni ja sano mikä sua muka vaivaa.

Ristus, olin niin väsyksis ja tuskaanen, notta en vissihin osannu oikeen selekiästi vaivojani täsmentää, ja niskoostaki se vaan totes notta "No kääntyyhän ne!" Mitä ryäkälestä siinolis pitäny sanua, ku se käänteli ja väänteli ja kyseli joka välis notta mihinkä nyt ottaa ja ottaako kovempaa ny ku äsköön. Perkules, ku kipiää otti joka paikkahan.

Koitin sanua, notta mun olis pakko ny saara jonkunlaasta troppia tai piikkiä. Notta ku olis pakko saara nukutuksi. Siihen se vaan totes yksoikoosesti, notta niinhän sitä kaikki haluaa. Pisti piikin hartiahan, vaikka suurin kipu oli lapaluiren välis. Mahtoo olla jotaki lumelääkettä, koska tehoa ei ainakaan ollu. Ens kerralla varmahan kysytähän, notta kuinkas piikki tehos, ja orottaavat mun kehuvan kuinka tauti hävis saman tien.

Sanoon sitte johonakin välis, jotta ku rupiaa tästä unenpuutteesta olohon välillä samanlaasia oireeta ku taannoon oli aivotärähryksestä: Muistan silloonki tolijottaneheni jotaki kirijanpitojuttuja aikani ja miättineheni, jotta mitähän mun näillekki paperiille pitääs teherä. Jotta ku ei meinaa järki leikata. Tämä tuumas siihen, notta "Tua jo viittaa depressiohon."

Mun miälestä lääkärin pitääs tajuta, notta jos kroppa on kipiä eikä sen tähäre saa nukutuksi, ei siinä oo kysymys mistään sen kummemmasta masennuksesta. Lepo siihen auttaa. Jos se olis mulle ruvennu tarijuamahan jotaki miälialalääkkeetä, niin oliski nähäny lääkärisetä sellaasen miälialaleimahruksen notta oksat olis ollu pois, ja pala larvaaki. Minä nääs häjyylen justihin silloon ku mua häjyylyttää, mutta oon toki tärkiää paremmallakin päällä. Ja yleensä oon. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, notta jotaki lääkityksiä kuulemma tarjotahan nykyään kakaroollekki ku on suurin piirteen ekat treffit menny mönkähän. Kyllähän sitä pitää opetella kokemahan monenmoosia tunteeta, siinähän se elämän rikkaus on. Eri asia on toki sitte, jos on oikiasti sialu sekaasin, niin tottapa niistä lääkkehistä sitte on apua.

No, kirijootti se lääkäri sentäs mulle lähettehen fysikaalisehen. Sitä aion ny kokeella, ku tua osteopatiahoitokaan ei oikee tunnu tehuavan. Ja otan kunnon kipurohtoja ny maata mennes, oikeen kolomiolääkkehiä, jos nuppi turtuus sen verran nottei kipua tuntuusi.

Tavoitteidenasettelun tärkeys

Olimme runsas kuukausi sitten tilaisuudessa, jossa vieraana oli myös Juha Mieto. Kyse oli Kurikassa järjestetystä Rytmiraide-tapahtumasta, jonka sponsoreina mekin toimimme.

Heti kun tulimme paikalle, Pitkä-Jussi tuli luoksemme kättelemään ja juttusille. Jälkeenpäin ihmettelin isännälle, että miten ihmeessä Mieto juuri meitä tuli tervehtimään ja jututtamaan, tai että miten hän meidät/isännän tunsi. No, isäntä tuumasi, että "Tottapa se ajatteli, jotta tuan täytyy olla joku tunnettu henkilö, kun kehtaa tuallaasta poninhäntää pitää ihimisten ilimoolla..."

No, itseasiassa Jarmo oli taannoin pyytänyt Miedolta tarjousta koulutustilaisuudesta. Tosin se tapahtui juuri ennen Miedon kansanedustajuutta, jolloin hänellä liikeni paremmin aikaa käydä luennoimassa. Ilmeisesti naama oli jäänyt mieleen, ja kyllä kai Mieto lukee kotikaupunkinsa lehteäkin, jossa meidän isäntä on ollut esillä. Toisilla ihmisillä tuntuu olevan muutenkin aivan erinomainen kasvomuisti.

Jarmo oli taannoin kuuntelemassa Miedon luentoa koskien tavoitteiden asettelua. Kurikan poika oli kertonut, kuinka hän jo alaluokalla teki puutyötunnilla itselleen palkintokaappia, isoa sellaista. Kaverit olivat ilkkuneet siihen tyyliin, jotta "Mitähän säkin luulet tuonne laittavas." Tuolloin nuori hiihtäjänalku oli tuumannut, että " Tämei kuulkaas tuu eres riittämähän!"

Nuori Juha oli jo varhaisessa vaiheessa päättänyt, että hän tulee vielä hiihtämään maailmanmestaruustasolla. Kun päätös oli tehty, hän teki lujasti töitä toteuttaakseen haaveensa. Määrätietoista, periksiantamatonta harjoittelua, vaikka välillä hammasta purren. Vähitellen palkintokaappi täyttyi - eikä piisannutkaan.

Siinä sitä riittää esimerkkiä itsekullekin. Miato on kova jätkä.

"Successful is Goals." Brian Tracy

http://www.briantracy.com/

Jospa se tästä!

Tällaiseenkin näkyyn voi törmätä luontoretkellä.

Syystä tai toisesta tämä parhaat päivänsä nähnyt peltilehmä jaksoi kiinnostaa poikaa enemmän kuin syksyinen luonto. Kuten kuvasta näkyy, myös Petteri-kissamme oli mukanamme retkeilemässä viime lauantaina.

Osoittaa muuten aikamoista jaksamista pieneltä kissalta, kun jaksoi tallustaa mukanamme seitsemän kilometrin matkan, välillä metsikössä poukkoillen. Kotiinpäin mentäessä se kylläkin halusi välillä matkata sylissä.

Tänään olen ollut huomattavasti paremmilla fiiliksillä kuin pitkiin aikoihin. Osasyy olotilan kohenemiseen on siinä, että nyt saan pitää ainakin pari päivää vapaata. Sen kunniaksi hain itselleni Juha Tapion uusimman ceedeen, ja Susannalle toin vastaavasti Indican uusimman. Joonalle toin pari deeveedeetä, Astrid Lindgrenin elokuvia molemmat. Krookuksen sipuleitakin ostin sadan kappaleen pussin. Ajattelin laittaa niistä ainakin osan postilaatikon juurelle.

Huomiseksi on lupailtu sateista. Antaa sataa vaan, pääasia että saa olla kotosalla.

Grillille on tullut työhakemuksia oikein läjäpäin. Huomenna Jarmolle tulee työhaastatteluun kolme tyttöä. Eiköpä tämä työvoimatilanne tästä vähitellen tasaannu Kurikan suunnallakin. Voi kuinka odotankaan, että pääsisimme useammin vaikkapa teatteriin, elokuviin, ihan minne tahansa! Niin, ja monenmoisia pikkujoulujakin on taas tulollaan.

Jomotus jumittaa mielialan

Kuva viime lauantain luontoretkeltä. Kävimme isännän ja
pojan kanssa pitkällä metsätielenkillä.

Nyt on kuulkaas sillä tavalla, että en oo pitkään aikaan saanu aikaiseksi yhtään mitään mainitsemisen arvoista.

Tuo ylläoleva päätelmä on lopputulos tämäniltaisista monenmoisista pähkäilyistäni ja pohdinnoistani. Niiden perusteella olen tullut siihen tulokseen, että olen viime aikoina suorastaan valuttanut hukkaan ainutkertaista elämääni elämällä "Kunhan täs ny tästäkin päivästä joten kuten selviäis"-tyylillä. Niska-hartiaseutu-jomotukseni on ollut sen verran lannistavaa, että vaikkahan töissä olen ollutkin, mistään täysipainoisesta työskentelystä ei todellakaan voi puhua.

Jotakin oikein kivaa pitäis nyt tapahtua. Sellaista, mikä sais ajatukset hetkeksi pois tästä omasta kurjasta olotilasta. Kyllä se vain niin on, että mieliala vaikuttaa jopa kropan särkytiloihin.

Ensi viikolla on lapsilla syysloma, ja ollaan tässä haaveiltu, josko päästäis pienelle lomalle heidän kanssaan. Töissä saattais työvuorot jopa järjestyä. Pieni trippi vaikkapa Kreikkaan olis ollu ihan paikallaan, vaan pitihän sen arvata, että mistään ei saa enää matkoja. Kaksi aikuista ja kaksi lasta on melkoisen vaikea yhtälö pikamatkojen suhteen. Joitakin yksittäisiä matkoja löytyy, tyyliin Rhodokselle Oulusta. Tai sellaisia, joissa sais odotella kellonympärystän jossain lentokentällä vaihtokonetta. Ei kiitos.

Mulle riittäis lomaksi vain se, kun sais olla ihan rauhas täällä kotona ja vaikka siivota. Lapset tietenkin haluavat jonnekin, ja jollei nyt muualle niin ainakin Helsinkiin mennään. Tai ainakin lapset, mikäli Johanna saisi järjestettyä vapaata töistä. Kyllähän isosisko noille nuoremmilleen ajankulua keksisi.

Hanne lähti tänään kissoineen kohti Turkua. Seuraavan kerran esikoinen taitaa tulla kotimaisemiin vasta jouluksi. Vävypoika sen sijaan taitaa joutua puhalluttamaan poroja Turun toreilla ja turuilla, koskapa viime jouluna oli vapaalla.

Automaattista ketutusta

"Jarmo Valtari tässä automaattisesti hei! Valitettavasti en juuri nyt pääse vastaamaan, tai olen mahdollisesti peittoalueen ulkopuolella - tai jopa peiton alla. Jätä viesti niin otan yhteyttä myöhemmin."

Kun minä soitan isännälle, mulla on välitöntä asiaa. Mikäli joudun asioimaan vastaajan kanssa, ärsytys on melkoinen. Saatan toki lausahtaakin vastaajaan muutaman valitun sanan, tyyliin "No mihinä sä ny TAAS oot, soita ny HETI kohta välittömästi!" Äänenpaino on luonnollisesti jäkättävä, kuinkas muuten.

Kun isäntä on jossain reissussa, tapahtuu aina kaikenlaista odottamatonta. Tämähän on luonnollisesti isännän syy, mitäs on liesussa. No, olen ihan oikeasti ollut kyllä kestokyvyn äärirajoilla hoidellessani kahden vajaamiehityksella toimivan firman asioita. Viimeistäänkin sitten kotona olen ollut ihan puhki. Olen ollut kyllä kaikkea muuta kuin kiltti ja ymmärtäväinen äiti etsiessäni nuorimmaisen kadonneita hanskoja, pipoja ja loppuviimeksi vielä ulkotakkiakin, joka muuten löytyi koulun metsästä. Odottelenkin kirpeitä pakkaskelejä, josko sitten poika muistaisi ottaa mukaan ulkovarusteensa. Parin viikon välein olen saanut käydä noutamassa koululle unohtuneet kymmenkunta hanskaparia ja saman verran päähineitä, tosin takin etsiskely metsiköstä oli minulle uusi kokemus.

No, nyt on taas isäntä kotona jakamassa näitä arjen haasteita. Hänen tehtäväkseen olin säästänyt erään koeajalla olleen työntekijänkin työsuhteen päättämisen. Uusi löydettiin onneksi saman tien, ja tuleva omistajakin oli työhaastattelussa mukana.

Oli todella raskasta huomata, että monipuolisesta työkokemuksesta huolimatta kaikista ei kerta kaikkiaan ole meidän työntekijäksemme. Meillä työskennellään tiiminä, ja siinä ketjussa ei voi olla heikkoja lenkkejä.

Viikko on ollut kokonaisuudessaan sen verran traumaattinen, että olen ollut tänään kotona lepäämässä kun siihen viimeinkin tuli mahdollisuus. Menin päivällä puoli yhdeltä nukkumaan, ja nukuin täysillä puoli seitsemään saakka, jolloin Susanna tuli herättämään syömään. Hanne on onneksi kotosalla, oli noutanut Joonan iltapäivähoidosta ja laittanut ruokaa. Enpä muista milloinkaan nukkuneeni kuuden tunnin päikkäreitä. Mietin, että olisinko mahtanut nukkua aamuun saakka, ellei minua olisi herätetty.

Väsymykseeni on syynä sekin, että hartiani ovat oireilleet viime aikoina todella pahasti. Eilen olin taas osteopaatin käsittelyssä, ja tuntui kyllä aluksi, että kipu vain yltyi. No, lepoa tämä akka tarvitsee, eiköpä tässä sitten taas eheydy, niin sisältä kuin ulkoa.

Kotia-kotia

Huomenna Hanne tulee tänne kotia-kotia. Kyseinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että kyse on tästä lapsuudenkodista, eikä siitä nuorenparin omasta kodista siellä Turussa. Turun kotiinsa mennessään hän menee vain kotiin.

Kahden kissan kanssa matkustaminen ei liene herkkua, kun tiedossa on myös junan vaihto kesken matkan. Minun onkin parasta päästä töistä ajoissa, että ehdin noutamaan matkaajia junalta.

Hannen luvalla kopioin tähän lyhennelmän Hannen kolumnista Salon Seudun Sanomissa:

Karvaiset ja sottuiset mamin kullat
Kotonani kaikki vähänkin arvokkaampi on piilotettu kaappeihin, jotka on teljetty kiinni kuminauhoilla. Matot ovat meillä aina leikkien jäljiltä makkaralla. Pyykkikori on harva se päivä myllätty ylösalaisin, sillä se on paras piilopaikka. Ei, emme ole tavallinen lapsiperhe, vaan meillä asuu kaksi kissaa: pentuna meille muuttanut Alma ja vanhempana adoptoitu Pekko.

Vauvaperheelliseksi sitä välillä olonsa kuitenkin tuntee. Aloitetaan vaikkapa vaipanvaihdosta. Meillä sottapytyt onneksi pesevät kakkapyllynsä itse, mutta ei hiekkalaatikon siivoaminenkaan riemullista puuhaa ole. Vauvojen tuotokset pysyvät vaipan sisäpuolella ainakin silloin tällöin, mutta kissat varistelevat asiointinsa jälkeen hiekkaa ympäri huushollia.

Lapset oppivat tai ainakin ymmärtävät jossain vaiheessa, että ruualla ei saa leikkiä. Kissojen mielestä leikkiminen on puoli ruokaa. Naksua pitää ensin heittää tassulta toiselle ja vierittää nenällään keittiön ympäri ennenkuin sen voi laittaa suuhun. Ylimääräiset silakat kannattaa Pekon mielestä varmuuden vuoksi jemmata sängyn alle ja pitää niitä siellä, kunnes joku muu löytää haisevan kätkön.

Kissojen myötä myös meillä on "remontoitu", vaikkakaan ei lastenhuonetta. Vauvaperheessä tavarat voi nostaa pienten käsien ulottumattomiin, mutta kissoille edes katto ei ole rajana. Pekko osoitti eräänä päivänä akrobaattitaitonsa ja hyppäsi tiskipöydän kautta liesituulettimelle ja siitä keittiökaappien päälle. Valmistelin siinä kiireessä lähtöä. Ajattelin, että olkoot siellä, toimiipahan tuuhean häntänsä kanssa pölyhuiskana.

Pekko päätti kuitenkin tutkia paikan perusteellisesti ja tunki itsensä jääkaapin ja seinän väliin. Eikä päässyt pois. Kymmenessä minuutissa olin hädissäni repinyt alas verhotangon, rikkonut vasaralla ja taltalla sokkelin ja saanut veriset raapimisjäljet käsiini nostaessani hätääntynyttä kissaa pois ansastaan.

Kissojen kanssa ei tarvitse lähteä huvipuistoon kadottaakseen heidät. Alman mielestä on kerrassaan hupaisaa livahtaa esimerkiksi vaatekomeroon ja istua siellä karvankaan värähtämättä, kunnes minä alan huolestua. Vielä siinäkin vaiheessa kun alan olla varma, että olen vetänyt kissan vessanpytystä alas, Alma loikoilee piilossaan hiljaa viiksiinsä nauraen.

Entäs matkustaminen. Ne vanhemmat, jotka saavat näppyjä junien lastenvaunuista, eivät ole käyneet eläinvaunuissa. Pienessä ja ylibuukatussa vaunussa matkustaminen kahden kantokopan, vesikuppien, ruokakuppien, valjaiden ja rinkkojen kera on halpa elämysmatka.

Viereisellä paikalla matkustaa yleensä koira, hyvällä tuurilla kaksimetrinen ja haukkuva kera pienen omistajansa. Ymmärrän, että Pekon mielestä se on kantokoppaan pissaamisen arvoinen asia. Alma ei lopeta raastavaa naukumista, jos ei pääse syliin tutkailemaan matkan menoa. Alma on myös ehdottomasti sitä mieltä, että jokaista junan matkustajaa kuuluu tervehtiä, erityisesti sitä säikkyä undulaattia.

Ja voi sitä sisarusten kanssa nahistelua. Samalla lelulla ei voi leikkiä yhtä aikaa ja parhaat lelut omitaan. Mutta samalla tavalla kuin itse pienenä haltioiduin isosta tyhjästä pahvilaatikosta, kissojen mielestä ehdottomasti parasta on jännittävästi rapiseva tyhjä paperikassi.

Marinaa, turinaa ja rutinaa

Monen sortin kopeloosta ja surisijaa samalla apajalla.

Nyt kyllä hetken aikaa rentourun vaikkahan kuka sanoos mitä. Vapaapäiväkin, muka. Ajattelin käväästä töis, siis ihan vaan käväästä. Loppujen lopuuksi mun kävääsyni oli melekeen kuusi tuntia. Päätin, että periaatteesta en vaihra tyävaattehia, kerta en oo töis. Tein vaan kaikenlaasta pääasias vaan keittiön pualella, aluuksi oli takkikin päällä, ku olin kerta menny vaan kävääsemähän. Pakko oli ottaa takki pois, ja lopuuksi kengätkin, ku korkkariilla ei jaksanu tuntikaupalla seisua.

Kyllä se niin on, että jos tyämaalle menöö kävääsemähän, niin joka paikka siälä huutaa notta "Tuu!" Meillä on jouduttu ottamahan aivan liian monta uutta tyäntekijää samanaikaasesti, ja kaikilla on viälä palijo oppimista. Ja meikäläänen on niin väsyny, jottei jaksaasi opettaa. Helepompaa olis teherä itte. Mutta ku ei sekään onnistu. No, kunhan täs viälä ens kuun jaksaas hypäätä tuala Vaasas. Sitten mä vähitellen opettelen hommia grillillä, mutta varsinaasia tyävuaroja en ota viälä pitkähän aikahan. Ensin on saatava tää huusholli kuntohon. Itseasias opiskeluakin olis tiaros ihan koulun penkillä tuas ens vuaren pualella, jos nyt kaikki menöö suunnitelmien mukahan.

No, olisko tuas ollu tarpeheksi marinaa ja turinaa yhyrelle kerralle. Ai niin, vois viälä jatkaa rutinaa vaikka sillä, notta ku isäntä pääsi viikoksi relaamahan mutta mä en.

Niin, kävin viämäs sen aamukoneelle, lähti Jarnon kans perinteisesti Octoberfestiille. Tosin lensivät ensin Berliinihin, Jarno juaksoo siälä pyhänä maratonin. Siältä sitten jatkaavat Münchenihin. Noo, kyllähän tua oluen kittaaminenkin tyästä käy, ainakin sen perusteella, ku tapaa olla hyvääsesti väsyksis aina moisen reissun jäläkihin. Outoa... Niin, notta en mä ny kyllä tuanne olisi halunnukkaan joukkohon... (mitä, jottako rivien välis lukoo jotakin aivan muuta?!?)

*************************************

Hanne ja Vesku taitavat istua parhaillaan lentokoneessa, koskapa puhelimet tuntuvat olevan suljettuina kummallakin. Heidän pitäisi kotiutua tänään Prahan reissulta. Ensi viikolla Hanne on tulossa kotimaisemiin, tosin etätöitä taitaa olla mukana: lehtijuttuja työstettävänä, ja lopputyökin on viimeistelyä vailla. Lähetti sen mullekin kommentoitavaksi.

Vauvauutisiakin tuli maanantaina. Satun ja Markon pieni poikavauva putkahti maailmaan etuajassa. Ehdittiin siinä vuorokausi jännittää ja itse asiassa pelätäkin, kun ongelmiakin oli. Nyt ovat Birgit ja Raimo isovanhempia, ja Hannen Veskusta tuli eno. MAHTAVAA!

Kaameaa

Enpä osannut aavistaakaan, kuinka tuo Kauhajoen järkyttävä tapahtuma vaikuttaa meilläkin, siis ihan konkreettisesti.

Grillimme työntekijät ovat miltei järjestään kyseisen koulun kasvatteja. Yksi heistä on siellä opiskelijana tälläkin hetkellä, mutta sattui olemaan kyseisenä päivänä työharjoittelussa. Menehtyneet olivat tuttuja monelle tytöistämme, olipa joukossa heidän ystäviäänkin.

Mitä pitäisi tehdä, kun työntekijä ei pysty tulemaan surultaan töihin? Tai yrittää olla töissä, mutta itkeskelee koko ajan?

Pakkohan elämän on jatkua, vaikka tuollainen tapahtuma ei kyllä unohdu koskaan.

Isoo maha on tyhyjänä ruman näköönen

Onpahan ollu taas paussia blogikirijuuttelus. Ollu sen verran ressiä ja ketutusta ja väsymystä. Silloon on kyllä paree, nottei kirijoota yhtään mitään. Toisaalta tää blogi on kyllä oiva purkautumiskeino.

Tänään oon saanu peräti olla oikeen kotosalla. Tarkootus oli jatkaa tuan paperipinon selevittelyä tuas tyäpöyrällä, mutta ajattelinkin vähä ensin raivata kulukureittiä. Meillä kun on parin viikon aijan ollu jos jonkinmoosta laatikkoa orottamas jatkokäsittelyä. Pizzerian varastohon on vuasien varrella kertyny kaikenlaasta roinaa, ja niitä oomma ny tuanu tullesnamma vähis eris tuanne apukeittiöhön. On jos jonkinmoosta mainostaulua ja kunniakirijaa. Sitte samahan syssyhyn isäntä toi grilliltä kaikki vanhat tyävaattehet kotia, ku teetimmä uuret. Niitä oon pessy ja tutkinu, mitkä jätetähän tyävaattehiksi pehtooriille ja mitkä käys viälä varavaatteeksi grillille. Roskistavaraakin oli.

Meillä on kyllä pesukones laulanu jatkuvasti. Mulla kun on menos tuan pehtoorien asunnon vaatteeren ja petivaatteeren sun muiren pesu. Kaikki saa pestä, sillä sinne on poijat paiskinu puhtahien vaatteeren sekahan likaasiakin. Notta kaikkihan ne on pestävä. Huanot viän suaraa karkiajätteesehen. Kaikki peitot, tyynyt ja petauspatjatkin oon pessy.

Tuli sitten PuskaJussin kotisivujenkin suunnittelu johonkin vaiheesehen. Yllä on hahamotelma etusivusta. Jarno sitä on täs ollu tekemäs. On ollu kyllä hupaanen iltapäivä, ku ideoota on lennelly ihan solokenansa. Teherähän maharollisimman pohojalaanen. Rupes muuten harmittohon, ku justihin teetimmä ne uuret tyävaatteet, ja ny vasta keksittihin, notta kyllähän PuskaJussilla kuuluu hyäryntää Jussi-teemaa. Salamiakkiruutua ja silleen. Mutta teherähän sitte seuraavaksi sellaaset. Son hyvä ku on jo valamihiksi miätittynä.

Tuas kuvas muuten lukoo, notta:

HAE NY MASSIKKAS TALLISTA JA KURVAA SÄKIN
PUSKAJUSSIN RILLILLE SYÄMÄHÄN!

ISOO MAHA ON TYHYJÄNÄ RUMAN NÄKÖÖNEN.

Siinon velipoijan entisöömä Massikka etualalla, ja kuvakin on Arskan ottama.

Ai niin, saahan tuan kuvan klikkaamalla isoommaksi, notta näköö lukia tekstinkin iliman silimiklasia.

Syksyysen koliaa

Tämän kuvan olen ottanut runsas kuukausi sitten, jolloin ruskasta ei ollut vielä tietoakaan. Nyt on. Maisema on Merikaarron riippusillan eteläpäästä.

Minusta tuossa koivussa oleva kääpä on tosi kaunis. Nuo puut tekevät kuolemaa, en tiedä miksi ne on vielä kuorittu paljaaksi juurelta. Tuo kääpähän on loinen, tavallaan puun kasvain. Miksikähän käävät ovat aina niin koristeellisia? Jos ihmisellä on vaikka syylä kasvoissa, niin eipä se niin nätiltä näytä, vaikka sehän on vähän sama asia kuin kääpä puussa. Niin minä ainakin asian näen. Tosin kyllähän erinäiset syntymämerkit sun muut ns. "virheet" kasvoissa tekevät monestikin ihmisestä upean persoonallisuuden, ja puhutaanhan jopa kauneuspilkuista.

Se siitä. Syksyn merkit ovat ilmassa. Pakkasyöt ovat saaneet osan puista jo värjäytymään. Flunssaa on liikkeellä. Grillillä on neljä sairaslomalaista, kolme heistä on kuumeessa. Siellä nyt sitten terveenä säästyneet tekevät ylipitkiä vuoroja. Huonompi homma, sillä perjantaina ja lauantaina grilli on auki aamuyöhön, sitten vielä siivoukset päälle. Siinä sitten ollaan töissä mahdollisesti jopa yli aamukuuteen.

Pizzeriassa on ollut koko viikon todella kiireistä. Alakerran hampurilaisravintola on erinäisistä syistä johtuen joutunut lopettamaan toimintansa, ja tottahan heidänkin asiakkaitaan tulee sitten meille. Saapa nähdä, millainen ruokapaikka tulee tilalle. Tuskin siihen mitään ehtii tulla, niin kauan kuin me ollaan Rewellissä. Hyvähän se meille on. Mutta tänään tytöt soittivat, että heillä on niin pitkät jonot, että joudutaan jo antamaan rahoja takaisin. Odotusajat ovat olleet turhan pitkiä. Se ei ole todellakaan kivaa.

Minä olen ollut melkein koko päivän koneella. Sain viimeinkin tehtyä loput työtodistukset kesätyöntekijöille. Postiin lähtee melkoinen läjä kirjekuoria. Toivottavasti niihin tuli oikeanlaiset logoleimat kaikkiin. Jottei lue mansikanpoimijoilla, että ScanBurger PuskaJussi tai muuta vastaavaa.

Joonalla ja Susannalla oli tänään urheilupäivä koulussa, eli kaikki olivat koulujenvälisissä kisoissa urheilukentällä. Hienosti oli mennyt molemmilla. Jarmo oli siellä heidän kanssaan, mun oli pakko keskittyä näihin paperihommiin.

***********************************

Hupsis, tupsis. Tuli vähän breikkiä, sillä isäntä tuli tohkeissaan pyytämään syömään. Minä koitin sanoa, jotta joo joo, kohta. Mutta isäntä siihen, että ei ku tuut ny heti.

Mennessäni keittiöön minua odotti yllätys: Kynttiläillallinen kera viinin. Tai päivällinen tuo kai oli. Isäntä osaa tehdä vaatimattomistakin raaka-aineista maukkaita aterioita. Hän se hallitsee ruoan esillepanonkin: Arkisista ruoka-aineista saa isännän taidoilla todella näyttäviä luomuksia!

Nyt saunaan!