Tyylitöntä

Olen vähitellen joutunut sisäistämään senkin tosiasian, että tytär 10 vee haluaa suorittaa vaatehankintansa itsenäisesti. Äireen on aivan turha ostaa alesta paitoja, vaikka vitosella saisikin. Sain tässä päivänä eräänä kuulla tuomisistani kommentin: "Ei oo oikein mun TYYLIÄ!"

Susannan vaatekaappi osoittaa aikuistumisen merkkejä niin sisällöltään, kuin myös järjestykseltään. Paidat on ryhmitelty hienoihin kasoihin, ja mikä edistyksellisintä, ne on myös oikeaoppisesti viikattu.

Oma viikkaustyylini on kaukana oikeaoppisesta. Paidat kun saa näppärästi taiteltua pituussuunnassa ensin keskeltä kahtia, sitten helma taitetaan alle. Herkempi ihminen saattaisikin saada shokin vaatekaappiini kurkistaessaan.

Kaiken todennäköisyyden mukaan otan tuskin käyttöön seuraavana sitä vaatekasan päällimmäistä. Yleensähän mieleisen vaateparren löytäminen vaatii koko kasan kääntämistä ylösalaisin. Ja joskus - siis ihan harvoin vain - se koko pemistetty rettukasa jää kiireessä hujan hajan. Tästä taas on seurauksena se, että seuraavan kerran vaatekaappia avatessa päälle syöksyy joku epämääräinen vaatemytty nimeltään Hujanhajan.

Tällaisia tunnustuksia tuskin kannattaa CV:n liitteeksi laittaa, mikäli tulisi joskus mieleen pyrkiä vaateliikkeeseen myyjäksi. Luojan kiitos, moinen painajainen tuskin tulee elämässäni toteutumaan, sillä asiakkaiden pemistämien rettukasojen järjestelemiseen minun luonteeni ei kyllä sovellu.

Esikoisemme työskenteli Tampereella opiskellessaan jossain vaiheessa myös eräässä Hämeenkadulla sijaitsevassa nuortenvaateliikkeessä. "Oikeaan", konkreettiseen asiakaspalveluun tottuneelle tyttärellemme kyseinen työ aiheutti turhautuneisuutta. Nuoret kun yleensä etsiskelevät vaatepartensa ihan itsenäisesti, ja myyjän "Voinko auttaa?"-kysymykset tuntuvat kaiketi melkein tungettelevalta. Niinpä myyjän toimenkuvaan kuuluikin lähes pelkästään vaatekasojen uudelleenviikkaus ja nättinäolo kassalla.

Kyseisessä liikkeessä oli Hannen kanssa viikkaamassa myös miss Suomen kruunua vielä hetken aikaa hallitseva Noora Hautakangas. Missin vaatevalikoima lienee hulppea, joten viikkaustaito on varmaankin ollut tarpeen.

Autolla ulkopuolelle

Onko kehäkolmosen ulkopuolella elämää?

Tällaista kysymystä käsitellään vähän väliä mitä kummallisimmissa yhteyksissä.

Itse "ulkopuolisia" edustavana uskallan ehdottaa, että kyseisen kehän sisäpuolelle useimmiten tahtomattaan joutuneille ihmisyksilöille pitäisi myöntää lupa joskus ulkoistaa itsensä sieltä Helssingistä. Huomaisivatpa hekin, että täällä ulkopuolella sitä vasta eletäänkin. Vaikkahan kaikki huvitukset eivät sijaitsekaan kulman takana, niin huvituksien haeskelu se vasta huvittavaa onkin.

Helsinkiläistynyt tyttäremme Johanna tuli pistäytymään kotimaisemiin. Tarjosin hänen käyttöönsä autoa, että pääsee liikkumaan. Flikka ilmoitti, ettei hänellä ole ajolupaa.

Koskapa Johanna on absolutisti, arvelin, että ainakaan rattijuopumus ei voi olla kortittomuuden syynä. Autokoulun kakkosvaihe on sen sijaan jäänyt tyttäreltä suorittamatta määräajan kuluessa. Eikä tuntunut flikalla olevan mitään kiirettä sitä suorittaakaan, koska ajokortille ei ole tarvetta.

Aikani siinä moista suorittamattomuutta ihmettelin. Jotta kuinka flikka ny nuan, ja mitä varten ja miksei.

Tarvitsin pitemmänpuoleisen esitelmän, ennenkuin autolla-ajon tarpeellisuus Helsingissä tuli minunkin aivoituksissani kyseenalaistettua. Niinhän se ilmeisesti on, että ruuhka-Suomessa on niin paljon ruuhkaa, että kävellen olisit jo perillä. Tai ainakin bussilla, tai metrolla. Junallakin pääsee, tai ratikalla. Parkkipaikkoja ei tahdo autoileville löytyä, tai jos löytyy, niin parkkimaksut on hinnoiteltu sitä mukaa että parempi kun vie auton kotiin ja tulee julkisella takaisin.

Täällä maalla (joka tässä tapauksessa tarkoittaa kaikkia kehäkolmosen ulkopuolisia alueita) ajokortin hankkiminen on nuorten tärkein itsenäistymisen merkki. Yleensä se hankitaan välittömästi, kun ikä tulee täyteen. Lähes joka taloudessa on vähintään kaksi autoa, ja useimmiten nuoret hankkivat oman auton heti kun pappa betalar.

Johannan helsinkiläisillä ystävillä vain harvalla on ajokortti. Omaa autoa ei omista monikaan.

Meidän isäntä kulki aikoinaan autokoulussakin omalla autolla. Kaipa rikos on jo vanhentunut...?!?

Naamanpesua

Täytyy tunnustaa, että olen kovasti pihalla kun puhutaan erinäisistä tv-ohjelmista. Sen jälkeen, kun televisiomme ylennettiin alakerrasta yläkertaan kahdeksan vuotta sitten, on töllöttimenkatselu jäänyt minimiin koko perheeltämme. Itse asiassa digiboksikin odotti asennustaan puolitoista kuukautta, ennen kuin isäntä sen kerran sitten innostui asentamaan. Syynä yhtäkkiseen asennusintoon oli joku hyvä elokuva, jonka hän halusi katsoa.

Pizzeriaamme tulee asiakaslukemiseksi mm. 7-päivää-lehti. Sitä tulee joskus aina selailluksi, ja sitä kautta omaan jonkinmoista julkkistietoutta. Tuoreimman lehden kannessa komeilee (?!?) maajussi-Seppo kera jonkun morsiokokelaan. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tuollaisissa jutuissa mukana oleminen vie uskottavuuden koko maajussien ammattikunnalta.

Olen eri mieltä. Se vasta tyhmää olisi, jos jättäisi julkisuuden tuomat etuudet käyttämättä. Jos joku lehti tarjoaa matkan, niin kai sinne lähteminen aina navetassaolon voittaa. Joutaa tämä poikamies vielä lehmienkin kanssa seurustelemaan, onpahan sitten ainakin mukavaa muisteltavaa, jos ei vaikka emäntää saisikaan lypsyjä hoitamaan.

No, ylläolevassa mielipiteessä meikäläisellä on oma lehmä ojassa. Sepe on nimittäin asiakkaamme. PuskaJussin seinällä komeilee kaikille työntekijätytöillemme osoitetut nimmarit, oikein sydämillä varustetut. Likat olivat pyytäneet nimmarin Jarmollekin. Onneksi siinä ei oo sydäntä, siinä lukee vain "Ystävyydellä".

Viime kesänä Haku Päällä-festarien aikaan olin minäkin grillillämme töissä koko yön. Jossain vaiheessa asiakkaaksi tuli nuorimies, jonka joku tunnisti aikaisemmaksi maajussi-finalistiksi. Nimeä en muista. Olin sitten siivoamassa ulkopöytiämme, jossa kyseinen jussikin oli ruokailuaan lopettelemassa. Hän totesi, että hänellä ei ole servettiä. Olin lähdössä noutamaan, mutta nuorimies totesi jämerällä pohjalaismurteella hauskasti painottaen:

"Ei tartte hakia. Mä lähären tästä ny kotia ja mä pesen siälä koko naaman!"

Sadutusta

Seuraava on Susannan "saduttamalla" kertoma tarina Päiväperho-ryhmiksessä. Tarinan ovat hoitotädit kirjoittaneet ylös marraskuussa 2003:

MUN NIMI ON SUSANNA. MÄ OON KUUS. MÄ OON TYTTÖ, KOSKA EIHÄN MULLA OO LYHYITÄ HIUKSIA JA ENKÄ MÄ OO KALJU. MULLA ON RUSKEET JA PITKÄT HIUKSET. SILMÄT ON TUMMANRUSKEET. MÄ OON HYVÄ UIMISES JA SUKELTAMISES, KOSKA MÄ OON EILEN OPPINU. MÄ OON PITKÄ. MULLA ON RAUTAHAMPAITA JA MAITOHAMPAITA. MÄ OON KILTTI JA RAUHALLINEN. EN MÄ OO MUUTA. MÄ OON HANNEN NÄKÖNEN. SE ON KIVAA, KUN MUMMI JA PAAPPA SANOO MUA VÄLILLÄ HANNEKSI. MINÄ OLEN ESKARISSA.

Joona, tuolloin vajaa kolmevuotias, on vastaavasti tarinoinut samana ajankohtana seuraavanlaisesti:

MINÄ OLEN JOONA VILTTERI VALTTERI. MÄ OON OLLUT TROPIKLANDIAS. EN MÄ OSAA NÄYTTÄÄ KUINKA VANHA MÄ OON. EN MÄ TIEDÄ MINKÄVÄRISET MUN HIUKSET JA SILMÄT ON. MÄ OON KILTTI. MÄ OON PITKÄ. MULLE TULEE PIAN VATTA KIPEÄKSI. MULLA ON SORMET JA KÄDET. YY, KAA, NEE, VII SORMIA. MULLA ON SUKAT. MULLA ON KAIKKIA LELUJA KOTONA. MULLA ON NENÄ, SE ON KIPIÄ. MÄ OON JO ISO MIÄS.

PS. Joonan koko nimi on Joona Waltteri Wiljami.

Höyhenet jäljellä

Nyt kerron tarinan, joka aamulla kirjoittamani tapaan perustuu muistiinpanoihini kyseiseltä ajankohdalta.

Oli mansikka-aika heinäkuussa vuonna 2005, Joona oli siis 4,5-vuotias. Poika jutusteli eräälle mansikanhakijalle tähän tapaan:

- Arvaa mitä? Meirän Petteri on kualettanu linnun.
- Öööö, jotta mitä???
- Niin, meirän kissa on kualettanu linnun, eikä se paljoa elä enää.

Niinpä niin. Ei se lintu todellakaan paljoa eläny, kun ei ollu jäljellä kuin kasa höyheniä.

Riisuttu malli

Olin aikeissa kirjoittaa eräästä todellisesta tapahtumasta, jälleen kerran. Mutta ku iski hävetys päälle. Ajatelkaas nyt, siis meikäläisellekin iski se "Mitähän ihimisetkin ajatteloo"-ajatusmalli. Yleensähän se pitäis olla niin, että "Minä flikka se vasta kehtaan, ja mitäs se muille kuuluu."

Sitten sen keksin. Sanomalehtien yleisönosastoillahan tapa on yleinen, ja siellä tätä keinoa voisi kutsua vastuunpakoiluksi. Nimittäin nimimerkkikirjoittelu. Taidanpa minäkin kätkeytyä nimimerkin taakse, ja minun tapauksessani tätä voidaan kutsua hävetyksenpakoiluksi.

Olimme mieheni kanssa laittamassa Joonaa, tuolloin 5 vee,
nukkumaan. Minulla oli vaatetuksenani pelkästään pikkuhousut ja
rintsikat.
Mitä lieneekään miehelläni ollut mielessä, kun keksi avata liivieni
hakasen - juuri kun olin kumartuneena antamaan pojalle hyvänyönpusua.
Liivit tietysti valahtivat pojan päälle, ja poika hätääntyi:
"Äiti, sun tissilaukku meni rikki!"

Nimim. Riisuttu Malli

Sijaistoimintoja

Eilisen päivän olin varannut yksityispuolen maatalouden paperihommien loppuunsaattamiselle. En tarkoita mitään eu-papereiden täyttelyä, niistä en ymmärrä hölkkäsen pöläystä, joten isäntä saa luvan koittaa ymmärtää niitä. Meikäläisen tehtäväksi jää ainoastaan erinäisten kuittien sijoittelu oikeisiin kohtiin mapissa.

Firmojen paperihommat täytyy ajantasaistaa vähintään kuukausittain, koskapa ne pitää kiikuttaa tilitoimistoon erinäisten maksujen hoitamista varten. Maatalouspuolella ei tällaista välitöntä tarvetta ole, koskapa meillä on ainoastaan maa- ja metsätaloutta. Kuitteja kertyy kuitenkin kummasti, eivätkä ne mene mappiin itsestään. Mitä pidemmältä ajalta homma on hoitamatta, sitä epämieluisemmalta homma tuntuu. Ei meinaa päästä alkuun, ei sitten millään.

Kummasti tuli tehtyä kaikenlaisia sijaistoimintoja. Yks kaks tuli järjestettyä sekä oma, että vieläpä isännänkin työpöytä. Näköjään kirjoittelin blogiinkin, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Erinäisiä viestejäkin tuli kirjoiteltua. Pyykkikasakin tuli järjesteltyä ihan tuosta vain, tulipa vieläpä korjattua pojan paidan ratkennut sauma ja muutamia muitakin kursimistöitä huomasin innolla suorittavani.

Seuraavaksi totesin, että päiväposti on varmaan jo tullut. Postinhakureissulla sai sitä paitsi sopivasti raitista ilmaa, jota ilman ei jaksa töihin syventyä.

Posti toi muutakin kuin laskuja, joten olikin aika laittaa kahvi tippumaan. Ilman pientä breikkiähän ei jaksa ruveta miettimään, mitä pitäis miettiä. Lehtiä lukiessa aika meni huomaamatta, eikä päivän varsinainen työ ollut saanut meikäläisestä pienintäkään otetta.

Keskipäiväkin oli vaihtunut reilusti iltapäiväksi, kun lopulta huomasin vastahakoisesti siirtyväni työpöytäni ääreen. Maatalousmappi näytti minulle kieltä, ja tuntui selvästi hokevan "Et saa muaa kiinni!"

En todellakaan saanut mappia kiinni, koskapa olin laittanut vinon pinon järjestelemättömiä papereita sen väliin.

Tällaisissa töissä se aloittaminen on kaikkein vaikeinta. Sitten kun vain pääsee alkuun, kaikki alkaa sujumaan. Ja mitä pidemmälle työ etenee, sitä helpommaksi se tulee, kun paperiläjä pienenee pienenemistään. Illattain huomasin, että kaikki oli tullut tehtyä ajan tasalle. Myös firmojen paperit. Tunne oli upea.

Tuo sijaistoimintojuttu on jännä asia. Jos ei vessan siivous tunnu houkuttavalta, niin kannattaa ajatella minun tapauksessani nyt sitten esimerkiksi kirjanpitoa. Kurja homma tulee suoritettua hyvillä mielin, jos olis tehtävänä jotakin vielä kurjempaa.

Pienesti yrittävä pienyrittäjä

Olen yhden jos toisenkin kerran mietiskellyt äidinkielemme kummallisuuksia. On tämä muuten sen verran outo kieli, että kyllä me suomenkieliset olemmekin erinomaisen terävää porukkaa kun pystymme moisella kielellä kommunikoimaan.

Profiilissani lukee ammattinani yrittäjä. Kun tuollaista "titteliä" oikein syvällisesti miettii, niin sehän on suorastaan halventava nimike. Ajatelkaas nyt: Yrittäjä yrittää. Ihan kuin mitään aikaansaamatta vain yrittää jotain. Sitten on vielä sellaisia kuin pienyrittäjiä. Herra isä sentään, sellaisiin mekin kuulutaan, mutta en kyllä kehtaa tunnustaa. Että ihan vielä pienesti yritetään. Ihan vain pikkasen, silleen näppituntumalla.

Jokainen itseään ja perhettään ja useimmiten vielä melkoista työntekijäjoukkoakin "yrittämisellä" elättävä henkilö tietää, että kyseinen ammatti vaatisi kyllä ylevämmän nimikkeen. Yrittäjyys on sen verran vaativa harrastus, että ei meinaa löytyä harrastuksillekaan aikaa.

Siitä se taitaa tuo nimike tullakin. Yrittäjä yrittää löytää itselleen vapaa-aikaa.

Sitten on vielä sananparsi, jonka merkitys ei ole meikäläiselle valjennut: Yrittänyttä ei laiteta. Nykyään kun saa vähän väliä lukea uutisista, kuinka yrityksiä ajautuu/laitetaan konkurssiin.

Sananparsia myöten suomenkieli vaatisi uudistamista.

Äireelle asiaa

Tänään sain jälleen tuntea olevani Erittäin Tärkeä Ihminen.

Tähän tuntemukseen pääsin sisään välittömästi töistä kotiuduttuani. Kolme ihmistä vastassa, ja kaikilla yhtä aikaa asiaa. Yksi pikkumies, yksi iso mies ja neiti 10 vee. Yhteinen asia oli, että kaikilla oli kauhee nälkä. Äidithän on tehty sitä varten, että he tekevät asian hyväksi jotain.

Muutakin asiaa oli taas niin paljon, että jouduin lopulta jakamaan puheenvuoroja. Nuorimmainen esitteli innoissaan uutta matikankirjaa, Susanna oli perustanut takkahuoneeseen tanssikoulun koulussa vierailleen tanssinopettajan innoittamana, ja isäntä koitti kysellä, muistinko tulla Makuunin kautta. Kaikki kolme yhteen ääneen.

Jarmo on tänään saanut tehtyä firmojen palkanlaskennan vuodenvaihdeajot valmiiksi. Olemme viime vuonna maksaneet palkkoja 73:lle henkilölle. Suurin osa on lyhytaikaisia kesätyöntekijöitä. Yleensä määrä on ollut suurempi, mutta viime kesän huono mansikkasato pienensi myös työntekijätarvetta puutarhapuolella.

Erinäisten vuodenvaihteeseen liittyvien tiedostojen loppuunsaattaminen oli ongelmallista, ja välillä isäntä jo vannoi ulkoistavansa koko palkanlaskennan. Mutta sitkeys palkittiin, ja nyt on kaikki kunnossa. Niinpä käsky kävi, että mun piti noutaa Makuunista Aivot narikkaan-leffa. Die Hard 4.0 toimi kuulemma erinomaisesti. Todella kuulemma. Jytinä kuului yläkerrasta melkoisena tänne työhuoneeseemme asti.

Pure Jenkki ja sylkäise kuppiin

Purukumi on omituinen materiaali. Se ei omaa minkäänmoisia käytöstapoja, vaan tuo möykkymäinen pureskelujäte katsoo asiakseen kiinnittyä mitä merkillisimpiin paikkoihin.

Taannoin tarinoinkin jo tyttäremme Susannan purkasta, joka oli onnistunut levittäytymään uusien farkkujen ja sukkahousujen lisäksi myös toimistotuoliimme. No, tuota tapahtumaa lienee kiittäminen verhoomon sedän työllisyyden parantumisesta. Veimme kummatkin toimistotuolimme verhoiltaviksi, ja nyt istun nahkaverhoillulla tuolilla.

Vanhimmat tyttäremme Hanne ja Johanna ovat kummatkin jossain vaiheessa onnistuneet sotkemaan purkkaa hiuksiinsa, ja molemmilla kerroilla jouduimme turvautumaan saksiin. Myös Susanna mielsi käsitteen purkkatyyny omalla tavallaan. Nukkuminen purkka suussa aiheutti heräämisen purkka tyynyllä. Tyynyn irrotus hiuksista tapahtui myös saksimalla. Pitkiin hiuksiin tuli kalju kohta keskelle päälakea, ja myöhemmin hiusten kasvaessa päälaella törrötti Pikku Myy-tyylinen töyhtö.

Itse olin lapsuudessa välillä naama ruvella, kun purkkapallon puhaltamisen jalon taidon opittuani onnistuin poksauttamaan pallon niin, että se tarttui kasvoihin kiinni. Entisaikojen purukumit jäivät niin sitkeästi kiinni nenään ja poskipieliin, että ruvella oli naamavärkki yhdellä jos toisellakin tenavalla.

Kahvilayrittäjyyteni aikana irrottelin kahvilamme pöytien alta varmaan kilokaupalla purukumeja. Ihan oikeasti! Toki lönttejä löytyi tuolienkin alta, mutta yleisin piilopaikka oli kyllä pöydänalusta. Joskus mietin, että onkohan jollakulla tarkoitus ottaa purkka uudelleen käyttöön kahvinautinnon jälkeen. Ja entäs, mikäli tuleekin vahingossa otettua väärä löntti... Kun kaikki varmaan ajattelevat, etteivät muut tuollaista tee.

Pizzeriassamme purkkaa löytyy lautasien alta. Ilmeisesti pöytäliinat vaikeuttavat pöytien alle piilottamista, mutta liinoja sen sijaan purkalla on tuhottu. Meillä kylläkin annetaan kaikille asiakkaille xylitolpurukumit jälkkäriksi, eli ei ole tarvetta "jemmata" sitä suussa olevaa purkkaa uusintakäyttöä varten.

Aikoinaan jäätelöalalla toimiessamme totesimme, että kioskien eteen muodostui melkoinen purkkamatto syksyyn mennessä. Purkat vaihtuivat lennossa jäätelöön.

Mahtaisikohan purkka soveltua kierrätykseen? Jos otettaisiin julkisilla paikoilla käyttöön entisaikojen sylkykupit, joissa olis teksti: "Jos puraisit Jenkin, sylkäise se tänne."

Vähien villojen jatkoksi

Olimme kolmatta vuotta sitten äitini tädin, keväällä edesmenneen, ullakolla ihmettelemässä erinäisiä vanhoja esineitä. Kuvassa oleva sillapussi on ikuistettu samaisella reissulla.

Minulle tuollainen pula-aikaa kuvaava tuote, villan korvike, oli aivan uutta. Jonkinmoista kuitua pussi sisälsi. Netistä en löytänyt sen kummempaa tietoa kyseisestä tuotteesta, mutta pussissa olevan valmistajan perusteella päädyin Säteri Oy:n kotisivuille. Täyttä selvyyttä en saanut sieltäkään, mutta jonkinmoista selluloosasta valmistettua tekstiilikuitua silla lienee. Toisaalta arvelisin, että se saattaisi myös olla jotakin viskoosintapaista, koskapa siihen ei villavärit tartu. Tarkoitan sellaista liukasta, silkkimäistä viskoosia, vaikka kaiketi sellaistakin valmistetaan selluloosasta. Tuntuu kyllä omituiselta. Kopioin tähän pussissa olevan tekstin, jota tuoteselosteeksikin kai voidaan kutsua:

Silla kotitalouden käytössä:

Sillaa voidaan kehrätä yksin tai yhdessä villan kanssa. Kehrätessänne villan kanssa, voitte käyttää sillaa aina 50 %:iin saakka, jolloin silla on sekoitettava villaan ennen karstaamista hyvin huolellisesti. Silla ei värjäänny villaväreillä, jotenka sillan ja villan sekoitusta villaväreillä värjättäessä silla jää valkoiseksi, ja voidaan täten aikaansaada kaunis sekaväritys. Silla on pehmeä ja taipuisa. Pesussa silla ei vanu. Kokeilkaa sillaa, jolloin tulette huomaamaan sen hyvät ominaisuudet varsinkin villan kanssa sekoitettuna.

Muistan joskus lapsuudessani äitini äidin, Tikkurin mumman, kehränneen lankaa rukilla. En tiedä, oliko kehrääminen vain näytösluonteista, mutta kyllä minäkin tuota työvaihetta voin sanoa kokeilleeni. Mistään karstaamisesta minulla ei kyllä ole mielikuvaa.

Suorat sanat

Asiakaspalvelualalla saattaa tapahtua aivan mitä vain. Seuraavaksi kirjoitan suoran lainauksen Positiivarien julkaisemasta kirjasta "Jestas, mikä moka!" Tekstin on kirjoittanut kolmisen vuotta sitten sattuneesta tapahtumasta silloinen työntekijämme Mira. Tapahtumapaikkana Arnolds, jota vielä tuohon aikaan luotsasin. Itse satuin olemaan taustalla todistamassa tapausta:

Kahvilaan, jossa työskentelin, tuli lapsiperhe. Pian pieni poika alkoi parkua täyttä kurkkua. Vanhemmat yrittivät vaientaa lapsen hyssyttelemällä ja torumalla: "Ei nyt saa huutaa, ole hiljaa." Ja siitäkös lapsen huuto vain yltyi.

Minua tilanne jäi mietityttämään. Ajattelin, että miltähän minusta tuntuisi jos minulla olisi paha olo, ja tunteita ilmaistessani joku koko ajan hokisi, että ole hiljaa.

Olin vielä ajatuksissani, kun isä tuli tekemään tilauksen. Antaessani vaihtorahoja takaisin, sen sijaan, että olisin sanonut ole hyvä, hymyillen laskin rahat isän käteen ja totesin: "Ole hiljaa."

-Mira

Takinkääntöä...!?!

Mulle iski töissä yhtäkkiä ihmetys: Aloin miettimään tuon aamullisen blogini sisältöä. Että ei kai kukaan luule tuota poliittiseksi kannanotoksi?

Luin tekstin nyt uudelleen läpi. En julistanut siinä ketään kansallispoliitikoksi, joten se ei siis todellakaan liity politiikkaan.

Vanhanen nyt vain sattuu olemaan pitkä ja komea mies, eikä se sille mitään mahda. Minusta ei ole ollenkaan haitaksi, jos Suomea edustava henkilö omaa komean ulkokuoren.

Maamme kansalliskomistus

Olen todella ylpeä pääministeristämme, joka Ison Lätäkön takana vieraillessaan kävi treffaamassa myös Isoa Arskaa. Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzeneggeriä olen kuvitellut pituutensa puolestakin isoksi, mutta Vanhasen rinnalla hän on vain rintaan asti.

Suomessa on kansalliseläimiä, -lintuja, -kukkia ja niin edelleen. Ajattelinkin täten julistaa Vanhasen Matin kansalliskomistukseksemme.

Finlandia proudly presents: Our Big Masa!

Amerikoissa muuten moni muukin poliitikko Ison Arskan lisäksi omaa näyttelijätaustan. Kuuluisin näyttelijä lienee edesmennyt presidentti Ronald Reagan.

On suorastaan edesvastuutonta, mikäli Yhdysvaltain presidentin virkaan tulee valituksi ilman näyttelijätaustaa. Taustattomuudesta olkoon esimerkkinä Bill Clinton. Näyttämötietouden puuttuessa hän ei tiennyt, että (korvaan)kuiskaajalla ei ole roolia. Niinpä hänen näytelmästään muodostui farssi, kun kulisseista astui esiin Monica.

Nyt joku voi vihjata, että näyttämötietous ei olisi pahitteeksi maamme pääministerilläkään.

Olen kyllä sitä mieltä, että jos vastanäyttelijäksi pyrkijä on pyrkyri, hänelle on pyrittävä antamaan potkut. Kansalliskomistuksemme teki aivan oikein.

Rasarauskoja

Sataa rasarauskoja. Suurensuuria lumihiutaleita.

En oikein tiedä, mistä murteeseemme on tullut moinen kuvaus. Rasahan tarkoittaa lapasta, ja rauska taas on yhtä kuin rikkinäinen. Eli taivaalta leijailee rikkinäisiä lapasia. Mutta miksei sitten sanota, että rauskoja rasoja?

Isännän mielestä emme me pohojalaasetkaan sentäs olla niin komiaa ja leviää, notta ihan rasan kokoosilla lumihiutalehilla trossattaas. (Eli siis kehuskeltaas.) Hänen mielestään kuvaus rasarauska tarkoittaa, että hiutaleet ovat sen kokoisia, kuin lapsen lapaseen tuleva reikä yleensä on. Eli suuri joka tapauksessa, sillä lapsillahan on tapana venyttää reikää suuremmaksi.

Vastaanotan jälleen mielelläni kommentteja, että saatais selvyys tähänkin asiaan. Ku olis mukava oikeen tiätää, eikä vaan luulla.

PS. Viuhahdimme saunasta päin lumisotasilla, useammankin kerran. Lapsilla ja isännällä oli maharottoman hauskaa. Mullakin, vähän. Tosin se viiden sentin lumikerros maassa tuntuu paljon mukavammalta kuin paljaalle iholle mäiskähtävä lumipallo.

Syvä hiljaisuus

Voiko olla huolissaan ihmisestä, jota ei koskaan ole tavannut, jonka oikeaa nimeä ei tiedä, jonka asuinpaikkakuntakin on arvelujen varassa ja jota ei ulkonäöltäkään tunnistaisi?

Voin kertoa, että se on hyvinkin mahdollista. Olen puolentoista kuukauden ajan käynyt lähes joka päivä erään henkilön blogissa. Todetakseni vain, että siellä on hiljaisuus. Huolestuttavan syvä hiljaisuus.

En muista, miten aikoinaan kyseisen henkilön ajatuksia lukemaan ajauduin. Hänen tekstinsä on vain käsittämättömän puhuttelevaa, ja kirjoitustyyli huikean omaperäinen. Olen kommentoinut hänen ajatuksiaan suoraan kyseiseen blogiin, ja hän on antanut vastakommentteja. Vaihdoimme myös sähköpostia. Hänen sähköpostiosoitteensa on anonyymi. Tiedän hänen vierailleen täällä minun blogissani, eli henkilöityminen on tässä tilanteessa hyvin yksipuolista. Hänestä tiedän vain sukupuolen ja iän: päälle kolmekymppinen mies.

Kirjallisen tyylitaituroinnin perusteella arvelin jossain vaiheessa, että hänen täytynee olla kirjallisuuden opiskelija. Esitin jopa arveluja, että blogi liittyy jotenkin lopputyöhön. Toisaalta pohdin sellaista mahdollisuutta, että ehkäpä hän on jo tälläkin hetkellä julkisuuden valokeilassa paistatteleva kirjailija, joka haluaa blogin suojissa kirjoittaa elämää suuremmista asioista. Minusta oli nimittäin vallan omituista, mikäli sillä kirjoitustaidolla oli oikeasti voinut välttyä joutumasta kansien väliin.

Edelläolevasta kyseinen henkilö närkästyi. Häpesin, kun menin kyseenalaistamaan jonkun kertomuksia rikkonaisesta lapsuudesta ja kapenevasta elämäntiestä. Vielä olin kehdannut väittää, että aistin hänen riviensä välistä, että elämäntie ei kapene, vaan hänen kohdallaan se ainoastaan mutkittelee.

Hänen kirjoituksensa ovat herkkiä, mutta samalla kuitenkin äärettömän voimakkaita. Löysin teksteistä kaikkinaiset ihmiselämän tunnetilat, vaikkakin kertomukset ovat lähinnä yksinäisen ihmisen haaveita saavuttamattomasta.

Välillä kirjoitukset olivat täynnä itsetuhoa. Ihan selkeitä suunnitelmia.

Miten tässä tilanteessa olisi pitänyt toimia?

Jostakin syystä laitoin edellisen lauseen menneeseen aikamuotoon, kuten osan muistakin. Se johtuu siitä, että joulukuun alkupuolella lehdessä oli uutinen eteläisemmässä Suomessa tapahtuneesta onnettomuudesta, josta olin sattumoisin lukenut aiemmin. Tarkoitan siis, että olin lukenut vastaavan onnettomuuden suunnittelusta.

Olen toivonut olleeni väärässä, mutta ilmeisesti olen valitettavan oikeassa. Hiljaisuus jatkuu.

Turhaantunut kylvinvakka

Taisi edelliskevättä olla,
kun käväisin hakemas puita
meidän vanhasta liiveristä,
eikä siellä näkynyt muita.

Silti aivan selvästi kuulin,
kun joku jotakin sanoi,
- oikein narisevalla äänellä
huomiotani anoi.

Mä etsin klapien seasta,
ja pitkin ovenpieltä,
kunnes viimeinkin mä tajusin
äänen tosiaan tulevan sieltä.

Siinä oli se vieressä oven
kylvövakka risainen kovin.
Kysyi, josko ehtisin jutustaa
sen kanssa mä pienoisen tovin.

Se oli ollut aikoinaan
työväline vailla vertaa.
Se haikealla mielellä
nyt mennyttä eloaan kertaa:

Oli elämä sillä ollut
ennen hyvinkin kiireistä, karua.
Oli korjaamiseensakin käytetty
vanhaa itsesitojan narua.

"Mutta kaikesta huolimatta
-vaikka sitä ei kukaan tajua-
minä vieläkin kovasti kaipaan,
sitä keväistä mullan hajua!"

Tapas isäntä käsillänsä
vakkaa tuota kantaa,
ja sieltä paiskoa jyviä,
tai joskus apulantaa

pitkin peltosarkoja,
suuria paloja,
kulki kylväen käsin
laajoja aloja.

Osti isäntä peltoa lisää
perämetsiltä sieltä.
Ja niinhän siinä kävi,
että olikin sitä mieltä,

että tarvittais helpotusta
työn määrään suureen vähän.
No, isäntä pyyteli pankista,
lainaakin projektiin tähän.

Oli lukenut nimittäin lehdestä,
kuinka koneella kylvöt luistaa,
kunhan säiliötä täytellä
aina silloin, tällöin muistaa.

Lähti isäntä sitten kirkolle
-käynnisti Fergussonin-
ja pörinällä säikytti
naapurin säyseän konin.

Tuli isäntä viimein kotiin
joku kone traktorinperäs.
Oli kylvökone tuo laite,
ja uutuuttaan kiilteli teräs.

Siitä misin on liiterin naulassa,
roikkunut ilman työtä,
tuo kylvinvakkaraasu,
ja kiristellyt vyötä.

°°°°°

Minä nostin vakan alas,
miettien uusiokäyttöä.
Mä kysyin, pitäiskö pahana,
se kukkamullalla täyttöä.

Voi että se vakka ilostui
-oikein vaneeripohjaansa pullisti-
"Tämä päivä mun eloni ankean,
vihdoinkin täysin mullisti!"

Sai vakka näin eloonsa
uutta järkeä,
sai lopulta tuntea:
"Oon minäkin tärkeä!"

Kun kukkaset täyttivät
sisuskalunsa,
se takaisin näin sai
elämänhalunsa!

-reija

Löysin jostain ylläolevan tarinan. Olen kirjoittanut sen alunperin murteella, mutta nyt yritin kääntää selkokielelle. Murrettamme taitaville se tosin olisi saattanut avautua paremmin alkuperäisessä muodossaan.

Tarina sai alkunsa miettiessäni maaseudun nopeaa kehitysprosessia. Kuinka lyhyessä ajassa kylvinvakastakin tehtiin tarpeeton, kun uutuuttaan kiiltelevät koneet levittäytyivät maatiloille.

Meidän rakennuksistamme ei enää vanhaa kylvövakkaa oikeasti löydy, ei edes rikkinäistä. En koskaan ole moiseen kukkiakaan päässyt istuttamaan, eli tarina on täysin kuvitteellinen. Mutta suurin piirtein näinhän on kehityksen pyörä maaseudulla pyörinyt.

Syntymäkunnassani Isossakyrössä järjestetään vuosittain "Sirpistä puimuriin"-tapahtuma, jossa erilaisia vanhoja työkoneita ja työtapoja esitellään. Joona oli neljä ja puolivuotias, kun hän tuli kotiin kyseisestä tilaisuudesta jossa oli isin kanssa käynyt. Innoissaan hän kertoi minulle: "Siälä oli sellaanenkin kones, josta tuli porkkanoota perästä." Mielikuvan tuottaja oli itsesitoja.

Voiko sairauden poistaa terveydenhoidolla?

Terveyteni on omasta mielestäni erinomainen. Analyysin paikkansapitävyyteen saattaa tosin vaikuttaa se, että kanssaihmisten mielipiteitä ei lasketa.

No, nyt on niin, että mulla on ollu viime aikoina hartiat kipeät. Ihan vähän vain. Sitten ilmeni ongelmia vasemman käden kanssa. Vähän vain. Käden kun on toki saanut nostettua ylös, toisella kädellä avittaen.

Terveydellisistä syistä en näin ollen ole lääkäriä tarvinnut. Lääkäriin menohan on sairauden merkki. Jostakin syystä isäntä oli kuitenkin tilannut mulle ajan hierojalle. Kun kuulemma marisen.

Jouduin tekemään pikaisen (tilanne)analyysin. Päädyin siihen lopputulokseen, että hieroja suorittaa terveydenhoitoa. Sinne menemällä en leimaudu sairaaksi.

Eilen sitten hierojalla käväisin. Itse asiassa nikamiani vain paineltiin, ei tässä vaiheessa hierottu. Tänä aamuna herätessäni huomasin, ettei käsi enää olekaan kipeä.

Piti siis käydä saamassa terveydenhoitoa huomatakseen, että oli OLLUT kipeä.

Mitähän naapuritkin ajatteloo...?

Meillä löytyi tässä taannoin kassarahoista oudonnäköinen kaksikymppinen. Itse en ollut seteliin sen kummempaa huomiota kinnittänyt, mutta pankissa se aiheutti kummastusta. Seteli päätyi poliisitutkintaan.

Mietin, että mikäli seteli on todellakin väärennetty kuten oletettiin, niin en voinut olla täysin varma, oliko se tullut kassaan Kurikassa grillillämme vaiko pizzeriassamme Vaasassa. Olin nimittäin juuri ennen kassojen pankkiin kiikutusta tarvinnut kympin seteleitä pizzeriamme kassaan, ja vaihtanut niitä grillin kassapussista. Ja laittanut kaksikymppisiä tilalle. Juuri kyseistä pussista outo seteli sitten löytyi.

Aikaa kului pitkästi, kunnes poliisilaitokselta viimein soitettiin. Raha ei ollut väärennetty, se oli sen sijaan pesty. Tuskin kukaan hygieenisyyssyistä rahanpesua (!) suorittaa, raha oli varmaankin joutunut pesukoneeseen jonkin vaatekappaleen taskussa.

Poliisi sanoi tulevansa palauttamaan setelin minulle, parempaan versioon vaihdettuna tosin. Olin sattumoisin kotosalla, koska meille oli tulossa pianonvirittäjä. Ajattelin ensin, että pyydän tuomaan setelin vasta seuraavana päivänä töihin. Tuli nimittäin sellainen olo, kuin olisin jotakin pahaa tehnyt. Tai lähinnä tunne oli sellainen "Mitähän naapuritkin ajatteloo, ku meille poliisiauto pihahan tuloo." Ajattelin kuitenkin, että kun ei tässä nyt suurempaa pahantekoa oo kerran tullu harrastettua, niin kai meille saa poliisiauto poiketa. Mitäs se kellekään kuuluu.

Sitten hoksasin, että poliisi tulee meille varmaankin yhtä aikaa pianonvirittäjän kanssa. Jotta missäs järjestyksessä nyt sitten miehet vastaanotan.

- Terve konstaapeli, toitte sitten sen pestyn rahan, kiitos, kiitos.

- Ja tekö ootte sitten pianonvirittäjä, päivää päivää. Piano on olohuoneessa, mutta en mä oo mitään pahaa teheny. Mulle vaan pestyä rahaa tuotiin.

No, pianonvirittäjä oli nopeampi. Ehdin juuri ja juuri istuttaa hänet pianotuolille ja kertoa kootut selitykset, kun hän katsahti pihalle ja totesi: "Jaahas, siellä se rahanpesupartio jo saapuukin."

Välineellistettyä ruoanvalmistusta

Ruoanvalmistuksessa pärjää melko vähillä apuvälineillä. Uusavuttomien sukupolvi pärjännee pelkällä mikroaaltouunilla.

Koskapa en halua vaikuttaa uusavuttomalta, meillä on mikron lisäksi runsaslukuinen määrä erinäisiä keittiövempaimia. Ennen vanhaan pyyhin keittiökaapin perällä lymyilevistä laitteista aika ajoin pölyt, mutta koskapa olen kuullut, että pölykerros nostattaa nostalgista arvoa, enää en pölyrievulla arvonnousua estele.

Viimeisin hankintani keittiösisustuksen saralla on soiva leivänpaahdin. Musiikin lisäksi vempain paahtaa leipään Mikki Hiiren kuvan. Ilman moista laitetta elämässä ei tule toimeen.

Perheessämme on lisäksi samaan Disney-sarjaan kuuluvat vohvelirauta ja voileipägrilli. Susanna syö kaverinsa kanssa parhaillaan täytettyjä voileipiä, ja leipien makuhan parantuu oleellisesti kun niihin on paahtunut Mikki Hiiren kuva. Näin se vain on.

Syystä tai toisesta ullakollamme on nyt uutta elämää odottamassa aivan vastaavat keittiövälineet - mutta ilman Mikki Hiiri-glamouria.

Isäntä ei aina ymmärrä hankintojeni tarpeellisuutta. Outoa.

Liasus iliman hajuhaittoja

Isäntä oli täs yhtenä ehtoona johonakin juhulis. Olivat mennehet tiätysti jatkoolle, tai meirän isäntä ainakin oli löytäny ittensä tanssiravintolasta. Tuala paikallises vaimojenkiärrätyspaikas oli ollu menua ihimettelemäs. Tai jotaki.

Aamuyästä se sitte mittariautolla kotiutuu. Minä unisnani koitin asiookseni maraata, jotta ku niin myähän tuloo kotia. Johonka tuli tiätysti kommenttia, jotta varhaastahan silloon jo oli.

No, aamulla olin sitte virkiämpi, notta jaksoon jatkaa mäkätystä. Notta ku hengitys haisoo, hyi olokohon.

Olikohan sillä pualustuspuhet jo valamihiksi ajateltuna. Ku tuumas, jotta "Joo, mutta ajatteles, verhat ei lemua yhtään!"

Enpähän ollu havaannukkaa, notta vaatteet ei torestakaan haissu tupakilta niinku aina ennen tapas haista. Päällyspalttoosta ruveten piti kaikkia kelttuja tuulettaa pihalla päiväkaupalla, niitä mitä ei trengänny pesukoneesehen laittaa. Ja jonsei sitä hengitystä ota lukuhun, niin isäntä haisi muutoon kyllä ihan siärettävältä. Ennen oli hiuksiskin niin tympiä tupakinhaju nottei iliman suihkua voinu ajatellakaan olevansa.

Mun meni hyvät mäkätyksenaluut aivan hukkahan, ku rupesin pohtimahan ravintolooren tupakoontikialtojen maharottoman hyviä pualia.

Säästyyhän siinä pesupuluveriakin, ku ei tartte ihan joka kerta koko vaatekertaa pestä. Toisaalta, siinä pianaikaa rupiaa olohon pualipitua kelttua siinä määrin pitkin lavittankarmia, notta ihan vaan sen tähäre pitää lähtiä ravintolahan.

Jotta jos ne tantutki laittaas suasista heti pesuhun. Nottei niiren takia tarvitte aivan laureen olla johonakin liasus.

Nurinkuriset palindromit

Susanna on viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut erilaisista palindromeista, ts. sanoista tai lauseista, jotka voidaan lukea myös takaperin. Innostunut sonni lienee kyseisistä nurinkurisuuksista perinteisin. Omasta lapsuudestani muistan lauseen Emma, aja vene vajaamme.

Juuri (ja juuri) lukemisen jalon taidon omaksunut kuopuksemme Joona on myös kyseisiä lauseita lukenut.

Perheessämme orastavan palindromi-innostuksen vuoksi satuin löytämään Eija-Riitta Korhosen sivustolle. Ilman minkäänlaisia poliittisia taka-ajatuksia voin suositella vierailemaan hänen sivustollaan, mikäli palindromit kiinnostavat. Sieltä nimittäin löytyy poliittisaiheisia palindromeja, todella hauskoja kaiken lisäksi. Siellä on myös osio, jossa käänteisten lauseiden rakentelutaitoa voi jopa harjoitella.

Tyttäremme Johanna on kielenkäyttäjänä erinomaisen kunnostautunut monillakin tavoilla. Hän kääntelee ja vääntelee kieltämme jos jonkinlaisiin muotoihin, ja pystyy löytämään sanoille sellaisia merkityksiä joita muut eivät tule ajatelleeksikaan. Perheemme lahjakkuus kirjoittikin taannoin äidinkielestä laudaturin. Palindromeja en kuitenkaan muista hänen väsänneen - tosin saatan olla luulossani hyväsesti väärässä.

Itseltäni palindromikyky puuttuu täysin. Simo Frangénhan on kyseisessä asiassa erityisen hyvin kunnostautunut, kaiken muun hyvän (?) lisäksi. Aikoinaan radiosta hänen ohjelmiaan kuunnellessani pökkäsi melkein ärsytystä päälle. Olisin tarvinnut kynän ja paperia tarkistaakseni, olivatko kaikki ohjelmassa esitetyt lauseet todellakin puhdasoppisia palindromeja.

Vaivatonta etenemistä

Olen suorittanut perheellemme pölyallergiatestin.

Testin suorittamiseen tarvittiin pölyä. Sitä kotiimme ilmaantui ihan itsestään. Kätevää.

Tänään totesin, että koskapa kukaan perheenjäsenistämme ei vielä tässäkään vaiheessa ole ruvennut oirehtimaan, pölyallergiasta emme kaiketi kärsi. Kotimme estetiikka sen sijaan alkoi jo kärsimään, joten tänään pidin siivouspäivän. Nyt kodissamme pääsee jo melko vaivattomasti etenemäänkin.

Paitsi yläkerrassa. Mutta mä etenen kerroksittain.

Nukuttaako nallea Suomen suvessa?

Maamme kansalliseläinhän on karhu. Kuten tiedämme, karhut nukkuvat talviunta. Arvatenkin ilmastonmuutos uhkaa myös kansalliseläimemme unirytmiä. Kuinkas se ymmärtää mennä nukkumaan, kun ei oo lunta. Tai jos karhu jostain syystä unenpäästä saisi kiinni, niin mistäs se sitten tietää kevään koittaneen, kun se ei voi herätäkään sulavan lumen valuessa kevätauringossa sen pesään? Tai miltä siitä tuntuu herätä kesken uniaan, kun vesi kastelee turkin jo vuodenvaihteen jälkeen? Otso siinä saattaa tovin pähkäillä, jotta "Onkos mulla jo nälkä?" Sillä viimeistään vatsan kurinahan se nallen saa pesästään jalkeille. Loppujen lopuksihan tästä kaikesta saattaa olla seurauksena karhukantamme liiallinen pönäköityminen, kun ne liian aikaisin heräävät ruokaa etsimään.

Susanna esitti aamulla kysymyksen, johon emme tiedä ihan varmaa vastausta. Eli jos ja kun se karhu kerran nukkuu pitkän talven pesässään, niin nukkuukos se kesällä sitten ensinkään? Päädyimme siihen lopputulemaan, että ei kukaan tyystin nukkumatta jaksa Suomen suvessakaan tallustaa.

Mutta onkos nyt ketään asiantuntijaa? Valvooko se Metsän Kuningas pitkät, valoisat yöt ihan läpeensä vai kellahtaako se välillä sammalmättäälle edes vähän kismittelemään?

Ilmastonmuutostako tässä meikäläinenkin syyttelisi häiriintyneestä unirytmistä. Ku kaikeksi varmuudeksi mua väsyttää aina.

Mitkäs sullon jalassa...?

Huomasin luisuneeni asian sivuun tuossa edellisessä blogissani. Tarkoitukseni oli nimittäin vain todeta, että yleisimmät keskustelunavausrepliikit liittynevät vallitsevaan säätilaan. Kuten "Ei vaan jaksa sataa", ja sitä rataa. Tosin nyt sataa.

Nokian pitkävartiset ovat varteensaotettavat jalkineet, kuten joku blogi takaperin jo tulin julistaneeksikin. Jäi tosin mainitsematta, että ne ovat erinomaiset myös sateella. Myös toisenmallisia nokialaisia on viime vuosina ilmaantunut markkinoille. Nimittäin nostalgiset Hai-saappaat ovat ottaneet jalansijaa jälleen.

1970-luvulla Hai-saappaat olivat muotitietoisen kansalliskengät. Niitä käytettiin kelillä kuin kelillä ja missä tahansa. Varsinkin missä tahansa. Itse käytin monen muun tavoin kirkkaankeltaisia Hai-saappaitani myös tanssikenkinä. (!)

Muistan, kuinka seurustelumme alkuaikoina 70-luvun puolenvälin jälkeen olimme silloisen poikaystäväni (nykyiseni mieheni...!) kanssa Ylistaron Alpparissa diskossa. Jarmo kysyi, jotta "Mitkäs sullon jalassa?", johon minä vastasin, että "Kumisaappaat, etkö sä nää...?"

Silloin 1970-luvulla vaikutti Pertti Metsärinne orkestereineen, ja yksi heidän suosituimmista kappaleistaan oli nimeltään Hirvenmetsästys. Itse asiassa Youtubesta tämä kappale on kuunneltavissa, että ei kun googlettamaan... No, siinä kerrotaan tarinaa hirviporukan toilailuista, jossa meinataan ampua maanviljelijä eli farmari hirvenä. Siinä sitten ihmetellään, että "Mitkäs sillon jalassa?" Johon toinen, että "Kumisaappaat, etkö sä nää..."

Lämmittelypuhetta

Ajattelin tänään puhua small talkia. Vierasperäisten sanojen viljely tuntuu kuitenkin turhan ylevältä, niinpä niitä kehotetaan yleiskielessä välttämään. Ettei tuu ymmärrettävyysvaikeuksia.

Mutta kun nyt mä en ymmärrä. Eihän small talkille oo suomenkielistä vastinetta. Vai onko? Pikkupuhetta? Onko niin, että me suomalaiset puhumme sen verran isommista asioista, että millekään lämmittelypuheille ei ole vaivauduttu edes vastinetta keksimään.

Mikäs sitten small talkin vastakohta on, vaikka sitten englannin kielessä? Että kun oikein päästään asiaa puhumaan, niin miten sitä kanssakäymistä sitten luonnehditaan? Big talk?

Rupes kulukaa melekoosesti tämäkin asia vaivaamahan.

Eikös se niin ole, jotta se joka kysyy, on tyhmä vain hetken, mutta se joka ei kysy, on sitten tyhmä lopun ikäänsä.

Jään innolla odottelemaan valistusta.

Pökkäs tanttuongelmaa

Saimme hääkutsun Sri Lankaan. Ylläolevassa kihlakuvassa on ystävämme Sanjeewa kera Chandiman, kihloihin pari meni 25.1.2007.

Alunperin Sanjeewa, "Santtu", arveli häiden siirtyvän v:n 2009 kevääseen. Häiden järjestäminen vaatii melkoista pääomaa, ja sitä ei Santulla liiemmälti ole. Sri Lankassa häiden kustannuksista ei ainakaan tässä tapauksessa vastaa morsiamen kotiväki, vaan ns. varakkaampi, joka tässä tapauksessa lienee sitten sulhanen.

Morsian asuu edelleen Candyssa, kotimaisemissaan. Siellä häät ilmeisesti järjestetään, ja koskapa sulhanen sukuineen asuu Hikkaduwassa, sulho joutuu maksamaan häävieraiden matkatkin majoituksineen. Ei mitään halpaa, ei todellakaan. Viime keväänä Santtu arveli kustannuksia tulevan n. 5.000 €. Nyt budjetti oli laskenut puolella. Rahaa ei ole, joten ilmeisesti juhlat järjestetään sitten pienimuotoisempina. Mutta joka tapauksessa sulho puetaan kuninkaaksi, niin lienee tapana.

Kummastelimme, minkä takia häävieraiden matkat ja majoitukset joutuu sulho maksamaan. Mutta koskapa rahaa ei suvullakaan liiemmälti ole, jäisi juhlakansasta suuri osa kustannusten takia saapumatta. Niinpä sulho maksaa, arvatenkin pankkilainarahoilla, että juhliin saadaan juhlan tuntua.

Sri Lankassa ei nuoripari voi missään tapauksessa asua yhdessä, ellei olla naimisissa. Siinä sitä onkin kannustinta hääjärjestelyihin kummasti.

Häät ovat toukokuussa. Ajankohdan kuultuani ei kyllä ensimmäisenä tullut mietittyä, millaisen "tantun" sitä ylleen pukisi. Ajankohta on viimeisen päälle hankala. Toukotyöt käynnissä, mansikantaimia istutellaan, pehtoorikin on vielä hakusessa. Siinä sivussa pitää hoidella ScanBurger PuskaJussia, kuka tietää vaikka vielä pizzeriaakin. Pelkästään matkoihin aikaa kuluu pari vuorokautta. Entäs, kun kuskimme paikan päällä onkin sulhanen? Tuskin hän meitä ehtii kuskailemaan. Voi yhyren kerran.

Srilankalaisessa kulttuurissa hääajankohta katsotaan horoskoopista. Jos tiettynä toukokuisena maanantaina sattuvat kummankin onnenviivat yhtyvän, niin häät pidetään juuri silloin.

Häämatkaa nuoripari suunnittelee Suomeen. Mutta sitten vasta seuraavana kesänä, v. 2009. Santtu kyseli, josko meillä olisi tarjota heille töitä. Totta kai on. Saisivat ainakin matkarahat tienattua. Santullehan työskentely marjatilallamme on tuttua jo tsunamin jälkeiseltä kesältä.

Sitten se tanttuongelma. Laittaasko kansallispuvun. Tosin villakankaisessa koltussa voi tulla helteessä kuuma. Paitsi että toukokuu on jo monsuuniaikaa. Saattapi tulla vettä kaatamalla.

PS. Saimme Santulta luvan kihlakuvan julkaisuun. Kyllä on kaunis pari!

Koko päivä mönkähän

Se oli aistittavissa jo aamulla. Että tänään ei oo mun päivä.

Jotenkin alkoi heti aamusta menemään kaikki pieleen. Sopivasti myöhässä joka paikasta, kännykkä unohtui kotiin, tavarat tippuilivat käsistä ja ja ja...

Joo, tästä se pahantuulisuus tuskin parantuu, kun kaikkea kertailee. Mutta oli oikeasti vaikeuksia, kun lapsia nukkumaan laittaessa piti keksiä, mikä päivässä oli hauskinta. Sanoin, että mulla oli hauskinta tulla töistä kotiin. Paitsi että sain ilmeisesti tartutettua pahantuulisuuteni lapsiinkin, kun eivät oo illan mittaan tehneet paljon muuta kuin riidelleet.

Mikä ihme siinä on, että kun joku alkaa pieleen menemään, niin siitä tulee oikein ketjureaktio. Kaiketi se jotenkin mielialaan liittyy. Jos kerran jo aamusta sellainen aavistus on, niin pitäis olla mahdollista jäädä peiton alle. Se olis paras vaihtoehto niin omalta, kuin myös kanssaihmisten kannalta.

Toisaalta - koskapa tässä on ollut pidemmän aikaa ihan mukavaa, niin keskivertotilaston toteutumisen takia tässä kai piti olla tällainen surkea päivä. Niinhän sitä tulee lapsillekin toisteltua, että "Aina ei voi olla mukavaa". Nillä kun tuntuu olevan kovastikin usein kurjaa. Esimerkiksi aina, kun pitää mennä nukkumaan.

Oikein mä jännityksellä odotan, kuinka mukava päivä huomisesta tuleekaan. Sillä tilastollisen todennäköisyyden mukaan siitä ei voi tulla ainakaan kurjaa.

Merkkaamista ompeluseuroissa

No voi yhyren kerran. Mun piti kiinnittää isännän avantouikkareihin sellainen Pingviinien uusi merkki, uudella vuosiluvulla siis. Että tunnistetaan seuran maksavaksi jäseneksi.

Meikäläinen huomasi miettivänsä, jotta josko sen ompelemalla kiinnittäis, vai neuloisko koneella kiinni. Siis ku mun mielestä käsin ommellaan, ihan neulalla ja langalla. Mutta ompelukoneella neulotaan, tosin voi sillä kyllä ommellakin.

Tuli taannoiseen eri käsityömuotojen nimipähkäilyyni viestiä mm. Sarilta Äetsästä. Notta ompelukoneellahan ommellaan, siksi sen nimi on ompelukone. Eikä suinkaan neulota, kuten mä teen.

Ennen vanhaan akat hyppäsivät ompeluseuroissa. Mutta olikos heillä sitten ompelukone mukana? Kyllä heillä enimmäkseen taisi niitä tikkuneuleita olla, tai sitten he ehkä merkkasivat pöytäliinaa. Mutta mitäs se merkkaaminen sitten on yleiskielellä? Kirjontaako?

Esikoisemme oli kuulemma ollut tekemässä juttua joistakin käsityökerholaisista, kaiketi jossain tuolla eteläisemmässä Suomessa. Totesi, että ei oo ihme jos menee langat solmuun, ku käsityötapojen nimitykset ovat eri murteissa aivan erilaisia.

Kävin netissäkin tutkailemassa kyseisiä merkityksiä. Siellä jossakin todettiin, että eri käsityötapojen historiointikin on ollut vaikeaa juuri moniselitteisyyksien vuoksi.

Mutta meirän isäntäpä osaa teherä pykäpistoja. Siitä on todisteena sen jollain alaluokalla tekemä juuttikankainen seinätaulu. Hiano.

Äänenpainolla on väliä

Tulostin pelittää taas.

Jarmo oli yrittäny päivällä soittaa JP:lle kysyäkseen kaikkitietävän neuvoja. Ihmetelly, jotta kumma kun ei vastaa. Soittanu, soittanu soittanu. Kunnes lopulta oli vastannu. Vancouverista.

Kanadassa kello oli puoli kolme yöllä, jotta ei siitä kuulumistenvaihdosta sen enempää. Toinen siellä yritti nukkua matkaväsymystään pois, sitten joku soittaa ja pyytää neuvoa tulostinhäiriöön. Joku tolvana, joka ei muistanu, että mieshän lähti työmatkalle.

Soittelivat sitten myöhemmässä vaiheessa uudelleen, kun Kanadassa päivä valkeni. Mutta loppujen lopuksi Jarmo onnistui itse jäljittämään vian, laittoi uudet asetukset - ja nyt TOIMII!

Totesin siinä muuta touhatessani vain että "No hyvä." Johon isäntä, että "No kehuusit mua eres...!" "Joo, tiätysti tykkään...!" Meikäläinen oli edelleen keskittyneenä aivan johonkin muuhun, eikä repliikkini ilmeisestikään sopinut asiayhteyteen.

Noo, otin kyllä sitten kehu-uusinnat monillakin eri variaatioilla. Että tuli kehutuksi, kovastikin.

Se on muuten kumma, kuinka ääni ja eleet vaikuttavat siihen sanottavaan ihan oleellisesti. Oikeastaan on aivan sama mitä sanoja sieltä suustaan päästää ( tai ainakin melkein) kunhan äänenpaino on asiaankuuluvan vivahteikas.

Syränalaa myäte jääs

Ei suinkaa tämän enempää voi jääs ihiminen ollakaan.

Kävin töistä tullesnani kotona vaan kääntymäs. Niin no, meillä pääsöö kiärtämähän ringin pihas, nottei tarvitte eres kääntyä, autolla siis. No, sitte viämähän flikkaa partiohon. Ja poika halus luistelohon. Löyti peräti itte luistimensa jostakin, kypäräkin löytyy iliman koko taloon ympäri kääntämistä.

Luistimet oli tiätysti jääny piäniksi. Nuarilla miähillä pruukaa tulla pituutta kesän aikana koko kroppahan tasaasesti, ja ainakin kaks numerua isoommat jourumma kattelohon.

Mutta ku siälä koululla oli se jää. Ja palio kaveria. Niin väkisin piti vetää luistimet jalakoohin, vaikka aharistivakki.

Paitti ei poika aharistunu ollenkaan luistimiensa pianuuresta. Koikkelehti ja räpiköötti ja kaatuuli syrämensä kyllyyrestä.

Mutta ku mun piti orotella pualitoista tuntia iliman asianmukaasta varustusta. Varpahat oli jääs ensimmääsenä, ja iliman sukkahousuja ja ohut teepaita vaan takin alla kun olin matkas, niin värjöttelystä ei tullu loppua. Poika kyllä jakeli auluhisti neuvoja, jotta "Hypi äiti, äläkä seiso paikallas!"

Tuska opettaa. Seuraavalla kerralla puen päälleni, ja meen luistelemahan ittekki. Voi olla, notta poika sanoo mulle sitten, notta "Seiso paikallas, äläkä kaatuule koko aijan, äiti!"

Jotakin rääpyä

Pakko tulla tänne vähä funteeraamahan, taas.

Isäntä meni tekemään mun työvuoroni pizzeriaan, ja mun määränä olis saada tehtyä paperihommat ajan tasalle. Melkein oon onnistunu, tuskaa tuottaa nyt lähinnä tulostimen jumitus. Poika oli tulostellu jotakin tyystin tarpeetonta, ilmeisesti ihan tarkoittamattaan, ja sen jälkeen tulostin onkin eläny aivan omaa elämäänsä. Lähti eilen tulostamaan tiliotteita kesäkuusta lähtien, vaikka pyynnöksi asetettiin tämä kuluva viikko. Ei auttanut muu kuin ottaa tulostepaperit pois, muuten ei lakannu. Isäntä aamulla yritti saada toimimaan, mutta ilmeisesti nyt tarvitaan JP:n apua.

Päivän töihin olis kuulunut myös joulukuusen riisuminen, mutta todettiin, että siirretään Nuutinpäivään. Siihen on vielä viikko aikaa. Siihen mennessä saattaa osa koristeista tippua alas ihan itsestään, sen verran on tuota "irtaimistoa" nuorimmaiset saaneet ainakin alaoksille ripustettua, kuten esikoisemme blogissaan totesi.

Huomenna päästään taas normaaliin päivärytmiin, onneksi. Eli Joonalla ja Susannalla alkaa taas koulu. Ollaan yritetty päästä nukkumaanmenoaikojenkin suhteen vähitellen rytmiin, eli ei enää valvomisia. Eilen olimme tuntikaupalla Tropiclandiassa polskimassa, ja uni kyllä maittoi illalla koko perheelle.

Tänään olen yrittänyt etsiskellä Joonalle erilaisia aakkosjuttutehtäviä netistä. Onhan niitä siellä, kirjoitusharjoituksia, mutta jostakin syystä tuo agame-sivusto kiinnostaa enemmän. Tuli pojalle ostettua joululahjaksi kännykkäkin, joka oli luvattu palkkiona lukemaanoppimisesta. En oo oikein varma, tuliko lupaus lunastettua vähän etuajassa. Voi olla, että poika on loman aikana autuaallisesti unohtanut kaiken oppimansa, joten kertaus olisi kovasti paikallaan.

Susannasta on tullut ahkera kutoja. Hannelle hän kutoi joululahjaksi pitkän kaulahuivin. Alku oli vähän tuskaista, mutta aina-oikein-neule alkoi sujumaan tuota pikaa. Ensin ei pituutta kertynyt tarpeeksi nopeasti, niinpä hän venytteli huivia. Mutta valmis huivi kietaistiin pakettiin aatonaattona, ja Kaarina-lehden toimittaja viilettää jutuntekoon sinisenkirjava huivi lepattaen. Tänään Susanna sai valmiiksi oman huivinsa, joka menee kaulan ympäri monta kierrosta.

Täs sitä äitee orotteloo, koska rupiaa villapaitaa pökkäämähän. Ise olin joskus aikoinaan himokutoja, mutta nyt on kaikki toisin. Sitä kuuluisaa aikaa täs kaivataan.

Tosin niinhän se on, että aikaa löytyy kaikkeen mitä oikeasti haluaa. Vika on vaan siinä, jotta ei sais haluta niin mälyttömän paljon erinäisiä asioita. Joku rääpy pitääs siis olla kaikes haluamiseskin.

PS. Minkähän takia kutomalla, "tikkuamalla" tehtyjä tekeleitä kutsutaan neuleiksi? Tikkuneuleiksi...? Mun mielestä neulominen on koneella suristelua, kankaasta tehden. Tosin kangaspuillakin kudotaan. Kerrassaan kummallista, kun sitä oikein ajattelee.

Ämpäri uusiokäyttöön

Laitoin juuri kirjolohisuikalelaatikon uuniin muhimaan. Eli vuoan pohjalle lohta, sitten runsaasti ruohosipulisilppua päälle pakasteesta, sitten perunasuikaleita ja tavallista sipulia. Kermaa sekaan, ja mausteet. Kohta on nam.

Ruohosipulisilpulla on vähän erikoisempi historia. Se periytyy nimittäin viime keväänä kookaupasta ostamastani ruohosipulipurkista. Sellaisesta pienestä tukosta, joka oli kasvatettu pienessä muovisessa purnukassa.

Sen purkillisen kanssa kiertelin keväällä markkiamme etsiskellen sopivaa istutuspaikkaa, sillä halusin nautiskella ruohosipulista pidemmälläkin tähtäimellä. Sillä vaikkahan vihanneksia viljelemmekin, on ruohosipuli jätetty tuotannostamme pois jo ajat sitten. Täytyy keskittyä olennaiseen.

Kukkapenkkiin en halunnut ruohosipulia kasvamaan, mutta pensasaitamme lähistöllä, pellon pientareella, tuntui olevan sopiva paikka. Mutta heinäähän siinä kasvaa. Mikäli olisin siihen raivannut sopivan, rikkaruohoista vapaan tilan ruohosipulitukolleni, ei olisi mennyt kauaakaan, kun rikkaruohot olisivat peittäneet maustekasvini. Siis ilman kitkemistä, tietenkin. Ja sitä kitkemistä kun meillä riittää ihan elannonkin puolesta, niin ei kaivata yhtään ylimääräistä. Unohtuisi sinne kuitenkin, mokoma maustemätäs.

Sitten tuli isäntä paikalle. Innovaattori. Sanoi, jotta "Orotas hetki". Haki vanhan muovisangon, leveäsuisen. Sitten pienoiskiväärin. Tsusum, ja monta kertaa perätysten. Niin tuli vesireijät hoideltua ämpäriin. Ylimääräiset vedet ei jää ämpäriin makaamaan - tosin siinä vaiheessa emme edes tienneet, kuinka märkä kesä oli tulossa.

Seuraavaksi oli lapioinnin vuoro. Siihen pientareelle kaivettiin sangonmentävä kolo. Sanko sinne nätisti upoksiin, ja mustaamultaa ämpäriin. Sen olemattomankokoisen ruohosipulitukon jaoin varovasti kolmeen osaan ja istutin sinne ämpäriin.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt todeta, että keksintö oli vallan erinomainen. Juuri tällaiseen niitä miehiä tarvitaan. Ei levinny roskat, kun sangossa kasvoi. Ruohosipuli sen sijaan levisi levenemistään, ja syksyllä parturoin sitten loppujen lopuksi pakasteeseenkin koko talven ruohosipulitarpeet. Ensi keväänä odottelenkin uutta satoa jo aikaisin.

Poikkitieteellistä tutkimusta

Olen tehnyt salaista tutkimustyötä. Poikkitieteellistä. Tänään tulen julkistamaan tutkimukseni tuloksen.

Taustatyöstä kerrottakoon sen verran, että kiihokkeen työn aloittamiseen sain äärimmäisestä uteliaisuudesta. Olisi nimittäin mahdottoman kiinnostavaa tietää, ketkä täällä sivustoillani vierailevat. Kävijämäärästä olisi kiva saada jonkinmoista tuntumaa. Helpoimmallahan tuon saisi selvitettyä kävijälaskurin asentamalla, mutta koskapa laskurin tulos saattaisi olla pettymys, en sellaista aio asentaa.

Joilta kuilta lukijoilta olen saanut niin mahdottoman mukavia ja kannustavia viestejä, että ihan hämmennyksen punaa pukkaa poskipieliin. Olen otettu. Tässä on syytä olla kiitollista ja nöyrää flikkaa, jos itseironiani saa jonkun ulkopuolisenkin huolet hieman hälvenemään. Siinä tulee vähän niinkuin kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla. Itselleni kirjoittaminen on henkireikä, jolla ylläpidän henkistä hyvinvointiani. Tosin teksteistä on välillä aistittavissa selvää pahoinvointia. Mutta kirjoittamisen jälkeen se pahoinvointi on taas pois, ja juuri se on se juttu.

Sitten varsinaiseen tutkimustulokseen: Suurin osa profiiliini tehdyistä vierailuista tehdään työaikana!

Siinä se nyt on, tutkimustyöni tulos kaikessa komeudessaan. Kukapas sitä nyt vapaa-aikaansa tuhlaisi jonkun akan blogia lueskellen.

Mullahan on tuo osio nimeltä "Tietoa minusta." Siellä on jostain syystä kävijälaskuri. Profiilini on ollut koko ajan sama, joku aika sitten tosin taisin lisätä sinne harrastuksiin musiikin. Ku kuulostaa niin hienolta. Nykyään ainoastaan kuuntelen sujuvasti, entisille kuorolauluharrastuksille kun ei aikaa liikene. No, by the way, tuskin kukaan aktiivisista lukijoistani (kuulostipas tuokin hienolta) käy joka kerta kurkaamassa profiiliani. Olen päätellyt, että profiilin kurkkijat ovat kuta kuinkin uusia tuttavuuksia. Ja profiilia käydään eniten kurkkimassa nimen omaan arkisin, viikonloppuisin tuskin lainkaan. Niinpä sieluni silmin näen, kuinka jossakin avokonttorissa joku kahvituntia odotellessaan aikansa kuluksi googlettaa jotain sanaa netissä, jonka perusteella sitten sattuu päätymään tänne sivustolleni. Sana saattaa olla vaikka Brad Pitt, jonka nimi esiintyi hiljakkoin jossain tekstissäni. No, siinä sitten joku täti lukee blogiani. Ja huikkaa kanssatyöskentelijöilleen, että "Täällä on joku ihan pöhlö blogi, käykää kurkkaamas..." Sitten koko konttuurin väki käy mun sivustollani, ja profiilianikin tutkitaan. Ja kävijälaskuri raksuttaa.

Mutta mistäs sitä tietää, josko senkin konttuurin väki on sitten loppupäivän hieman paremmalla tuulella. Mikäli huumorintajua riittää.

Mikä on tarinan opetus?

Olipa kerran kolome karhua, jotka asustivat siävää pikku tupaa mettän keskellä. Ne olivat Isä Karhu, Äitee Karhu ja pikkuunen Kakara Karhu. Yhtenä päivänä Isä Karhu sanoo Äitee Karhulle: "Puuro on niin kuumaa, notten mä voi syärä sitä. Mennähän vähä käveleskelemähän mettähän sillä aikaa ku se jähtyy!" "Tuu nopiaa, Kakara Karhu!" Äitee Karhu huikkas, ja Kakara Karhu hyppeli trappuja alaha kengät vääräs jalaas. "Mutta ku mun on näläkä!" ronaji Kakara Karhu. Silloon Isä Karhu murahti: "Älä höpäjä! Jätetähän puuro pöyrälle jähtymähän."

Niin ne lähti trompsaamahan vihiriähän mettähän koko konkaronkka, ja niin niiltä unohtuu puurofarit aivan tykkänänsä.

Mettäs oli sinä aamuna muitakin. Piäni flikka, jota kuttuttihin Kultakutriksi, oli noussu varahin ylähä poimimahan äireellensä kukkia. No flikka osuu sitte aivan siihen karhujen tuvan lähelle. "Voi, ku on koria pikku tupa!" flikka huurahti. "Kukahan siälä mahtaa kortteerata?" Flikka meni likemmäs ja kopisti ovehen. Muttei kukaan tullu aukaasohon. Kultakutri lykkäs oven selijällensä, ja erinomaasen hyvä puuron haju leijaali köökistä siaraamihin. "Voi jukelintähäre!" sanoo flikka ja lipitteli huuliansa. "Kylläpäs mun onkin näläkä!" Sitte flikka paineli sisälle.

Flikka havaatti kolome puurofatia pöyrällä. "Moon kyllä varma, nottei kukaan pistä pahaksensa, vaikka mä vähä maistan puurua", ajatteli Kultakutri. Mutta Isä Karhun farilla puuro oli liika kuumaa ja Äitee Karhun puuro oli liika kylymää. Kakara Karhun puuro oli justihinsa sopivan oloosta niin notta flikka pisteli suuhunsa sen kaikki.

No sitte flikka päätti kokeella lavittoota. Isoo lavitta oli liika kova ja keskikokoonen turhan pehemiä, mutta piänimmäänen oliki aivan erinomaanen. Flikka tälläs ittensä istumahan, mutta lavitta hajoski säpälehiksi.

Kultakutri oli sen jäläkehen aivan hoittollaa, ja lähti vintille huilimahan. Isä Karhun sänky oli liika isoo, Äitee Karhun taas turhan pehemoonen niin jotta flikka melekeen vajos fällyyhin, mutta Kakara Karhun sänky oli justihinsa passeli. Flikka kiipes sänkyhyn ja nukahti saman tiän.

"Kukon sattunu mun puurohon?" murajivat sekä Isä Karhu että Äitee Karhu kotia tullesnansa. Kakara Karhu möläji: "Kukon syäny mun puuroni kokonansa?" "Ja joku on istunu meirän lavittoolla!" murahti Isä Karhu. "Ja mun lavitta on aivan päreenä!" ynäji Kakara Karhu. "Kiipaastahanpas vintille!" eherotti Äitee Karhu, "joku saattaa olla siälä". No siälä ne hoksas, notta joku oli rytänny Isä Karhun ja Äitee Karhun sänkyvaattehet. "Joku on maannu MUN sängys", muraji Isä Karhu. "Joku on maannu MUN sängys", maraji Äitee Karhu. "Joku on maannu munkin sängys", huuti Kakara Karhu, "ja sitä paitti SON SIÄLÄ VIÄLÄKIN!" "No voi herran tähäre!" siunaali Äitee Karhu, "sehän on piäni flikka!" Kaikki kattoovat ringis sängyn ympärillä. Kultakutrihan pelijästyi oikeen viimmeesen päälle aukaastesnansa silimänsä, ku kolome karhua oli aivan viäres.

"Minkä tähäre menit meirän puurua maistamahan?" muraji Isä Karhu ja oli mälyttömän äkääsen näköönen. "Ja minkä tähäre piti meirän sänkyhyn mennä makaamahan?" tenttas Äitee Karhukin häjynä. "Ja pitikö mennä särkemähän mun korian pikku lavittan?" vänäji piäni Kakara Karhukin.

"Oho, emmä tarkoottanu!" rääkääsi Kultakutri härisnänsä. Karhut oli niin vihaasen näköösiä, notta flikka pomppas saman tiän ylähä. Sillä siunaamalla se jo viiletti trappuja alaha ja syäksyi mettähän Kakara Karhu peräsnänsä. "Tuu ny takaasin, Kakara Karhu! Ei suinkaa tua flikka ny vasiten sun lavittaas särkeny. Isäs korijaa sen, ja mä teen sulle oikeen makoosta puurua." No, Kakara Karhu päätti kääntyä takaasin ja palas iloosena kotiansa.

Mutta se Kultakutri ei mahtanu muistaa sitä kukkakimppua viärä äireellensä ollenkaan.

Taannoin lapsille iltasatua etsiessäni tuli tämä satu vastaan, tai se ihan alkuperäinen versio. Tuttu satu, monesti luettu. Päätinkin muuntaa murteellemme. Sadun edetessä Susannan silmät pyöristyivät pyöristymistään, ja ilme oli näkemisen arvoinen. Joona se ensimmäisenä puki ajatuksensa sanoiksi: "Ei se nuan mee!"

Satuihinhan sisältynee aina joku opetus. Mitähän se tämä satu opettaa?

Varmaankin, jotta "Kannattaa ottaa jalat alleen ja poistua pikaisesti paikalta, mikäli joutuu pahanteosta kiinni. Muuten karhu sinut perii."

Parahultaasta keliä

Tästä meinaa tulla tapa. Ulkoilusta.

Kolmena päivänä perätysten meikälikka on käynyt lenkillä, vaikka en tehnyt sensuuntaista uudenvuodenlupaustakaan. Tämä liittyy ihan pelkästään sopivaan keliin, joka vuoden vaihtuessa tuli. Ei liukasta, ei märkää, ei tuultakaan liiaksi. Pohojalaasittain keli on siis mitä parahultaasin.

Sen olen saanut huomata, että vääränlaiset jalkineet kyllä pilaavat parhaimmankin liikuntanautinnon. Mutta vaikka jalassani olisi minkälainen merkkikenkä, niin aivan varmasti onnistun saamaan hiertymiä, mikäli pidän samoja jalkineita kahtena lenkkeilykertana peräjälkeen. Niinpä pyrin aina lähtemään eri kengissä.

Tänään jalassani oli vanhat varsilenkkarit. Kun olin edennyt puolisen tuntia, nilkassa tuntui hiertämistä. Sauma sattui askeltaessa. Yritin vetää sukanvartta suojaksi, mutta periksi oli annettava. Nythän on niin, että sinnikkyyttä voidaan kutsua tyhmyydeksikin, mikäli periksi ei anna vaikka hiertymiä on tulollaan. Siispä käännyin takaisin, tosin vahinko oli siinä vaiheessa jo tapahtunut. Iho vereslihalla onnuin siis kotiin, mutta onneksi pimeys esti tyhmyyttäni paljastumasta.

Toissa päivänä minulla oli ihan asianmukaiset lenkkarit. Ei hiertymiä eikä rakkoja, mutta se olikin vain tunnin lenkki. Mutta mitä olikaan jalassani eilen?!? KUMISAAPPAAT! Lienen kaikkien liikkujien antisankari väittäessäni, että pitkävartiset nokialaiset ovat mitä parhaimmat jalkineet myös pidemmillä matkoilla.

Kiersin "siltalenkin", eli kuvassa olevaa siltaa joen eteläpuolelle, sieltä kirkonkylään, sitten kirkonsiltaa tänne joen pohjoispuolelle. Matkaa yhteensä kymmenen kilometriä, ja jalat eivät olleet moksiskaan.

Seuraavia olympialaisia ajatellen olenkin ajatellut ehdottaa Suomen edustusjoukkueen kilpailujalkineiksi kunnon nokialaisia. Käryäis kumi muillakin suomalaisilla kuin Räikkösellä. Näin saisimme mediajulkisuutta taatusti tänne kotosuomeen runsain mitoin, vaikkahan ei voittoja heruisikaan.

Suomen joukkue voisi sitä paitsi kehittää aivan oman loppuhuipennuksen joka kisan loppuun: Saappaanheiton. Sillä mahtais se olla autuaallinen tunne maratonin jälkeen riisua ne nokialaiset pois jaloista. Suomalaisella sisulla saappaat lentäiskin silmänkantamattomiin.

Sitten voisikin ottaa taskusta esiin sen pienemmän Nokialaisen, ja pirauttaa pienet kyselyt, että mihinkäs asti ne saappaat lensivätkään...? Ja mikäli saappaanheittotuloskaan ei miellyttäisi, seuraavaksi voisi heittää sen pienemmänkin Nokialaisen. Mutta sitä ei tarttis kauas paiskata, lähimpään seinään vaan. Se helpottais oloa jo kummasti.

Monenmoista tarttuvaista

Vetoketju on sinänsä oiva keksintö. Mutta siinä vaiheessa, kun se rikkoutuu uudesta takista, keksinnön erinomaisuus joutuu kyllä uudelleenarvioitavaksi. Tällä hetkellä vetoketjun vaihtoa on odottamassa Joonan uuden ulkoilutakin lisäksi isännän työhaalarit.

Vetoketjua miltei parempi keksintö on monessakin asusteessa käytettävä tarrasysteemi. Esimerkiksi tarralenkkareiden käyttöön vedoten voi puolustella sitä, jos ei koululaiselta onnistu kengännauhojen sitominen.

Tarroilla varustetut vaatteet saattavat pesun jälkeen sisältää yllätyksiä. Eräs nuorimies oli ollut lähdössä kylille juuri pesty takki yllään. Onneksi äitinsä oli huomannut, että taskunsuun tarrasta roikkuu pikkuhousut. Olis siinä pojalla ollut selittelemistä, jos vaikka friijuulle oli menossa.

Omasta ulkoilutakistani roikkui tässä päivänä eräänä aivan outo lapanen. Sitten muistin, että takkihan oli ollut Hannella lainassa mökkireissulla. Sallamarin lapanen oli tarrautunut takkiin kiinni, joko automatkalla, tai jo ehkä mökillä.

Kummallisempiakin tavaroita saattaa vaatteisiin kiinnittyä, ihan ilman tarroituksiakin. Kolmisenkymmentä vuotta lienee aikaa kulunut siitä, kun eräs sukulaisemme - nykyään jo edesmennyt - oli ollut lähdössä kirkonkylälle asioimaan. Oli sitten ottanut vaatekaapista pitkän takin, ihmetellyt samalla pientä kolahdusta, mutta arvellut äänen aiheuttajaksi vyönsolkea. Oli sitten pukeutunut fiiniksi ja lähtenyt linja-autolla kohti kirkonkylää. Siinä sitten apteekin pihalla astellessaan joku oli sanonut: "Anteeksi rouva, mutta takinhelmassanne roikkuu hiirenloukku."

Traksiloolle tarvetta

Saakos sitä olla ittehensä tyytyväänen? Ku oon miälestäni onnistunu täs vuaren ensimmääses päiväs erinomaasesti. Oon saanu mukavasti aikaaseksi yhtä sun toista. Oon ollu jopa lenkillä, sen jäläkehen yhyreksän tuntia töiski. Siäläkin oli asiakkahat aivan erinomaasen mukavalla tuulella. Tottapa ne oli teheny uuren vuaren lupauksen, jotta rupiaavat olohon pelekästänsä mukavia.

Oikeen täs tekis miäli henkseliä paukuttaa ja kehua ittiänsä. Mutta ku en omista minkään sortin traksiloota.

Pohojanmaalla on sellaanen sananparsiki, jotta "Itte oon itteni kehunu, ja aina oon kehutuksi tullu." Pohojanmaalla ku ollahan, niin täälä keheratahan.

No, mun tekis kyllä miäli pröystäällä yhyrestä toisestakin asiasta, mitä nyt suu virnees täälä isännän kans viinipullon kera juhulistetahan. Mutta sitten vois ihan aiheestakin sanua, notta kyllä ovat kolloon leuhkoja.

Notta en sitte kehtaa sanua. Kippis kumminki Kurikan flikoolle! Jatketahan samahan mallihin.