Olen viettänyt laadutonta (!?!) aikaa lasten kanssa. Katsonut töllöttimestä ensin Hauskat kotivideot vatsa kippuralla nauraen, ja sen perään vielä Euroviisukarsinnat.
Hämmästyin Kari Tapion KARIsmaattisuuden tuomasta pistemäärästä. Olen toki aina hänen äänestään tykännyt, ja vanha kunnon Suomipopin esittäjä toki ansaitseekin hyvät pisteet. Itselleni Kari Tapion laulut tuovat mieleen nuoruuden - vai sanoisko peräti kakaruuden. Mutta ihan loppuviimeksi - ei hän ehkä ihan euroviisuihin ole sopiva esiintyjä. Tosin täytyy tunnustaa, että samaa mieltä olin taannoin Lordistakin.
Movetronin paluu on mukavaa - Päivi Lepistön lauluja kuunnellen on tullut aikoinaan muutamakin donitsi väännettyä. Minun Arnolds-yrittäjyyteni aikana kaikki leivottiin paikan päällä alusta alkaen, toisin kuin nykyään.
Minä olisin antanut pisteet Peltsille. Miksei juontajaa saanut äänestää?
Hannella oli alkuvuodesta kolumni Kaarina-lehdessä televisio-ohjelmiin liittyen. Tyttäremme luvalla julkaisen sen nyt täällä:
Silitysohjelmaa
PITKIEN PYHIEN jälkeen on tuntunut jopa mukavalta päästä takaisin arjen rutiineihin. Keittää peruspotut päivälliseksi, kuurata vessa kiiltäväksi siivouspäivänä ja silittää hervottomaksi kohonnut puhtaan, mutta ryppyisen pyykin läjä.
MINULLE SILITYS on rentoutumista, sillä samalla saan luvan katsoa television täydeltä ei niin laadukkaiksi miellettyjä ohjelmia. Minun ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että dokumenttien ja ajankohtaisohjelmien sijasta katsonkin Frendejä ja Simpsoneita. Oikeastaanhan minä vain silitän, ja sitä ei varmaankaan lasketa synniksi tai alemman kulttuurin harrastamiseksi missään piireissä.
PARAS SILITYSOHJELMA on ehdottomasti kotimainen Salatut elämät. Sarjan juonessa pysyy mukana vaikka edellisestä vaatteiden silityksestä olisi kulunut viikkojakin. Hankalan kauluspaidan ryppyjen oikomistakaan ei tarvitse keskeyttää monimutkaisten ja ajatusta vaativien juonenkäänteiden vuoksi. Välillä voi poiketa keittiön puolella ja kurkata perunoiden vointia kattilassa. Salkkareiden käänteissä kun pysyy mukana myös pelkällä korvakuulolla.
EDELLISVIIKOLLA KASASIN silityspisteeni olohuoneen nurkkaan. Silityslauta kaapista, rauta kuumaksi ja reunojensa yli pursuileva puhtaanpyykinkori hollille. Kello 19.30 televisio päälle, digiboksi hyrräämään ja MTV3 ruutuun. Mutta mitä! Ei Ismoa, Seppoa tai Ellua, - ei Salattuja elämiä! Järkyttyneenä naputtelen itseni MTV3:n internetsivuille. Saan selville, että Salatut elämät on tauolla. Silitysinto laantuu heti. En varmasti ala ilman silitysohjelmaa!
TÄLLAISIA HÄTÄTILANTEITA VARTEN lehtien tv-ohjelmatiedoissa pitäisi "dokumentti", "elokuva" ja "urheilu"-kategorioiden lisäksi olla myös "silitysohjelma"-merkintä. Näin voisi kätevästi aikatauluttaa silittämisen. Samalla huomaisi myös päällekkäisyydet urheilun kanssa. Silloin voisi urheilulähetysten aikoihin pystyttää silityspisteen television kulmille, ja asettaa raudan siipan kouraan. Sillä ei kai kukaan jaksa katsoa urheilua, ainakaan lamaannuttavan tylsää hiihtoa, ilman oheistoimintaa?
hanne.valtari(at)student.diak.fi
Tarinointia monialayrittäjän elämästä. Joka itselleen nauraa, se parhaiten nauraa.
perjantai 8. helmikuuta 2008
Kustille polkemista
Olin eilen suorittamassa niinkin arkipäiväistä tapahtumaa kuin ostamassa postimerkkejä. Tai itseasiassa vein kirjattua kirjettä postiin, mutta tapanani on aina tutkia uusimmat postimerkit.
24.1. oli ilmestynyt Alppihiihto-pienoisarkki, sisältäen neljä ykkösluokan merkkiä. Eikä ihan mitä tahansa merkkejä. Ostin heti firman piikkiin koko varaston tyhjäksi, tosin lähikaupan postipalvelun varasto sisälsi vain kokonaista kahdeksan arkkia.
Mikäli haluatte ihailla upeaa postimerkkiarkkia, googlettakaa vaikka "Postimerkkikauppa". Sieltä se löytyy.
Pienoisarkin valmistusprosessista käytetään nimitystä MotionPrint imaging, "elävä painokuva".
Alppihiihto-pienoisarkki on kautta aikain edistyksellisin tällä tekniikalla tehty painotyö. Siinä on muun muassa käytetty ensimmäistä kertaa samanaikaisesti sekä animaatiota että 3D-efektiä.
Kun tällaisia merkkejä saa samaan hintaan kuin ihan perusmerkkejäkin, niin kuka enää perusmerkkejä ostaa? Tosin ostin myös ystävänpäivämerkkejä, kivoja nekin ovat.
Yksi asia minua kyllä kovasti ihmetyttää. Kun tällaisen erikoispinnoitetun, sileältä muovilta tuntuvan merkin siihen rakkauskirjeeseen länttää, niin tarttuuko muka leima siihen? Epäilen vahvasti. Ja jos leima tarttuukin, sen saa kyllä uskoakseni pyyhkäisemällä pois.
Onkohan nyt kyseessä kampanja, jonka todellista tarkoitusta ei ole vielä kansalaisille julkituotu. Sähköpostien ja tekstiviestien aikakautena kun kirjeiden kirjoittaminen on osapuilleen katoavaa kansanperinnettä. Ehkäpä nyt näiden merkkien avulla tätä tapaa ollaan elvyttämässä. Varmaankin on tarkoitus, että se rakkauskirjeen saaja myös vastaa kirjeitse, koskapa postimerkin ostamisen vaiva on eliminoitu. Eli ei muuta ku sama merkki uuteen kuoreen, Eau de Colognea vähän kirjeen nurkkaan - ja lempi kulkee Kustin polkemana kuin entisaikaan konsanaan.
JK. Onhan niitä ollut ns. ikimerkkejä iät ja ajat, mutta tämä jos mikä on ikimerkki. Siinä vaiheessa, kun tämän merkin käyttöönotto on osoittanut kirjeenkirjoittamisen uudelleennousun tapahtuneen, sitten varmaankin muovipinnoitettu merkki poistuu vaivihkaa myynnistä. Tilalle tulee vanhoja sylkyliimalla toimivia postimerkkejä. Jos kirjeet muutenkin suljetaan suudelmin, niin kyllä siitä yks räkäisy riittää merkinkin kostuttamiseen.
24.1. oli ilmestynyt Alppihiihto-pienoisarkki, sisältäen neljä ykkösluokan merkkiä. Eikä ihan mitä tahansa merkkejä. Ostin heti firman piikkiin koko varaston tyhjäksi, tosin lähikaupan postipalvelun varasto sisälsi vain kokonaista kahdeksan arkkia.
Mikäli haluatte ihailla upeaa postimerkkiarkkia, googlettakaa vaikka "Postimerkkikauppa". Sieltä se löytyy.
Pienoisarkin valmistusprosessista käytetään nimitystä MotionPrint imaging, "elävä painokuva".
Alppihiihto-pienoisarkki on kautta aikain edistyksellisin tällä tekniikalla tehty painotyö. Siinä on muun muassa käytetty ensimmäistä kertaa samanaikaisesti sekä animaatiota että 3D-efektiä.
Kun tällaisia merkkejä saa samaan hintaan kuin ihan perusmerkkejäkin, niin kuka enää perusmerkkejä ostaa? Tosin ostin myös ystävänpäivämerkkejä, kivoja nekin ovat.
Yksi asia minua kyllä kovasti ihmetyttää. Kun tällaisen erikoispinnoitetun, sileältä muovilta tuntuvan merkin siihen rakkauskirjeeseen länttää, niin tarttuuko muka leima siihen? Epäilen vahvasti. Ja jos leima tarttuukin, sen saa kyllä uskoakseni pyyhkäisemällä pois.
Onkohan nyt kyseessä kampanja, jonka todellista tarkoitusta ei ole vielä kansalaisille julkituotu. Sähköpostien ja tekstiviestien aikakautena kun kirjeiden kirjoittaminen on osapuilleen katoavaa kansanperinnettä. Ehkäpä nyt näiden merkkien avulla tätä tapaa ollaan elvyttämässä. Varmaankin on tarkoitus, että se rakkauskirjeen saaja myös vastaa kirjeitse, koskapa postimerkin ostamisen vaiva on eliminoitu. Eli ei muuta ku sama merkki uuteen kuoreen, Eau de Colognea vähän kirjeen nurkkaan - ja lempi kulkee Kustin polkemana kuin entisaikaan konsanaan.
JK. Onhan niitä ollut ns. ikimerkkejä iät ja ajat, mutta tämä jos mikä on ikimerkki. Siinä vaiheessa, kun tämän merkin käyttöönotto on osoittanut kirjeenkirjoittamisen uudelleennousun tapahtuneen, sitten varmaankin muovipinnoitettu merkki poistuu vaivihkaa myynnistä. Tilalle tulee vanhoja sylkyliimalla toimivia postimerkkejä. Jos kirjeet muutenkin suljetaan suudelmin, niin kyllä siitä yks räkäisy riittää merkinkin kostuttamiseen.
torstai 7. helmikuuta 2008
Kehitystä ja tikkuperunoota
Jostakin syystä innostuin lueskelemaan omaa vauvakirjaani. Se on sellainen perinteinen kirja; punaiset kannet, sydämen sisällä pieni vauva. Kirjan nimenä on "ELÄMÄN AAMUN AUETESSA".
Minusta on tosi kivaa, kun vanhempani ovat vaivautuneet kirjaamaan monenmoisia lapsuuteni tapahtumia tuohon kirjaan. Jarmolla ei tuollaista kirjaa ole, eikä paljon valokuviakaan. Minusta taas on kuvamateriaaliakin melkoinen määrä, ja olisihan se ihme, jollei valokuvaaja-isäni olisi omaa perhettään kuvannut kun kuvasi työkseen asiakkaitakin.
Valokuvat ovat suurimmaksi osaksi mustavalkoisia, olinkin monet kerrat isän pimiössä seuraamassa valokuvien valmistusta. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä: Olin kerran löytänyt valokuva-albumin, repinyt siitä kuvia irti ja ruvennut "kehittämään" niitä. Olin nähnyt, kuinka isä liotti valokuvia kehitekulhoissa, niinpä perustin oman kehittämön. Varustus oli vaatimaton: Kehitealtaana toimi potta! Ja jollen muista väärin, niin sitten muistan oikein: Kemikaaliakin oli omasta takaa...! Tämän tarinan olen kuullut kerrottuna, enkä tiedä tarkalleen minkä ikäisenä moisia omatoimisuuksia olen harjoittanut. Alle kaksivuotias kuitenkin, koskapa emme ole tuolloin vielä asuneet omassa kodissamme.
No, seuraava tarina löytyykin sitten isäni kirjoittamana vauvakirjastani:
Reija kuori tikkuperunia jo 2 vuoden ja 2 kk:n ikäisenä. Eräänkin kerran 12 perunaa yhteen kyytiin. Ensin vain "hampilla" kuori rikki, ja siitä vain sitten sormilla.
2 vuoden 3 kk:n ikäisenä Reija jo uures koros kovasti tiskas astioita äitin avuksi, ja punkkas pientä Pirkko-nukkea pienes punkas. Silloin, tällöin Reija huuti että hauskaa olla uures koros.
Näin olen siis todistetusti ollut talousihminen pienestä pitäen. Kumma ku tahtoo itteltäki asia välillä unohtua.
PS. Tikkuperunat tarkoittavat kuoriperunoita. Meillä ei nuorimies seitsemän vee oikein osaa vieläkään kuoria perunoita. Välillä olen pitänyt kotona oikein kuoriperunabuumia, ihan sen takia että oppis lapset kuorimaan. Kuoriminen vaan tahtoo aiheuttaa sen "ei mulla nyt oo nälkä"-reaktion, ja siinä sitten äitee säälistä kuorii lapsilleen. Noo, on meillä ainakin Johanna syöny kuorineen, ku ei kans halunnu kuoria. Kaiketi hän on jo oppinu senkin jalon taidon...?
Minusta on tosi kivaa, kun vanhempani ovat vaivautuneet kirjaamaan monenmoisia lapsuuteni tapahtumia tuohon kirjaan. Jarmolla ei tuollaista kirjaa ole, eikä paljon valokuviakaan. Minusta taas on kuvamateriaaliakin melkoinen määrä, ja olisihan se ihme, jollei valokuvaaja-isäni olisi omaa perhettään kuvannut kun kuvasi työkseen asiakkaitakin.
Valokuvat ovat suurimmaksi osaksi mustavalkoisia, olinkin monet kerrat isän pimiössä seuraamassa valokuvien valmistusta. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä: Olin kerran löytänyt valokuva-albumin, repinyt siitä kuvia irti ja ruvennut "kehittämään" niitä. Olin nähnyt, kuinka isä liotti valokuvia kehitekulhoissa, niinpä perustin oman kehittämön. Varustus oli vaatimaton: Kehitealtaana toimi potta! Ja jollen muista väärin, niin sitten muistan oikein: Kemikaaliakin oli omasta takaa...! Tämän tarinan olen kuullut kerrottuna, enkä tiedä tarkalleen minkä ikäisenä moisia omatoimisuuksia olen harjoittanut. Alle kaksivuotias kuitenkin, koskapa emme ole tuolloin vielä asuneet omassa kodissamme.
No, seuraava tarina löytyykin sitten isäni kirjoittamana vauvakirjastani:
Reija kuori tikkuperunia jo 2 vuoden ja 2 kk:n ikäisenä. Eräänkin kerran 12 perunaa yhteen kyytiin. Ensin vain "hampilla" kuori rikki, ja siitä vain sitten sormilla.
2 vuoden 3 kk:n ikäisenä Reija jo uures koros kovasti tiskas astioita äitin avuksi, ja punkkas pientä Pirkko-nukkea pienes punkas. Silloin, tällöin Reija huuti että hauskaa olla uures koros.
Näin olen siis todistetusti ollut talousihminen pienestä pitäen. Kumma ku tahtoo itteltäki asia välillä unohtua.
PS. Tikkuperunat tarkoittavat kuoriperunoita. Meillä ei nuorimies seitsemän vee oikein osaa vieläkään kuoria perunoita. Välillä olen pitänyt kotona oikein kuoriperunabuumia, ihan sen takia että oppis lapset kuorimaan. Kuoriminen vaan tahtoo aiheuttaa sen "ei mulla nyt oo nälkä"-reaktion, ja siinä sitten äitee säälistä kuorii lapsilleen. Noo, on meillä ainakin Johanna syöny kuorineen, ku ei kans halunnu kuoria. Kaiketi hän on jo oppinu senkin jalon taidon...?
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Pohjamutia
Olen omistanut tämän päivän adrenaliinin tehoeritykselle. Jos olisin saanut valita, olisin jättänyt väliin tämän päivän surkean ja jatkanut eloa auvoista mukavampana päivänä.
Noo, tästä voi olla suunta vain ja ainoastaan ylöspäin. Välillä kai täytyy pohjamutiakin kyntää.
Isäntä suositteli nukkumaan menoa, mutta pakko käydä täällä hukkaputkella ensin.
Ehkä tämä on sitä säälin ja myötätunnon hakua, kun kirjoittaa ihan julkisesti että tänään ei oo ollu mun päivä. Jotta mua saa silittää ja taputtaa ja laittaa laastaria.
Kiitoos. Jo tuli parempi olo.
Noo, tästä voi olla suunta vain ja ainoastaan ylöspäin. Välillä kai täytyy pohjamutiakin kyntää.
Isäntä suositteli nukkumaan menoa, mutta pakko käydä täällä hukkaputkella ensin.
Ehkä tämä on sitä säälin ja myötätunnon hakua, kun kirjoittaa ihan julkisesti että tänään ei oo ollu mun päivä. Jotta mua saa silittää ja taputtaa ja laittaa laastaria.
Kiitoos. Jo tuli parempi olo.
tiistai 5. helmikuuta 2008
Lumiukon kriisi
Rakastan satuja. Tarinoita, turinoita ja kaikkea siltä väliltä.
Olin taannoin esikoisemme kanssa oikein sadunkirjoituskurssilla, jossa kirjailija Katri Tapola opasti satujen saloihin. Viikonloppu vierähti mukavasti, kun sai oikein luvan perästä sepitellä tarinoita.
Olin kurssilaisista ainoa, joka kirjoitti sadun runomuotoon. Jossain riimittelyni lienee tallessa, odottelemassa viimeistelyä. En kyllä tiedä missä se on, mutta sen muistan, että tarinassa perehdyttiin lumiukon sielunelämään.
Leutojen talvien myötä taitaa lumiukosta tulla todellinen satuolento. Ehkäpä tulevaisuuden lapset käyvät jossain jäämuseossa tutustumassa, miltä näytti lumiukko silloin, kun oli vielä lunta mistä moisia olentoja sai pyöritellä.
Tänään laskiaistiistaina on lunta sentäs riittänyt. Nuorimmaistemme opinahjossa järjestettiin laskiaisrieha, ja onpa lumiukkojakin syntynyt koulun ympäristöön.
Yleensähän satuolennot omaavat hyvinkin inhimillisiä piirteitä. Tällöin lasten on helppo samaistua hahmoon. Mutta entäs, jos satu onkin tarkoitettu opetussaduksi aikuisille? Millaisia asioita silloin voidaan satuun liittää?
Noo, tänäänhän on laskiaisen lisäksi Runebergin päivä. Jokainen perinteitä noudattava kansalainenhan on tietysti nautiskellut sekä laskiaispullaa että Runebergin torttuja. Kuinkas sitten käykään pulkkamäessä? Jottei vaan kävisi, kuten seuraavan tarinan lumiukolle:
(Tähän loruun on vielä keksimättä aloitus, siis semmonen "sisäänajo", eli mistä moiseen tilanteeseen päädyttiin. Mä keksin sen sitten joku kesä.)
Olin taannoin esikoisemme kanssa oikein sadunkirjoituskurssilla, jossa kirjailija Katri Tapola opasti satujen saloihin. Viikonloppu vierähti mukavasti, kun sai oikein luvan perästä sepitellä tarinoita.
Olin kurssilaisista ainoa, joka kirjoitti sadun runomuotoon. Jossain riimittelyni lienee tallessa, odottelemassa viimeistelyä. En kyllä tiedä missä se on, mutta sen muistan, että tarinassa perehdyttiin lumiukon sielunelämään.
Leutojen talvien myötä taitaa lumiukosta tulla todellinen satuolento. Ehkäpä tulevaisuuden lapset käyvät jossain jäämuseossa tutustumassa, miltä näytti lumiukko silloin, kun oli vielä lunta mistä moisia olentoja sai pyöritellä.
Tänään laskiaistiistaina on lunta sentäs riittänyt. Nuorimmaistemme opinahjossa järjestettiin laskiaisrieha, ja onpa lumiukkojakin syntynyt koulun ympäristöön.
Yleensähän satuolennot omaavat hyvinkin inhimillisiä piirteitä. Tällöin lasten on helppo samaistua hahmoon. Mutta entäs, jos satu onkin tarkoitettu opetussaduksi aikuisille? Millaisia asioita silloin voidaan satuun liittää?
Noo, tänäänhän on laskiaisen lisäksi Runebergin päivä. Jokainen perinteitä noudattava kansalainenhan on tietysti nautiskellut sekä laskiaispullaa että Runebergin torttuja. Kuinkas sitten käykään pulkkamäessä? Jottei vaan kävisi, kuten seuraavan tarinan lumiukolle:
(Tähän loruun on vielä keksimättä aloitus, siis semmonen "sisäänajo", eli mistä moiseen tilanteeseen päädyttiin. Mä keksin sen sitten joku kesä.)
Lapset kun kilvan
mäkeä kiisi,
iski ukolle
identiteettikriisi:
Kas, dieetti jäänyt
on puolitiehen-
No, johan se masentaa
lumisen miehen,
Kun pulkkaan ei sovi
nyt takapuoli-
ja siitäpä tuleekin
hirmuinen huoli,
kun pulkka menee
pyllyn alla kahtia-
Ehkä VÄHÄN tarttis
syömisiään vahtia...
-rhv
mäkeä kiisi,
iski ukolle
identiteettikriisi:
Kas, dieetti jäänyt
on puolitiehen-
No, johan se masentaa
lumisen miehen,
Kun pulkkaan ei sovi
nyt takapuoli-
ja siitäpä tuleekin
hirmuinen huoli,
kun pulkka menee
pyllyn alla kahtia-
Ehkä VÄHÄN tarttis
syömisiään vahtia...
-rhv
Ps. Mikäli ylläoleva loruttelu ei vielä riitä aikaansaamaan muutosta ruokavalioon, kauhukuvaahan voidaan jatkaa kertomalla, miten lumiukko loppujen lopuksi joutui mäestä alas tulemaan: Tietenkin PYÖRIMÄLLÄ! Ja miten käy lumiukon, kun se pyörii lumisessa mäessä...sehän tietenkin SUURENEE...
maanantai 4. helmikuuta 2008
Paluuta arkeen
On niin kotoonen olo notta oikeen. Kakarat tappeloo, pyykkikone flatkottaa ja väsyttää kertakaikkiaan mälyttömästi.
Paluu arkeen vähän tihkaisee. Lähdimme vapaalle perjantaipäivällä, ja palasimme kotiin tuossa illattain.
Perjantaina yövyimme Johannan luona. Noo, päätimme kuluttaa tyttäremme patjoja maltillisesti, niinpä palasimme iltariennoilta (?!?) nukkumaan vasta aamuviideltä. Koskapa blogini ei sisällä alaikärajaa, kirjoitan riennoista rivien väliin. Että sieltä ovat vapaasti luettavissa.
Lauantaina seilasimme Helsingistä Silja Symphonylla Tukholmaan. Merenkäynti oli melkoista, ja aamulla kuulimme, että laiva ei ollut uskaltanut poiketa Maarianhaminan satamaan matalikon takia siinä tuiverruksessa lainkaan.
Keulabaarin esiintyjillä oli erinomainen koreografia: Kaikki kallistelivat ja horjuivat samaan suuntaan ihan samassa tahdissa. Yleisö eteni grogilasiensa kanssa aina seuraavasta pöydästä tukea ottaen, ja laivan käytävillä edettiin pitkin seiniä.
Minusta ei tulisi merimiestä. Eikä naistakaan. En juurikaan saanut nukuttua laivan keinuessa. Mutta muuten oli kivaa, ruoka oli erinomaista ja sitä oli AIVAN liian riittävästi.
Uusiin ihmisiin oli kiva tutustua "sokkotreffiperiaatteella", terveisiä Liisalle ja Ristolle! Alkuperäinen matkan syy peruuntui, mutta koskapa järjestelyt oli jo sitä mukaa tehtynä että oikein LOMALLE lähdemme, niin lähdettiin myös. Niinpä me pohojalaaset ja savolaiset/tamperelaiset päätimme lähteä testaamaan laivan tarjontaa.
Mikähän siinä muuten on, että nimenomaan yrittäjät kokevat palvelun laadun testauksen mielipuuhakseen? Vaikeimpia asiakkaitahan ovatkin juuri itse palvelualalla toimivat. Kävimme hierojalla, ja hintaan kuului turkkilainen sauna. Jostakin syystä eteeristä öljyä tuprusi rööreistä varmaan kymmenkertainen määrä normaaliin verrattuna. Ensin yritimme urhoollisesti "nautiskella", vaikka silmiä ei voinut pitää auki koska tuoksu kirveli. Mutta sitten ahdisti jo henkeä niin paljon, että oli pakko luovuttaa. Systeemissä oli joku vika, ja isäntä meni vaatimaan hyvitystä.
Minua hävetti reklamaatiotilanne, tai siis kyseisen naishenkilön asenne: Hän nimittäin närkästyi mahdottomasti, kun moisesta asiasta valitettiin - siitä huolimatta, että myönsivät itsekin oudoksuneensa voimakasta tuoksua.
Itse menin aulaan odottamaan, mitä tuleman piti. No, loppujen lopuksi nainen oli suostunut antamaan pari drinkkilippua hyvityksenä. Siltikin kyseisestä palvelutilanteesta jäi sellainen fiilis, että "Ei muuten vois vähempää kiinnostaa viihdyittekö vaiko ette. Mä oon täällä vain töis."
No, samaisena iltana menimme Riston ja Liisan kanssa illalliselle, ja tarjoilijamme pelasti illan jo ensikommentillaan: "Iltaa tytöt ja pojat, mitäs teille saisi olla...!" Noo, tunnelma jatkui samanmoisena, ja miehet jaksoivat kiusoitella tyttöä joka oli tilanteen tasalla koko ajan.
Tuskin tarjoilijat tietävät itsekään, miten suuri vaikutus heidän olemuksellaan on ruokailutilanteen fiilikseen. Mukava tarjoilija on puoli ruokaa. Joskus jopa enemmän.
Niin, tuota... kun miehille oli samalla silmänruokaakin. Meitä naisia kohtaan se oli kyllä NIIN väärin.
Paluu arkeen vähän tihkaisee. Lähdimme vapaalle perjantaipäivällä, ja palasimme kotiin tuossa illattain.
Perjantaina yövyimme Johannan luona. Noo, päätimme kuluttaa tyttäremme patjoja maltillisesti, niinpä palasimme iltariennoilta (?!?) nukkumaan vasta aamuviideltä. Koskapa blogini ei sisällä alaikärajaa, kirjoitan riennoista rivien väliin. Että sieltä ovat vapaasti luettavissa.
Lauantaina seilasimme Helsingistä Silja Symphonylla Tukholmaan. Merenkäynti oli melkoista, ja aamulla kuulimme, että laiva ei ollut uskaltanut poiketa Maarianhaminan satamaan matalikon takia siinä tuiverruksessa lainkaan.
Keulabaarin esiintyjillä oli erinomainen koreografia: Kaikki kallistelivat ja horjuivat samaan suuntaan ihan samassa tahdissa. Yleisö eteni grogilasiensa kanssa aina seuraavasta pöydästä tukea ottaen, ja laivan käytävillä edettiin pitkin seiniä.
Minusta ei tulisi merimiestä. Eikä naistakaan. En juurikaan saanut nukuttua laivan keinuessa. Mutta muuten oli kivaa, ruoka oli erinomaista ja sitä oli AIVAN liian riittävästi.
Uusiin ihmisiin oli kiva tutustua "sokkotreffiperiaatteella", terveisiä Liisalle ja Ristolle! Alkuperäinen matkan syy peruuntui, mutta koskapa järjestelyt oli jo sitä mukaa tehtynä että oikein LOMALLE lähdemme, niin lähdettiin myös. Niinpä me pohojalaaset ja savolaiset/tamperelaiset päätimme lähteä testaamaan laivan tarjontaa.
Mikähän siinä muuten on, että nimenomaan yrittäjät kokevat palvelun laadun testauksen mielipuuhakseen? Vaikeimpia asiakkaitahan ovatkin juuri itse palvelualalla toimivat. Kävimme hierojalla, ja hintaan kuului turkkilainen sauna. Jostakin syystä eteeristä öljyä tuprusi rööreistä varmaan kymmenkertainen määrä normaaliin verrattuna. Ensin yritimme urhoollisesti "nautiskella", vaikka silmiä ei voinut pitää auki koska tuoksu kirveli. Mutta sitten ahdisti jo henkeä niin paljon, että oli pakko luovuttaa. Systeemissä oli joku vika, ja isäntä meni vaatimaan hyvitystä.
Minua hävetti reklamaatiotilanne, tai siis kyseisen naishenkilön asenne: Hän nimittäin närkästyi mahdottomasti, kun moisesta asiasta valitettiin - siitä huolimatta, että myönsivät itsekin oudoksuneensa voimakasta tuoksua.
Itse menin aulaan odottamaan, mitä tuleman piti. No, loppujen lopuksi nainen oli suostunut antamaan pari drinkkilippua hyvityksenä. Siltikin kyseisestä palvelutilanteesta jäi sellainen fiilis, että "Ei muuten vois vähempää kiinnostaa viihdyittekö vaiko ette. Mä oon täällä vain töis."
No, samaisena iltana menimme Riston ja Liisan kanssa illalliselle, ja tarjoilijamme pelasti illan jo ensikommentillaan: "Iltaa tytöt ja pojat, mitäs teille saisi olla...!" Noo, tunnelma jatkui samanmoisena, ja miehet jaksoivat kiusoitella tyttöä joka oli tilanteen tasalla koko ajan.
Tuskin tarjoilijat tietävät itsekään, miten suuri vaikutus heidän olemuksellaan on ruokailutilanteen fiilikseen. Mukava tarjoilija on puoli ruokaa. Joskus jopa enemmän.
Niin, tuota... kun miehille oli samalla silmänruokaakin. Meitä naisia kohtaan se oli kyllä NIIN väärin.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Metkuulua
Meirän pahananpohojimmaanen on koko piänen ikänsä ollu kova tekemähän erinääsiä kokeeta. Tai jotensakki nää kokeelut voi lukia metkuuluosastohon kuuluviksi.
Meirän Hanne taannoon eherottiki, jotta mun pitääs oikeen ruveta pitämähän metkupäiväkirijaa niinku Vaahteramäen Eemelin äiti.
No, mä ny oon teheny erinääsiä päiväkirijoja koko elämäni, notta dokumenttia löytyy asiasta ku asiasta. Asian viärestä tarinoota vasta oikeen löytyykin.
Täston jo toista vuatta aikaa, ku poika oli jostakin syystä keksiny hypätä vessanpytyn päälle. Kansi oli kiinni, mutta jalaat meni kannen läpi. Olis voinu käyrä tosi häjysti, mutta oli kyllä suajelusta mukana kun ei sen pahemmin käyty. Ei muuta ku kooraurasta ostohon uusi kansisysteemi.
No, sitten samoohin aikoohin tuli toisenlaasta ihimetystä. Olin päivän mittahan monehen otteehin kuivannu vesilätäkkyä eteisen laattialta. Ja ihimetelly, jotta kuka tuloo näin lumisin kengin tupahan vaikkei eres lunta ollu tuahon aikahan. Ja isäntä konttimahan, notta vuataako pesukones, ku apukeittiö on siinä likillä. Ei vuatanu sekään.
Lopuuksi rupes kurastopparimattoki olohon jo aivan märkä, ja taas kontitahan notta mitä merkillistä. No, sitten isäntä löytää vaatenaulakkosysteemin alta isoon jääkimpalehen. Poijalla koe menos,notta kuinka kauan jääkimpales kestää sulamatta kaapin alla. Isäntä oli löytäny jo päivemmällä isoon jääklöntin leikkimökistä. Meilloli jääny korvee pihalle, ja pohojalla oli ollu vettä. Joka tiätysti jäätyny. Ja poika kumaassu jääklönttiä sitte innoosnansa irti.
Tätä vois sanua kantapään kautta oppimiseksi. Notta kantapäät kastuu, ku jääklimppi sulaa. Onkohan oppiminen laajempialaista, ku kastui koko sukka ja monehen kertahan.
Poijalla ittellänsä ei kyllä kastunu ollenkaa. Ku se oli johonakin keksimäs uusia metkuja.
Meirän Hanne taannoon eherottiki, jotta mun pitääs oikeen ruveta pitämähän metkupäiväkirijaa niinku Vaahteramäen Eemelin äiti.
No, mä ny oon teheny erinääsiä päiväkirijoja koko elämäni, notta dokumenttia löytyy asiasta ku asiasta. Asian viärestä tarinoota vasta oikeen löytyykin.
Täston jo toista vuatta aikaa, ku poika oli jostakin syystä keksiny hypätä vessanpytyn päälle. Kansi oli kiinni, mutta jalaat meni kannen läpi. Olis voinu käyrä tosi häjysti, mutta oli kyllä suajelusta mukana kun ei sen pahemmin käyty. Ei muuta ku kooraurasta ostohon uusi kansisysteemi.
No, sitten samoohin aikoohin tuli toisenlaasta ihimetystä. Olin päivän mittahan monehen otteehin kuivannu vesilätäkkyä eteisen laattialta. Ja ihimetelly, jotta kuka tuloo näin lumisin kengin tupahan vaikkei eres lunta ollu tuahon aikahan. Ja isäntä konttimahan, notta vuataako pesukones, ku apukeittiö on siinä likillä. Ei vuatanu sekään.
Lopuuksi rupes kurastopparimattoki olohon jo aivan märkä, ja taas kontitahan notta mitä merkillistä. No, sitten isäntä löytää vaatenaulakkosysteemin alta isoon jääkimpalehen. Poijalla koe menos,notta kuinka kauan jääkimpales kestää sulamatta kaapin alla. Isäntä oli löytäny jo päivemmällä isoon jääklöntin leikkimökistä. Meilloli jääny korvee pihalle, ja pohojalla oli ollu vettä. Joka tiätysti jäätyny. Ja poika kumaassu jääklönttiä sitte innoosnansa irti.
Tätä vois sanua kantapään kautta oppimiseksi. Notta kantapäät kastuu, ku jääklimppi sulaa. Onkohan oppiminen laajempialaista, ku kastui koko sukka ja monehen kertahan.
Poijalla ittellänsä ei kyllä kastunu ollenkaa. Ku se oli johonakin keksimäs uusia metkuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)