Susannan siiliruno

HERRA SIILI

Olipa kerran siili pieni ressukka
aivan ilman kotia.
Löysipä kerran leikkiauton, ja kas,
sai siitä oivan asunnon.

Eräänä päivänä kauniina,
juuri oli siilillä ruoka valmiina,
kun auto äkkiä liikahti,
ja siili kaatua kupsahti,
ulos tippui autosta,
keskelle pihamaata.

Löysi lapset siilin pelokkaan,
ja olivat siitä innoissaan,
ja pyysivät siiliä jäämään asumaan,
ja siitähän siili piti,
kun sai päivät pitkät hotkia,
nannaa ja namiherkkuja.

Siili sai nimekseen Herra Siili,
ja sen herkkua on kermaviili.


Susanna Suvi Anniina Valtari 10 v.

Lapsiperheen arkea

Joskus mä mietin
syntyjä syviä
kun yritän löytää
puolia hyviä
lapsiperheen arjesta tästä
- kas, joskus ei välty väsymästä:

On kotimme kaaosta ainoastaan
- jo eteises kävelee tuolit vastaan
kun tuoleista tehty on leikkijuna
ja hyppynaru on solmittuna
monella solmulla jalkaan pöydän,
ja pöydän alta mä tyynyjä löydän.

Kun kaaosta tätä mä ihmettelen,
saan Suskulta heti mä vastauksen:
"Kun keittiö muuttuu viidakoksi,
ja pöytä vuoren onkaloksi,
kai tiedät sä, äiti, sentään sen,
on liaaniköysikin pakollinen."

Pöydän alla on salapaikka,
jossa lymyillään piilossa silloin, vaikka
kun tiikeri ruokaa saalistaa
tai äiti nukkumaan huhuaa.

Leikkitiikeri hellaamme vartioi,
ja se tiedonkulun viidakkoon toi,
kun tiikerin häntä - tietenkin,
on oiva viidakkopuhelin.

-------------

Siinä keittiön ovella
mietin mä hetken,
sitten päätän minäkin
tehdä retken:

Pöydän allahan onkin
mukava lojua,
ei häiritse mua,
vaikka on rojua.

Kas - lapset on lapsia
hetken vain,
mä heidät tänne
vain lainaksi sain.

Kyllä siivota ehtii
toisella kertaa,
ei yhdessäololle
löydy vertaa,

kun kirjasta luemme
tarinaa hassua,
missä tiikeri osaa
antaa tassua.


- reija

Kenellä on oikeus onneen?

Joskus mietin, mikä mahtaa olla onnellisuuden määre.

Yksi työhaastattelussa esittämistämme kysymyksistä kuuluu: "Oletko onnellinen?"

Moni menee kysymyksestä hämilleen. Se tuntuu ehkä liian henkilökohtaiselta.

Mutta oikeasti: Kuka haluaa palkata työntekijäkseen onnettoman ihmisen. Toisaalta; moniko tunnustaa olevansa onneton. Tuskin monikaan, ainakaan työtä hakiessaan.

Kuitenkin maailma on täynnä onnettomia ihmisiä. Suurimmalla osalla tuo kielteinen tunnetila on ohimenevää. Itse asiassa mielialan vaihteluthan kuuluvat normaaliin elämään, mutta mikäli mielen synkkyys on saanut ylivallan, elämä on mustaa.

Joskus mietin, onko minulla oikeus olla onnellinen. Joskus paha olo tarttuu.

Aamulla ulos katsellessani silmiini osui puutarhassa oleva hämähäkinseitti. Se kuvastui kauniisti aamuaurinkoa vasten. Ajattelin, että masentuneisuus saattaa tuntua samalta: Valon edessä on ikään kuin verkko.

En voi mitään sille, että toisen pahan olon näkeminen/aistiminen koskettaa syvältä. Intiassa, myös Sri Lankassa olemme nähneet paljon sellaista, mitä ei soisi näkevänsä. Silloin täytyy vain yrittää ymmärtää, että koko maailmaa ei vaan voi pelastaa. Pieniä paloja voi.

Siellä kaukana hätä on toisenlaista. Konkreettisempaa. Mutta mieli järkkyy sielläkin. Jotenkin siellä kaikelle löytyy paremmin selitys: Ulkoisen hädän jälkeen tulee lopulta myös sisäinen hätä.

Minä haluaisin niin auttaa. Mutta miten auttaa, jos ei löydä kättä mihin tarttuisi. Jos hädästä on vain tietoisuus, mutta siitä ei saa kiinni.

Maailma on niin kovin epäoikeudenmukainen. Olenko itsekäs, jos olen onnellinen vaikka maailma on täynnä synkkiä asioita?

Älä pyydä neuvoa peloiltasi, vaan toiveiltasi ja unelmiltasi.
Älä ajattele turhaumiasi, vaan vielä toteutumattomia
mahdollisuuksiasi. Huomiosi ei saisi keskittyä siihen, mitä
yritit saada aikaan, mutta epäonnistuit, vaan siihen mitä
sinun on yhä mahdollista tehdä.

Paavi Johannes XXIII /Positiivari Plussa syyskuu 2007

Skottiruutuja ja viskisieppoja

Mitäs siitä ny tuloo, jos kaks pohojalaasta joutuu Skotlanninreissulle?

Me päätimmä viime syksynä kokeella.

Yhtäkkiä vois luulla, notta me siälä säkkipillimusiikkia kuuntelimma autuahallisen näköösinä. Ja notta skottiruutua sovittelimma isännänkin sukukalleuksien suajaksi, ja englanninlakua ostelimma kakaroolle tuliaasiksi.

Voishan sen teherä niinkin. Meki kiärrimmä kaikki paikalliset pubit kaukaa. Niin kauan, ku mä jaksoon vetää isäntää takinhelemasta toisehen suuntahan. Mutta annas olla, sitte tulimma oikeen Edinburgin kirkolle. Nii ei auttanu, vaikka kuinka koitti kiskua. Ku joka suunnalla jos jonkunlaasta pubia. Isäntä väittää, notta mä sen muka sinne ensimmääsehen väkisin kiskoon.

Siinoli kyllä viäres skottihameskauppa. Tai vähä niinku samasta ovesta. Sillä siunaamalla mä totesin, notten mä taira tarvitakkaan hamesta isännälle. Siältä pubista ku kuuluu sellaanenkin molotus, notta ihan silikasta uteliaasuuresta piti mennä isännän peräs.

Istuumma sellaasehen hämyysehen nurkkapöytähän seuraamahan tilannetta. Mikä tilanne oli, sitä mä en käsittäny ollenkaan. Ku niillä oli olovana niin palijo puhuttavaa, ja kaikilla yhtä aikaa. Vähitellen selekes, notta sinne oli vaan äijät menny ottamahan piänet töistä tullesnansa. Ja ku muistivat, notta kotona jo akka orotteloo häjynä, niin niiren piti peloon voittamiseksi ottaa toinenkin. Viski.

Se molotus poikkes normaalista enklanninkiälestä aika lailla. Ja meitä oli tulles varooteltu, notta täkälääsiä ei kannata mennä sanomahan enklantilaasiksi. Skotit on skottia. Eikä välttämätä kannata tilata Irish coffeeta. Kokeelimma. Kesti toresta ainakin tunnin, ennenkö tilaus loiskahutettihin pöytähän. Tarjoolijan ilime oli kyllä sellaanen, että siäti siinä hävetä. Ku irlantilaasta menimmä tilaamahan.

Sen moon tiänny, jotta skotlantilaaset on nuukan mainees. Siitoli toriste yhyres viskikaupas. Siäloli isoo viskipullo, joka oli yli 40 vuatta vanha. Ajatella, kukaan ei ollu malttanu juara sitä. Oikee sukupolovien ketjus nuukaa sakkia. Sitten nähtihin sen hinta. 4000 puntaa yhyrestä pullosta. Ny mä rupian ymmärtämähän sitä saituutta.

Sen moon kans tiänny, jotta sikälääset mittaa matkoja jaloos. Niin ja niin monta jalakaa. Mutta ku me päätimmä oikeen toren teolla tutustua viskien syvimpähän olemuksehen, niin eikähän viskinjuamisehenkin liity jalaka. Sillä ne ei tarkoota ollenkaan sitä, notta viskinjuanti vois aiheuttaa nelinkontin etenemistä tai muuta sellaasta jalakojen pahoonvointihin liittyvää. Ei sinne päinkään. Meille opetettihin, kuinka hyvän viskin tunnistaa lasin reunalle jäävistä jaloosta. Sitä varten ei lasia saa kaataa aivan täytöhön; pitää olla tilaa kallistella ja killistellä viskinorojen jalakautumista lasin reunoolla. Mitä selevemmät jalaat, sitä parempaa ainesta. Mun miälestä sen tuntoo paremmin omista jaloostansa.

Skotlannis kun kerran olimma, niin päätimmä mennä selevittämähän Loch Nessin arvootusta. Onko hirviötä vaiko ei. Ensin meitä opastettihin, notta Suami saa pitää Lordin, se järves asuva otus on olio eikä hirviö.

Joku Siltasanomat olis saattanu maksaa hyvääsestikin julukaasupalakkiota tuasta meirän nappaamasta Loch Nessin olion kuvasta. Mutta ku moon tälläänen vaatimatoon luanne, niin päätin laittaa sen tänne plokihin vaan, yksinoikeurella, vassokuu!

PS. Tietyt viskilajit saattaavat aiheuttaa hallusinaatioota...

Vanhuurenpelekua

Arvatkaa mitä
moon joskus pohtinu
vaikken ookkaa
myäntää tohtinu?

Notta koska niitä tuloo
niitä aaltoja kuumia
ja muunkinmoosia
mummaan huumia.

Vaikka niitä harmaita hapsia
niin, ja niitä lapsenlapsia.
Niitähän pitääs jo orotella,
ja eläkemaksuja korotella.

Koskahan sais kaikes rauhas
keinutella kiikkustualilla
ja miältänsä piristää
kaiken maailman hualilla.

Ja pitääsköhän opetella
taas tekemähän sukkaa?
Enhän minoo aikoohin
mitään kutonukkaa.

Tiärättäkö mikä
vois olla valopilikku?
No, sellaanen kirijava
oikeen kunnon hilikku,
joka solomuhun pantaas
leuan alle,
ja krimpsuunen kaati
rinnustalle!

Siinolis kiikkustualin kans mukavaa
faarille kilipaa naraata.
Mutta siinä vois olla vaarana,
notta faari päättääski karaata...

Hyvänen aika sentään. Löysin jostakin tämän tekstin, jonka olen kirjoittanut jo kaksi vuotta sitten. Mähän oon ollu nuori silloin vielä... Toista on nyt, viisikymppiä tulee vuosi vuodelta lähemmäksi. Noo, antaa tulla vaan, eiköhän siitä hengis selvitä, siitäkin. Toisaalta; se on sen ajan murhe se.

Tuo runo on niin vahvaa murretta, ettei se varmasti kaikille aukene. Lisäksi olen suunnitellut sen esitettäväksi, lausuttavaksi, jolloin eleillä ja äänenpainoilla on suuri osa.

Tuo mielen piristäminen huolilla liittyy havaintoon, mitä olen tehnyt joskus kuunnellessani eläkeläisten höpinöitä torilla tai kahvilassa. Tuntuu nimittäin siltä, että heillä kyllä ihan selkeästi mieli piristyy, kun saavat keskustella vaikkapa yhteiskunnallisista epäkohdista. Eli huolistakin keskusteleminen voi piristää ihmeesti.

Kerrassaan kummallista, kun sitä oikein ajattelee.

Kärpäsestä härkänen

Yrittäjyyden ja lastenhoidon yhdistäminen on aiheuttanut perheessämme useinkin tilanteita, jolloin nuorimmaiset on jouduttu ottamaan mukaan työpaikalle. Olosuhteiden luoma pakko.

Ollessani vielä Arnolds-yrittäjänä, lapset olivat hyvinkin usein mukana. Susanna olikin erittäin innokas pöytien ja tarjottimien pyyhkijä. Joona olisi jaksanut kurvailla polkuautolla ympäri kauppakeskusta, mutta ettemme olisi saaneet lukea yleisönosastosta heitteille jätetystä lapsesta, yritin keksiä hänelle virikkeellistä tehtävää Arnoldsissa.

Muistan, kuinka kerran tälläinen virike lenteli kärpäsen muodossa keittiössämme. Poika onnistui kuin onnistuikin saamaan lennokkaan kiinni, josta häntä kovasti kehuskelin.

Poika päätti hommata lisääkin kannuksia samaisella kärpäsellä, ja meni esittelemään saalistaan myös kassatytölle.

Kassalla oli jonoa eikä kassatyttö ehtinyt Joonaa huomioida, ja minäkin hädissäni tiuskaisin, että älä nyt SINNE sen kärpäsen kanssa mee.

Moisesta epäoikeudenmukaisesta kohtelustahan Joona hurjistui, kiilasi kassatytön viereen ja kärpästä korkealla heiluttaen karjaisi: "JA MIKSEI MUKA SAISI SANUA JOTTA SAIN KIINNI KÄLPÄÄSEN...?!?"

Kenen venes on karaannu?

Aamulla hieraisin silmiäni toisenkin kerran.

Olin menossa lenkille, aurinko oli nousemassa, joelta nousi usvaa. Ja pieni purjevene lipui kaikessa hiljaisuudessa tyynellä joella. Ihan kuin jossain maalauksessa.

Jarmo oli nähnyt sen jo eilen, mutta nyt se oli ajelehtinut meidän kohtaan. Eli tuossa Torkkolansaaren kupeessa se oli lipumassa pikku hiljaa kohti alajuoksua.

Ilmeisesti se on ollut koristeena jonkun rannassa, mutta lähtenyt sitten karkuun. Onko tietoa omistajasta? Jarmo kävi veneellä tutkimassa alusta lähemmin. Siinä oli ankkuri, mutta liian kevyt. Jarmo laittoi tiiliskiven lisäpainoksi, sillä ennen pitkää vene olisi ajautunut koskeen ja kenties rikkoutunut.

Saa se olla tässä meidän kohdassakin. Oikein mielellään saakin. Emme peri vuokraa venepaikasta.