Olen vähitellen joutunut sisäistämään senkin tosiasian, että tytär 10 vee haluaa suorittaa vaatehankintansa itsenäisesti. Äireen on aivan turha ostaa alesta paitoja, vaikka vitosella saisikin. Sain tässä päivänä eräänä kuulla tuomisistani kommentin: "Ei oo oikein mun TYYLIÄ!"
Susannan vaatekaappi osoittaa aikuistumisen merkkejä niin sisällöltään, kuin myös järjestykseltään. Paidat on ryhmitelty hienoihin kasoihin, ja mikä edistyksellisintä, ne on myös oikeaoppisesti viikattu.
Oma viikkaustyylini on kaukana oikeaoppisesta. Paidat kun saa näppärästi taiteltua pituussuunnassa ensin keskeltä kahtia, sitten helma taitetaan alle. Herkempi ihminen saattaisikin saada shokin vaatekaappiini kurkistaessaan.
Kaiken todennäköisyyden mukaan otan tuskin käyttöön seuraavana sitä vaatekasan päällimmäistä. Yleensähän mieleisen vaateparren löytäminen vaatii koko kasan kääntämistä ylösalaisin. Ja joskus - siis ihan harvoin vain - se koko pemistetty rettukasa jää kiireessä hujan hajan. Tästä taas on seurauksena se, että seuraavan kerran vaatekaappia avatessa päälle syöksyy joku epämääräinen vaatemytty nimeltään Hujanhajan.
Tällaisia tunnustuksia tuskin kannattaa CV:n liitteeksi laittaa, mikäli tulisi joskus mieleen pyrkiä vaateliikkeeseen myyjäksi. Luojan kiitos, moinen painajainen tuskin tulee elämässäni toteutumaan, sillä asiakkaiden pemistämien rettukasojen järjestelemiseen minun luonteeni ei kyllä sovellu.
Esikoisemme työskenteli Tampereella opiskellessaan jossain vaiheessa myös eräässä Hämeenkadulla sijaitsevassa nuortenvaateliikkeessä. "Oikeaan", konkreettiseen asiakaspalveluun tottuneelle tyttärellemme kyseinen työ aiheutti turhautuneisuutta. Nuoret kun yleensä etsiskelevät vaatepartensa ihan itsenäisesti, ja myyjän "Voinko auttaa?"-kysymykset tuntuvat kaiketi melkein tungettelevalta. Niinpä myyjän toimenkuvaan kuuluikin lähes pelkästään vaatekasojen uudelleenviikkaus ja nättinäolo kassalla.
Kyseisessä liikkeessä oli Hannen kanssa viikkaamassa myös miss Suomen kruunua vielä hetken aikaa hallitseva Noora Hautakangas. Missin vaatevalikoima lienee hulppea, joten viikkaustaito on varmaankin ollut tarpeen.
torstai 31. tammikuuta 2008
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Autolla ulkopuolelle
Onko kehäkolmosen ulkopuolella elämää?
Tällaista kysymystä käsitellään vähän väliä mitä kummallisimmissa yhteyksissä.
Itse "ulkopuolisia" edustavana uskallan ehdottaa, että kyseisen kehän sisäpuolelle useimmiten tahtomattaan joutuneille ihmisyksilöille pitäisi myöntää lupa joskus ulkoistaa itsensä sieltä Helssingistä. Huomaisivatpa hekin, että täällä ulkopuolella sitä vasta eletäänkin. Vaikkahan kaikki huvitukset eivät sijaitsekaan kulman takana, niin huvituksien haeskelu se vasta huvittavaa onkin.
Helsinkiläistynyt tyttäremme Johanna tuli pistäytymään kotimaisemiin. Tarjosin hänen käyttöönsä autoa, että pääsee liikkumaan. Flikka ilmoitti, ettei hänellä ole ajolupaa.
Koskapa Johanna on absolutisti, arvelin, että ainakaan rattijuopumus ei voi olla kortittomuuden syynä. Autokoulun kakkosvaihe on sen sijaan jäänyt tyttäreltä suorittamatta määräajan kuluessa. Eikä tuntunut flikalla olevan mitään kiirettä sitä suorittaakaan, koska ajokortille ei ole tarvetta.
Aikani siinä moista suorittamattomuutta ihmettelin. Jotta kuinka flikka ny nuan, ja mitä varten ja miksei.
Tarvitsin pitemmänpuoleisen esitelmän, ennenkuin autolla-ajon tarpeellisuus Helsingissä tuli minunkin aivoituksissani kyseenalaistettua. Niinhän se ilmeisesti on, että ruuhka-Suomessa on niin paljon ruuhkaa, että kävellen olisit jo perillä. Tai ainakin bussilla, tai metrolla. Junallakin pääsee, tai ratikalla. Parkkipaikkoja ei tahdo autoileville löytyä, tai jos löytyy, niin parkkimaksut on hinnoiteltu sitä mukaa että parempi kun vie auton kotiin ja tulee julkisella takaisin.
Täällä maalla (joka tässä tapauksessa tarkoittaa kaikkia kehäkolmosen ulkopuolisia alueita) ajokortin hankkiminen on nuorten tärkein itsenäistymisen merkki. Yleensä se hankitaan välittömästi, kun ikä tulee täyteen. Lähes joka taloudessa on vähintään kaksi autoa, ja useimmiten nuoret hankkivat oman auton heti kun pappa betalar.
Johannan helsinkiläisillä ystävillä vain harvalla on ajokortti. Omaa autoa ei omista monikaan.
Meidän isäntä kulki aikoinaan autokoulussakin omalla autolla. Kaipa rikos on jo vanhentunut...?!?
Tällaista kysymystä käsitellään vähän väliä mitä kummallisimmissa yhteyksissä.
Itse "ulkopuolisia" edustavana uskallan ehdottaa, että kyseisen kehän sisäpuolelle useimmiten tahtomattaan joutuneille ihmisyksilöille pitäisi myöntää lupa joskus ulkoistaa itsensä sieltä Helssingistä. Huomaisivatpa hekin, että täällä ulkopuolella sitä vasta eletäänkin. Vaikkahan kaikki huvitukset eivät sijaitsekaan kulman takana, niin huvituksien haeskelu se vasta huvittavaa onkin.
Helsinkiläistynyt tyttäremme Johanna tuli pistäytymään kotimaisemiin. Tarjosin hänen käyttöönsä autoa, että pääsee liikkumaan. Flikka ilmoitti, ettei hänellä ole ajolupaa.
Koskapa Johanna on absolutisti, arvelin, että ainakaan rattijuopumus ei voi olla kortittomuuden syynä. Autokoulun kakkosvaihe on sen sijaan jäänyt tyttäreltä suorittamatta määräajan kuluessa. Eikä tuntunut flikalla olevan mitään kiirettä sitä suorittaakaan, koska ajokortille ei ole tarvetta.
Aikani siinä moista suorittamattomuutta ihmettelin. Jotta kuinka flikka ny nuan, ja mitä varten ja miksei.
Tarvitsin pitemmänpuoleisen esitelmän, ennenkuin autolla-ajon tarpeellisuus Helsingissä tuli minunkin aivoituksissani kyseenalaistettua. Niinhän se ilmeisesti on, että ruuhka-Suomessa on niin paljon ruuhkaa, että kävellen olisit jo perillä. Tai ainakin bussilla, tai metrolla. Junallakin pääsee, tai ratikalla. Parkkipaikkoja ei tahdo autoileville löytyä, tai jos löytyy, niin parkkimaksut on hinnoiteltu sitä mukaa että parempi kun vie auton kotiin ja tulee julkisella takaisin.
Täällä maalla (joka tässä tapauksessa tarkoittaa kaikkia kehäkolmosen ulkopuolisia alueita) ajokortin hankkiminen on nuorten tärkein itsenäistymisen merkki. Yleensä se hankitaan välittömästi, kun ikä tulee täyteen. Lähes joka taloudessa on vähintään kaksi autoa, ja useimmiten nuoret hankkivat oman auton heti kun pappa betalar.
Johannan helsinkiläisillä ystävillä vain harvalla on ajokortti. Omaa autoa ei omista monikaan.
Meidän isäntä kulki aikoinaan autokoulussakin omalla autolla. Kaipa rikos on jo vanhentunut...?!?
maanantai 28. tammikuuta 2008
Naamanpesua
Täytyy tunnustaa, että olen kovasti pihalla kun puhutaan erinäisistä tv-ohjelmista. Sen jälkeen, kun televisiomme ylennettiin alakerrasta yläkertaan kahdeksan vuotta sitten, on töllöttimenkatselu jäänyt minimiin koko perheeltämme. Itse asiassa digiboksikin odotti asennustaan puolitoista kuukautta, ennen kuin isäntä sen kerran sitten innostui asentamaan. Syynä yhtäkkiseen asennusintoon oli joku hyvä elokuva, jonka hän halusi katsoa.
Pizzeriaamme tulee asiakaslukemiseksi mm. 7-päivää-lehti. Sitä tulee joskus aina selailluksi, ja sitä kautta omaan jonkinmoista julkkistietoutta. Tuoreimman lehden kannessa komeilee (?!?) maajussi-Seppo kera jonkun morsiokokelaan. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tuollaisissa jutuissa mukana oleminen vie uskottavuuden koko maajussien ammattikunnalta.
Olen eri mieltä. Se vasta tyhmää olisi, jos jättäisi julkisuuden tuomat etuudet käyttämättä. Jos joku lehti tarjoaa matkan, niin kai sinne lähteminen aina navetassaolon voittaa. Joutaa tämä poikamies vielä lehmienkin kanssa seurustelemaan, onpahan sitten ainakin mukavaa muisteltavaa, jos ei vaikka emäntää saisikaan lypsyjä hoitamaan.
No, ylläolevassa mielipiteessä meikäläisellä on oma lehmä ojassa. Sepe on nimittäin asiakkaamme. PuskaJussin seinällä komeilee kaikille työntekijätytöillemme osoitetut nimmarit, oikein sydämillä varustetut. Likat olivat pyytäneet nimmarin Jarmollekin. Onneksi siinä ei oo sydäntä, siinä lukee vain "Ystävyydellä".
Viime kesänä Haku Päällä-festarien aikaan olin minäkin grillillämme töissä koko yön. Jossain vaiheessa asiakkaaksi tuli nuorimies, jonka joku tunnisti aikaisemmaksi maajussi-finalistiksi. Nimeä en muista. Olin sitten siivoamassa ulkopöytiämme, jossa kyseinen jussikin oli ruokailuaan lopettelemassa. Hän totesi, että hänellä ei ole servettiä. Olin lähdössä noutamaan, mutta nuorimies totesi jämerällä pohjalaismurteella hauskasti painottaen:
"Ei tartte hakia. Mä lähären tästä ny kotia ja mä pesen siälä koko naaman!"
Pizzeriaamme tulee asiakaslukemiseksi mm. 7-päivää-lehti. Sitä tulee joskus aina selailluksi, ja sitä kautta omaan jonkinmoista julkkistietoutta. Tuoreimman lehden kannessa komeilee (?!?) maajussi-Seppo kera jonkun morsiokokelaan. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tuollaisissa jutuissa mukana oleminen vie uskottavuuden koko maajussien ammattikunnalta.
Olen eri mieltä. Se vasta tyhmää olisi, jos jättäisi julkisuuden tuomat etuudet käyttämättä. Jos joku lehti tarjoaa matkan, niin kai sinne lähteminen aina navetassaolon voittaa. Joutaa tämä poikamies vielä lehmienkin kanssa seurustelemaan, onpahan sitten ainakin mukavaa muisteltavaa, jos ei vaikka emäntää saisikaan lypsyjä hoitamaan.
No, ylläolevassa mielipiteessä meikäläisellä on oma lehmä ojassa. Sepe on nimittäin asiakkaamme. PuskaJussin seinällä komeilee kaikille työntekijätytöillemme osoitetut nimmarit, oikein sydämillä varustetut. Likat olivat pyytäneet nimmarin Jarmollekin. Onneksi siinä ei oo sydäntä, siinä lukee vain "Ystävyydellä".
Viime kesänä Haku Päällä-festarien aikaan olin minäkin grillillämme töissä koko yön. Jossain vaiheessa asiakkaaksi tuli nuorimies, jonka joku tunnisti aikaisemmaksi maajussi-finalistiksi. Nimeä en muista. Olin sitten siivoamassa ulkopöytiämme, jossa kyseinen jussikin oli ruokailuaan lopettelemassa. Hän totesi, että hänellä ei ole servettiä. Olin lähdössä noutamaan, mutta nuorimies totesi jämerällä pohjalaismurteella hauskasti painottaen:
"Ei tartte hakia. Mä lähären tästä ny kotia ja mä pesen siälä koko naaman!"
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Sadutusta
Seuraava on Susannan "saduttamalla" kertoma tarina Päiväperho-ryhmiksessä. Tarinan ovat hoitotädit kirjoittaneet ylös marraskuussa 2003:
MUN NIMI ON SUSANNA. MÄ OON KUUS. MÄ OON TYTTÖ, KOSKA EIHÄN MULLA OO LYHYITÄ HIUKSIA JA ENKÄ MÄ OO KALJU. MULLA ON RUSKEET JA PITKÄT HIUKSET. SILMÄT ON TUMMANRUSKEET. MÄ OON HYVÄ UIMISES JA SUKELTAMISES, KOSKA MÄ OON EILEN OPPINU. MÄ OON PITKÄ. MULLA ON RAUTAHAMPAITA JA MAITOHAMPAITA. MÄ OON KILTTI JA RAUHALLINEN. EN MÄ OO MUUTA. MÄ OON HANNEN NÄKÖNEN. SE ON KIVAA, KUN MUMMI JA PAAPPA SANOO MUA VÄLILLÄ HANNEKSI. MINÄ OLEN ESKARISSA.
Joona, tuolloin vajaa kolmevuotias, on vastaavasti tarinoinut samana ajankohtana seuraavanlaisesti:
MINÄ OLEN JOONA VILTTERI VALTTERI. MÄ OON OLLUT TROPIKLANDIAS. EN MÄ OSAA NÄYTTÄÄ KUINKA VANHA MÄ OON. EN MÄ TIEDÄ MINKÄVÄRISET MUN HIUKSET JA SILMÄT ON. MÄ OON KILTTI. MÄ OON PITKÄ. MULLE TULEE PIAN VATTA KIPEÄKSI. MULLA ON SORMET JA KÄDET. YY, KAA, NEE, VII SORMIA. MULLA ON SUKAT. MULLA ON KAIKKIA LELUJA KOTONA. MULLA ON NENÄ, SE ON KIPIÄ. MÄ OON JO ISO MIÄS.
PS. Joonan koko nimi on Joona Waltteri Wiljami.
MUN NIMI ON SUSANNA. MÄ OON KUUS. MÄ OON TYTTÖ, KOSKA EIHÄN MULLA OO LYHYITÄ HIUKSIA JA ENKÄ MÄ OO KALJU. MULLA ON RUSKEET JA PITKÄT HIUKSET. SILMÄT ON TUMMANRUSKEET. MÄ OON HYVÄ UIMISES JA SUKELTAMISES, KOSKA MÄ OON EILEN OPPINU. MÄ OON PITKÄ. MULLA ON RAUTAHAMPAITA JA MAITOHAMPAITA. MÄ OON KILTTI JA RAUHALLINEN. EN MÄ OO MUUTA. MÄ OON HANNEN NÄKÖNEN. SE ON KIVAA, KUN MUMMI JA PAAPPA SANOO MUA VÄLILLÄ HANNEKSI. MINÄ OLEN ESKARISSA.
Joona, tuolloin vajaa kolmevuotias, on vastaavasti tarinoinut samana ajankohtana seuraavanlaisesti:
MINÄ OLEN JOONA VILTTERI VALTTERI. MÄ OON OLLUT TROPIKLANDIAS. EN MÄ OSAA NÄYTTÄÄ KUINKA VANHA MÄ OON. EN MÄ TIEDÄ MINKÄVÄRISET MUN HIUKSET JA SILMÄT ON. MÄ OON KILTTI. MÄ OON PITKÄ. MULLE TULEE PIAN VATTA KIPEÄKSI. MULLA ON SORMET JA KÄDET. YY, KAA, NEE, VII SORMIA. MULLA ON SUKAT. MULLA ON KAIKKIA LELUJA KOTONA. MULLA ON NENÄ, SE ON KIPIÄ. MÄ OON JO ISO MIÄS.
PS. Joonan koko nimi on Joona Waltteri Wiljami.
lauantai 26. tammikuuta 2008
Höyhenet jäljellä
Nyt kerron tarinan, joka aamulla kirjoittamani tapaan perustuu muistiinpanoihini kyseiseltä ajankohdalta.
Oli mansikka-aika heinäkuussa vuonna 2005, Joona oli siis 4,5-vuotias. Poika jutusteli eräälle mansikanhakijalle tähän tapaan:
- Arvaa mitä? Meirän Petteri on kualettanu linnun.
- Öööö, jotta mitä???
- Niin, meirän kissa on kualettanu linnun, eikä se paljoa elä enää.
Niinpä niin. Ei se lintu todellakaan paljoa eläny, kun ei ollu jäljellä kuin kasa höyheniä.
Oli mansikka-aika heinäkuussa vuonna 2005, Joona oli siis 4,5-vuotias. Poika jutusteli eräälle mansikanhakijalle tähän tapaan:
- Arvaa mitä? Meirän Petteri on kualettanu linnun.
- Öööö, jotta mitä???
- Niin, meirän kissa on kualettanu linnun, eikä se paljoa elä enää.
Niinpä niin. Ei se lintu todellakaan paljoa eläny, kun ei ollu jäljellä kuin kasa höyheniä.
Riisuttu malli
Olin aikeissa kirjoittaa eräästä todellisesta tapahtumasta, jälleen kerran. Mutta ku iski hävetys päälle. Ajatelkaas nyt, siis meikäläisellekin iski se "Mitähän ihimisetkin ajatteloo"-ajatusmalli. Yleensähän se pitäis olla niin, että "Minä flikka se vasta kehtaan, ja mitäs se muille kuuluu."
Sitten sen keksin. Sanomalehtien yleisönosastoillahan tapa on yleinen, ja siellä tätä keinoa voisi kutsua vastuunpakoiluksi. Nimittäin nimimerkkikirjoittelu. Taidanpa minäkin kätkeytyä nimimerkin taakse, ja minun tapauksessani tätä voidaan kutsua hävetyksenpakoiluksi.
Sitten sen keksin. Sanomalehtien yleisönosastoillahan tapa on yleinen, ja siellä tätä keinoa voisi kutsua vastuunpakoiluksi. Nimittäin nimimerkkikirjoittelu. Taidanpa minäkin kätkeytyä nimimerkin taakse, ja minun tapauksessani tätä voidaan kutsua hävetyksenpakoiluksi.
Olimme mieheni kanssa laittamassa Joonaa, tuolloin 5 vee,
nukkumaan. Minulla oli vaatetuksenani pelkästään pikkuhousut ja
rintsikat.
Mitä lieneekään miehelläni ollut mielessä, kun keksi avata liivieni
hakasen - juuri kun olin kumartuneena antamaan pojalle hyvänyönpusua.
Liivit tietysti valahtivat pojan päälle, ja poika hätääntyi:
"Äiti, sun tissilaukku meni rikki!"
Nimim. Riisuttu Malli
perjantai 25. tammikuuta 2008
Sijaistoimintoja
Eilisen päivän olin varannut yksityispuolen maatalouden paperihommien loppuunsaattamiselle. En tarkoita mitään eu-papereiden täyttelyä, niistä en ymmärrä hölkkäsen pöläystä, joten isäntä saa luvan koittaa ymmärtää niitä. Meikäläisen tehtäväksi jää ainoastaan erinäisten kuittien sijoittelu oikeisiin kohtiin mapissa.
Firmojen paperihommat täytyy ajantasaistaa vähintään kuukausittain, koskapa ne pitää kiikuttaa tilitoimistoon erinäisten maksujen hoitamista varten. Maatalouspuolella ei tällaista välitöntä tarvetta ole, koskapa meillä on ainoastaan maa- ja metsätaloutta. Kuitteja kertyy kuitenkin kummasti, eivätkä ne mene mappiin itsestään. Mitä pidemmältä ajalta homma on hoitamatta, sitä epämieluisemmalta homma tuntuu. Ei meinaa päästä alkuun, ei sitten millään.
Kummasti tuli tehtyä kaikenlaisia sijaistoimintoja. Yks kaks tuli järjestettyä sekä oma, että vieläpä isännänkin työpöytä. Näköjään kirjoittelin blogiinkin, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Erinäisiä viestejäkin tuli kirjoiteltua. Pyykkikasakin tuli järjesteltyä ihan tuosta vain, tulipa vieläpä korjattua pojan paidan ratkennut sauma ja muutamia muitakin kursimistöitä huomasin innolla suorittavani.
Seuraavaksi totesin, että päiväposti on varmaan jo tullut. Postinhakureissulla sai sitä paitsi sopivasti raitista ilmaa, jota ilman ei jaksa töihin syventyä.
Posti toi muutakin kuin laskuja, joten olikin aika laittaa kahvi tippumaan. Ilman pientä breikkiähän ei jaksa ruveta miettimään, mitä pitäis miettiä. Lehtiä lukiessa aika meni huomaamatta, eikä päivän varsinainen työ ollut saanut meikäläisestä pienintäkään otetta.
Keskipäiväkin oli vaihtunut reilusti iltapäiväksi, kun lopulta huomasin vastahakoisesti siirtyväni työpöytäni ääreen. Maatalousmappi näytti minulle kieltä, ja tuntui selvästi hokevan "Et saa muaa kiinni!"
En todellakaan saanut mappia kiinni, koskapa olin laittanut vinon pinon järjestelemättömiä papereita sen väliin.
Tällaisissa töissä se aloittaminen on kaikkein vaikeinta. Sitten kun vain pääsee alkuun, kaikki alkaa sujumaan. Ja mitä pidemmälle työ etenee, sitä helpommaksi se tulee, kun paperiläjä pienenee pienenemistään. Illattain huomasin, että kaikki oli tullut tehtyä ajan tasalle. Myös firmojen paperit. Tunne oli upea.
Tuo sijaistoimintojuttu on jännä asia. Jos ei vessan siivous tunnu houkuttavalta, niin kannattaa ajatella minun tapauksessani nyt sitten esimerkiksi kirjanpitoa. Kurja homma tulee suoritettua hyvillä mielin, jos olis tehtävänä jotakin vielä kurjempaa.
Firmojen paperihommat täytyy ajantasaistaa vähintään kuukausittain, koskapa ne pitää kiikuttaa tilitoimistoon erinäisten maksujen hoitamista varten. Maatalouspuolella ei tällaista välitöntä tarvetta ole, koskapa meillä on ainoastaan maa- ja metsätaloutta. Kuitteja kertyy kuitenkin kummasti, eivätkä ne mene mappiin itsestään. Mitä pidemmältä ajalta homma on hoitamatta, sitä epämieluisemmalta homma tuntuu. Ei meinaa päästä alkuun, ei sitten millään.
Kummasti tuli tehtyä kaikenlaisia sijaistoimintoja. Yks kaks tuli järjestettyä sekä oma, että vieläpä isännänkin työpöytä. Näköjään kirjoittelin blogiinkin, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Erinäisiä viestejäkin tuli kirjoiteltua. Pyykkikasakin tuli järjesteltyä ihan tuosta vain, tulipa vieläpä korjattua pojan paidan ratkennut sauma ja muutamia muitakin kursimistöitä huomasin innolla suorittavani.
Seuraavaksi totesin, että päiväposti on varmaan jo tullut. Postinhakureissulla sai sitä paitsi sopivasti raitista ilmaa, jota ilman ei jaksa töihin syventyä.
Posti toi muutakin kuin laskuja, joten olikin aika laittaa kahvi tippumaan. Ilman pientä breikkiähän ei jaksa ruveta miettimään, mitä pitäis miettiä. Lehtiä lukiessa aika meni huomaamatta, eikä päivän varsinainen työ ollut saanut meikäläisestä pienintäkään otetta.
Keskipäiväkin oli vaihtunut reilusti iltapäiväksi, kun lopulta huomasin vastahakoisesti siirtyväni työpöytäni ääreen. Maatalousmappi näytti minulle kieltä, ja tuntui selvästi hokevan "Et saa muaa kiinni!"
En todellakaan saanut mappia kiinni, koskapa olin laittanut vinon pinon järjestelemättömiä papereita sen väliin.
Tällaisissa töissä se aloittaminen on kaikkein vaikeinta. Sitten kun vain pääsee alkuun, kaikki alkaa sujumaan. Ja mitä pidemmälle työ etenee, sitä helpommaksi se tulee, kun paperiläjä pienenee pienenemistään. Illattain huomasin, että kaikki oli tullut tehtyä ajan tasalle. Myös firmojen paperit. Tunne oli upea.
Tuo sijaistoimintojuttu on jännä asia. Jos ei vessan siivous tunnu houkuttavalta, niin kannattaa ajatella minun tapauksessani nyt sitten esimerkiksi kirjanpitoa. Kurja homma tulee suoritettua hyvillä mielin, jos olis tehtävänä jotakin vielä kurjempaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)